Armotonta tykitystä ilman sääntöjä
Juha-Pekka
Inkisen teoksen Punk-albumi 1983 – 1986
riehakkaat kuvat vangitsevat punkin sielun. Keikkalavoilla painetaan täysillä,
taustalla herkistellään.
Bändien
kuvaaminen ei riittänyt, vaan halusin tallentaa nuoruuden kuohua ja aktiivista
elämäntapaa monesta kulmasta.
Ennen kuin uskalsin heittäytyä Juha-Pekka Inkisen Punk-albumin syövereihin googlasin infoa punkista, jonka nimi on peräisin renttumaiselta katujätkältä. Wikipedia tiesi kertoa, että kyse on rocktyylistä, nuoriso- ja vastakulttuurista, johon on usein yhdistetty anarkistisesti sävyttynyt arvomaailma ja elämäntapa.
AI listasi ulkonäkövaatimukset: repaleiset vaatteet,
hakaneulat ja erikoinen hiustyyli. Ylen jutussa todettiin, että kyseessä on
armotonta tykitystä ilman sääntöjä, eikä raa’an rosoinen yksinkertainen soundi
vaadi kummoisiakaan soittotaitoja. Päättelin, että kyse on varmaan
hauskanpidosta. Joten sukelsin menoon mukaan.
Legendaarista Lepakkoa ei voi tällä reissulla sivuuttaa.
Joskus luolaan oikaistiin Hietaniemen hautausmaan kautta. Pakkanen paukkui ja valkoviini jäätyi pullon seinämiin. Perillä
Lepakkoluolassa suurikokoinen akvaario toimitti boolimaljan virkaa Elmun ja
Radio Cityn bileissä. Kerrottiin, että
eräskin tyylikäs muusikko laskeutui polvilleen säiliöön nuolemaan viimeisiä
tippoja.
Arvelinkin, että edessäni häämöttää jälleen poikkeuksellisen
jännä matka Inkisen seurassa, sillä olen aiemminkin ollut hänen kyydittävänään.
JP:llä on taito bongata yllättävä aihe ja tarkastella sitä omintakeisesta
näkökulmasta. Kirjassaan Miten tavarat ovat hän vieraili sisustuksen toisinajattelijoiden luona. ”Joskus sisustukset
villiintyvät barokkisiin, peräti surrealistisiin mittoihin. Mikä niiden luojia
innoittaa?” ihmettelin teosta lukiessani ja sisustuksia ihaillessani.
Teokseensa Pysäkkiaikakirjat
Inkinen kuvasi 17 vuoden ajan lasikuituisia bussipysäkkejä, niissä
odottelevia ihmisiä ja pysäkkien mainosplakaatteja, joissa hän arveli
ajanhengen piileksivän. Teos upotti minut filosofiseen pohdiskeluun: ”Pysäkkiaikakirjoissa vallitsee absurdi
kaurismäkeläinen tunnelma, vaikka kaikki teoksen kuvat ja tekstit ovat
totisinta totta. Aika ja todellisuus ovat vain kameleontteja, jotka muuntuvat –
jälleen kerran – joka hetki.”
On aika palata abstrakteista aatoksista raakaan
todellisuuteen keikkalavan kupeelle. Siellä raja bändin ja yleisön välillä
lainehtii välillä kuin veteen piirretty viiva. Katsojien ja kuulijoiden
joukkoon yllättäen kupsahtanut artisti nostetaan yhteisvoimin takaisin
estradille, ja meno sen kun jatkuu.
Painajainen Liedossa (yksityiskohta).
Mustavalkoisista valokuvista välittyy paitsi tilanne, tunnelma
ja vereslihaiset tunteet monesti myös liike ja ääniaallot. Toisinaan ne vellovat
niin hurjina, että kuvan pinta suorastaan aaltoilee kuten Terveet Kädet -bändin
keikalla Propaganda-popissa 27.11.1983.
Punk on asenne, jossa ei mietitä mitä muut ajattelevat,
eikä kompromisseihin suostuta. Tämä kuvastuu bändien herkullisista nimistä
kuten Mellakka, Maho Neitsyt, Vendetta, Smack ja Lama muiden muassa.
Festareista ja leirintäalueista niiden liepeillä muodostui
punkväen valtaamia vapauden valtakuntia, joissa ei turhia himmailtu. Vuonna
1986 Provinssirockissa tungeksi peräti 40 000 aatteen ystävää. Inkisen
ytimekkäät kuvatekstit ja todistajien lausunnot naulaavat faktat kohdilleen:
”Tuli oltua. Sunnuntaina huomattiin, että oltiin
pystytetty teltta torstaina ojaan.”
Ville
Nisosen vaatekauppa Dekadenz, himmeästi valaistu luola varusti punkväen – paitsi
AI:n hoksaamilla hakaneuloilla – myös mustilla kuteilla, niiteillä,
käsiraudoilla ja muilla aatteen vaatimilla hepenillä. Asiantuntijalausunto: ”Tuo
oli paras kauppa shoppailla. Aivan parasta oli kannibaalikengät ja panos- ja
hylsyvyöt.”
Ja kukapa muu olisi paremmin sopinut Dekandenzin vaatemalliksi kuin Andy McCoy, joka tuntuu suorastaan syntyneen oikeat vermeet yllään. Lamppu Laamasen elämänkerta rokkistarasta ei turhia kursaile: Andy – Rock’n’Roll Star
Juha-Pekka Inkinen on Helsingissä
asuva valokuvataiteilija ja kirjailija.
Paitsi rajua menoa, uhoa ja uhmaa Inkisen kuvista
välittyy myös nuorten ihmisten arkuutta ja haavoittuvuutta. Vaikka hän kirjansa
alussa toteaakin olleensa kuvattaviaan kymmenisen vuotta vanhempi ja uineensa
kuvioihin mukaan Laama-lehden
valokuvaajana, hänet on ilmiselvästi hyväksytty jengin jäseneksi.
Inkinen on saanut kuvata kuin kärpänen katossa; kuvattavat
eivät poseeraa eivätkä karsasta. Hän on vanginnut kamerallaan intiimejä,
herkkiä hetkiä backstageilla ja treenikämpissä sekä väsähtäneitä ja
sammahtaneita punkkareita milloin missäkin nurkassa tai lattialla.
Tinkimätön ajanpyörä raksutti eteenpäin, ja vaikka bileet
jatkuivat, väki vanheni. Kaikki alkoi Inkisestä tuntua jo nähdyltä ja koetulta.
Tutut naamat katosivat kuka opiskelemaan,
kuka työelämään, kuka parisuhteisiin. Nuoruus oli auttamattomasti ohi.
Punk-albumin hienot kuvat dokumentoivat
jälleen Inkisen omaperäiseen tyyliin ajan henkeä ja punkkareiden energistä elämäntapaa,
joka teoksen kustantaneen Punkmuseon mukaan ei ole suostunut kuolemaan. Uskon, sillä
entistä hurjempi hardcore punk on ilmiselvästi hyvissä hanskoissa. Siitä
pitävät huolen Pää Kii, Rikoslaki ja Nyrkkitappelu.
Juha-Pekka
Inkinen: Punk-albumi 1983 – 1986.
Juha-Pekka inkisen valokuvia.
Teos on suomen- ja englanninkielinen. Punkmuseo.
2026. 158 s. https://www.punkmuseo.fi/
