Kadonnutta aikaa kuvaamassa

 Jaakko Heikkilä: Veden kätkemiä huoneita. Maahenki, 2016. 131 s.

Tekstit ovat suomeksi ja englanniksi.

Palkittu valokuvaaja Jaakko Heikkilä avaa uudessa teoksessaan Venetsian vanhojen palatsien ovia ja päästää meidät tapaamaan sen aristokratian viimeisiä edustajia.

Veden kätkemiä huoneita kertoo ainutlaatuisen, yli tuhatvuotisen Venetsian tasavallan tarinaa valokuvien, historian ja kertomusten avulla. Laguunien kaupunki museoituu hiljalleen asukkaista tyhjäksi turistikohteeksi. Kukaan ei tiedä, uppoaako se lopulta. Mutta Heikkilän hienossa teoksessa sen loistokas menneisyys nousee vielä kerran usvasta surumielisen kauniina. Tunnelma on melankolinen, entiseen ei ole paluuta.

Vuonna 2005 Heikkilä tapasi Dott. Garo Dermidjanin Venetsiassa tehdessään projektia armenialaisesta diasporasta. Kuvauksien jälkeen astellessamme syömään Garo sanoi: ”Todellinen aateluus on katoamassa. Jos haluat tehdä jotakin Venetsian aateluudesta, voin auttaa sinua”, Heikkilä kirjoittaa teoksessaan.

Näin alkoi kymmenvuotinen matka Venetsian ja sen patriisien, aristokratian, elämään ja menneisyyteen. Tänä aikana Heikkilä vieraili useita kertoja eripituisia aikoja kaupungissa ja pääsi suhteiden avulla turisteilta suljettuihin palatseihin tutustumaan niiden harvenevaan asujaimistoon. Nykyisin aatelissukujen jälkeläisiä on enää vajaa sata, Suuren neuvoston huippuvuosina peräti neljä tuhatta.

Teoksessa yksi heistä, Alberto Francetti, ja FT Alex Snellman valottavat aatelin historiaa 500-luvulta vuonna 1797 tapahtuneeseen ranskalaisten hyökkäykseen asti.

Runollisessa kertomuksessaan Heikkilä itse jatkaa keskustelua Dermidjanin kanssa, joka aterialla toteaa todellisen aateluuden olevan sydämen aateluutta. Sydämen aateluutta?

– Jos sinulla on onni syntyä rikkaaksi, sinun velvollisuutesi on auttaa niitä, joille samaa onnea ei ole suotu, Dermidjan vastaa ja jatkaa: – tässä maailmassa ei ole enää periaatteita, ei moraalia, ei etiikkaa.

Aateliston hillittyä charmia henkivien salonkien ohella Heikkilä kuljeskeli kaupungilla, kuvasi sen näkymiä ja veteen heijastuvien rakennusten kerrostumia.  Sekä patsaita – menneisyyden lähettiläitä – joiden piirteet toistuvat nykypäivän jälkeläisten kasvoilla.

Kun valokuvaaja tammikuussa 2016 hieman melankolisissa tunnelmissa palasi jälleen Venetsiaan ja tapasi Francettin, tämä yllättäen kommentoi aihetta, josta hän kymmenen vuotta sitten oli Dermidjanin kanssa lounaalla keskustellut. ”Tämän päivän rikkaus on kovaa ja julmaa. Nyt rikkaus kätkeytyy pankkien holvistoihin, globaalien bittien nolliin ja ykkösiin. Sillä ei ole enää kontaktia elämään ympärillä”, Francetti lausui.

Heikkilästä tuntui, että kymmenen vuoden ympyrä oli sulkeutunut, ja teos oli valmis julkaistavaksi. Siihen liittyvä näyttely Kansallismuseossa on avoinna 28.8. saakka.

Teoksen päättää näyttelypäällikkö Minerva Keltasen kertomus naamiaisillasta Casanovan ja Vivaldin kaupungissa. Turisteille järjestetyillä illallisilla nykyhetki unohtuu, mennyt herää hetkeksi henkiin.

Kattomaalauksessa oli kuvattu antiikin pitoja ja rakastavaisia jumalpareja kymmenine pikku-kupidoineen. Aistikasta tunnelmaa lisäsivät seiniä koristavat Canaletton Venetsia-näkymät, Pietro Longhin maalaukset naamioituneista venetsialaisista pelaamassa uhkapeliä Ridottossa, sekä Rosalba Carrieran aristokratiasta maalaamat pastellimuotokuvat.

Kävi Venetsian tulevaisuudessa miten hyvänsä, sen muisto säilyy. Siitä pitää taide huolen. Jaakko Heikkilän tunnelmallisen teoksen loppusanat lausuu Thomas Mann.

Tämä oli Venetsia, keimaileva ja petollinen kaunotar. Puoleksi taru, puoleksi pyydys muukalaisille – tämä kaupunki, jonka tunkkaisessa ilmassa taide kerran rehoitti tuhlailevin muodoin ja jonka muusikot loivat säveliä, jotka viettelevinä tuudittavat aistillisiin uniin. Seikkailijan silmät joivat sen upeutta, hänen korvansa täyttyivät sen melodioista.

(Kuolema Venetsiassa, Karisto, 1957. Suom. Toini Kivimäki)

Hortoile sadonkorjuuseen

Raija Kivimetsä: Villiinny villivihanneksiin – Elinvoimaa ja energiaa luonnosta. Kirjapaja, 2016. 128 s.

Raija Kivimetsä opastaa uudessa kirjassaan herkullisen, terveellisen, ekologisen ja – ilmaisen – noutopöydän ääreen. Villivihanneksia noukkiessa mielikin virkistyy, ja keho saa kaipaamaansa liikuntaa.

Villivihannekset ja -yrtit – eli horta – eivät enää ole urbaanissakaan ympäristössä tuntemattomia. Näitä luonnon antimia tarjoillaan nykyisin Michelin-ravintoloissa niin Suomessa kuin maailmalla. Ne komeilevat maailman parhaaksi rankatun ravintola Noman listalla ja niitä metsästetään New Yorkin keskuspuistossa ja Lontoossa.

Mutta parantamisen varaa olisi vielä. ”Villivihannesten terveysvaikutuksista hyötyisivät myös koulut, päiväkodit, sairaalat ja vanhusten palvelutalot”, hyvinvointitoimittaja, tietokirjailija Raija Kivimetsä ehdottaa Villiinny villivihanneksiin -teoksessaan. Hän on kerännyt luonnon antimia – hortoillut – koko ikänsä ja nyt hän jakaa oppimaansa kirjojen, suosittujen kurssien ja luentojen avulla.

– Juureni ovat Pohjois-Karjalassa, missä Rääkkylässä asunut ukkini Antti Makkonen oli maanviljelijä ja kansanparantaja. Hän hoiti niin ihmisiä kuin eläimiä luonnonkasveilla, vei meidät lapset luontoon ja opetti keräämään kasveja, marjoja ja sieniä, Kivimetsä kertoi työksi muuttuneen harrastuksensa kimmokkeesta.

– Alkuun tuskin kukaan oli kiinnostunut villivihanneksista, ihmiset ihmettelivät, mistä oikein puhun. Mutta seitsemisen vuotta sitten, superruoka-ajattelun myötä, tilanne muuttui, ja kurssit alkoivat täyttyä. Sillä tieteellistä näyttöä luonnon hyvää tekevästä vaikutuksesta syntyy jatkuvasti.

Villivihannekset ja -yrtit ovat hoitavaa ja hyvinvointia ylläpitävää superruokaa, joka tekee taikoja elimistössämme puhdistaen, virkistäen ja elvyttäen.

Paitsi ruoka-aitta, luonto on myös lataamo, rauhoittumisen paikka, kun elämä stressaa. Pieniä suloisia versoja heinikosta poimiessa arkihuolet unohtuvat, ja verenpaine laskee. Kivimetsä kehottaakin meitä löytämään luonnon uudelleen, lähtemään pihoille, puistoihin, metsiin ja niityille yksin tai yhdessä ja ennen kaikkea lasten kanssa. Hortoiluun hurahtaa nopeasti, kun sen on aloittanut, niin palkitsevaa se on.

Kivimetsä houkuttelee hortoilun ihmeelliseen maailmaan esittelemällä 12 helppoa ja herkullista villivihannesta sekä kolme puuta, joiden antimet sopivat sekä ruokalautaselle että juomiin.

Nokkonen on villivihannesten kingi. Polttiainen hoitaa meitä päästä varpaisiin, huolehtii vatsasta, keuhkoista, sydämestä ja sisäelimistä. Tuo rautaa verenkiertoon ja edistää hapenkulkua. Vihulainen on varsinainen terveyspommi, josta on ruoanlaitossa moneen lähtöön. Perässä kirivät voikukka, vuohenputki ja piharatamo. Mustikka alkaa olla maailmalla kova sana.

Villiinny villivihanneksiin -teoksessa paitsi kerrotaan hortan hyvää tekevistä vaikutuksista, opastetaan myös kasvien löytämiseen, keräämiseen ja säilömiseen. Herkulliset reseptit innostavat kokeilemaan, mitä luontoretken antimista syntyy.

Miltähän maistuvat Hortainen ratatouille, Villiintynyt lasagne tai Maitohorsma-sienirisotto? Entä Vuohenjuuripesto? Se selviää, kun mennään metsään hortoilemaan, hakemaan ravintoa niin sielulle kuin ruumiille!

Lisää oppia löytyy www.hortoilu.fi -sivustolta.

Luonto tarjoaa aineksia myös ulkoisen kauneuden hoitoon. Luonnonkosmetiikan saloihin opastaa Kaisa Vermasheinä teoksessaan Lempeää kauneutta luonnosta – Valmista itse hyvän olon kosmetiikkaa (Kirjapaja).

Ja kun ruumis on huollettu, on hengen vuoro. Kulttuurinälkäiset saavat ravintoa uuden Papu Gallerian VIHANTA-näyttelystä, jossa luonto on vallannut gallerian seinät. 

www.papugalleria.fi

Herkkuja viinan voimalla

Jonna Pulkkinen & Merja Ruotsalainen: Viinakeittokirja.

Atena, 2016. 168 s.

Jonna Pulkkisen ja Merja Ruotsalaisen mainion Viinakeittokirjan resepteillä arkikin terästyy juhlaksi.

Kookas ja komea Viinakeittokirja – terästettyjä herkkuruokia on kahden ammattilaisen yhteistyön tulos. Kirjan syötävän herkulliset valokuvat on napannut Merja Ruotsalainen, joka toiselta ammatiltaan on kokki. Jonna Pulkkinen on aiemmin hankkinut kokemusta kirjoittamalla teokset Kossusta, Jallusta ja kieltolaista. Selvää oli, että nyt on viinan vuoro.

– Kirjaa laadittiin periaatteella, että kaikkea voi kokeilla. Emme halunneet kikkailla, sillä mielestämme yksinkertainen on kaunista, Pulkkinen kommentoi kirjan julkistamistilaisuudessa ravintola Vespassa.

Kun raikkaasti taitettua, värikästä ja selkeää kirjaa selailee, vesi herahtaa kielelle. Ja ainakin bloggarin kaltaista kotikokkia ilahduttavat huumorilla laaditut yksinkertaiset reseptit, joiden ainesosia ei tarvitse lähteä metsästämään Stokkan Herkusta vaan ne löytyvät nurkan takaa kotikaupasta.

Alkoholin käyttötapoja ruoanvalmistuksessa on neljä: marinointi, hauduttaminen, maustaminen ja flambeeraus eli ruoan liekittäminen. Alkoholijuomien aromi tehostaa muita mausteita, korostaa ruoan omaa makua ja toimii itse mausteena. Värikkäät vodkat antavat oman säväyksensä annoksen ulkonäköön. Viinalla ei kuitenkaan läträtä, pari ruokalusikallista miestä väkevämpää soppalitraan on riittävä tujaus.

Ginikalakeitto

Viinakokkien kokeilut tuottivat yllätyksiä: ennakko-odotuksista poiketen sitruunavodka ei sopinutkaan kalalle, gini sen sijaan solahti sen seuraan sujuvasti. Joskus hitti syntyi ihan sattumalta. Näin kävi Makealle kahvilohelle. Espressovodka-glaseeraus nosti perinteisen kesäherkun, savulohen, ihan uuteen sfääriin. Sitä kehtaa tarjota vaikka valtiovieraille.

Tervattu nyhtöhamppari

Resepteissä paikallisuus on valttia, täynnä oululaisuutta on Tervainen valkolöökikeitto, joka syntyy valkosipuleista ja tervalikööristä. Grillijuhlien kruunaamaton kuningas Tervattu nyhtöhamppari saa potkua oluesta ja tervalikööristä. Tislattu ja keitetty peruna paiskaavat kättä Pontikkapottusalaatissa. Pontikkachilisinappi paitsi hivelee makkaran kuin makkaran makua avaa tukkoisen nenän. Ja chilikermaliköörillä maustettu kastike sopii kalan lisäksi grillatuille vihanneksille.

Ja jos ilta on venähtänyt pitkäksi, kirjan Krapulapäiväosio tarjoaa voltteja olon helpottamiseksi. Näin yksinkertaista on Laastaristoutin valmistus: Kaada tuoppiin puolet stouttia, puolet viskiä. Laita sekaan jäätelöpallo. Nauti.

Jäänkylmää, polttavan kuumaa

Katri Lipson: Detroit. Tammi, 2016. 375 s.

Katri Lipson kirjoitti romaanin jääkiekkoareenoilta. Silti kyseessä ei ole urheilukirja. Detroit on omaperäisimpiä ja vaikuttavimpia rakkaustarinoita, joita olen aikoihin lukenut.

Timothy Callahan makaa neliraajahalvaantuneena vaikeasti vammautuneiden kuntoutuslaitoksessa polttavan auringon alla Nevadan autiomaassa. Täystaklaus murskasi 19-vuotiaan NHL-lupauksen tulevaisuuden kertaheitolla. Vai oliko jotain tapahtunut jo aiemmin? Tätä kysymystä Katri Lipson kuljettaa romaanissaan taitavasti, punoo sen ympärille henkilöhahmoja, elämänkohtaloita. Ja suuria tunteita.

Tim ei ollut ainoa, jonka elämän muutama sekunti suisti radaltaan. Syöksykierteeseen ajautui myös Nathan Delorme, supertähti, Timin paras ystävä ja pelitoveri. Hän ei pysty kohtaamaan ystävänsä onnettomuutta ja alkaa luhistua henkisesti. Mutta miksi hän ei vuoden mittaan ole kertakaan vieraillut Timin luona?

Detroit on paitsi taidokas psykologinen romaani, myös jännityskertomus, jonka kysymyksiin moni etsii vastauksia. ”Kaikkein mitättömimpiäkin fyysisen todellisuuden yksityiskohtia hän maistelee, tunnustelee, sormeilee, silmäilee, kuulostelee kuin kohtaisi ne ensi kertaa, valmiina oivallukseen.”

Intensiivinen kerronta tekee lukijastakin salapoliisin, joka etsii johtolankoja aavistamatta mihin pyrkii. Kunnes vähitellen kerronta avaa näkymän mielensisäiseen, tutkimattomaan, äärettömään universumiin, jossa mikään ei ole mahdotonta.

Katri Lipsonille kirjoittaminen tuntuu olevan yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Teksti soljuu elävänä ja notkeana, kielirekisteri vaihtuu puhujan mukaan ilman vähäisintäkään säröä. Hänen keinonsa ovat vähäeleisiä, mutta äärimmäisen tarkkoja. Tunteiden vuoristoradalla meno on hurjaa, mutta Lipsonin ote pitää, vaunu kulkee vääjäämättä kohti ennalta arvaamatonta loppua.

Yksityiskohta Nina Baskin
teoksesta Look.

Syöksykierteessään Nathan haluaa olla rauhassa, muttei yksin. Hän palkkaa sokean stripparin Janetin seurakseen harharetkelle, sillä ainoa, mitä hän tarvitsee, on korvat. Mutta tämäkään ei auta, side Timiin on liian voimakas: ”minä yritän unohtaa, mutta vaikka unohtaisin kaiken, muistan, että unohdin.”

Detroit on myös omanlaisensa Road movie, Bonnie and Clyden, Thelma and Louisen jalanjäljillä. Tällä kertaa matkaa vain taitetaan mielensisäisesti, ulkoiset siirtymät ovat pieniä.

”Tuolla he nyt ovat kolmistaan. Pimeydessä taivaltava tyttö ja kaksi tähdenlentoa, joista toinen on jo maassa kaikki neljä sakaraa säpäleinä, ja toinen tulossa hyvää vauhtia perässä. Toinen tekisi mitä tahansa, jos tuntisi edes vaatteet ihollaan, ja toinen on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi mitään.”

Kuva: Veikko Somerpuro

Katri Lipsonia ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta kirjojensa aihevalinnoissa. Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaneessa Kosmonautissa (Tammi, 2008) elettiin pakahduttavan haikeissa tunnelmissa loskaisen Murmanskin korkean taivaan alla 1980-luvulla. Toisessa romaanissaan, EU:n kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Jäätelökauppiaassa (Tammi, 2012), Lipson punoo ihmissuhdeverkkoa 1940-luvun Tšekkoslovakiasta 1980-luvun Ruotsiin.

Hänen teoksensa on ladattu universaaleilla merkityksillä ja tunteilla, joiden varassa me elämme. Detroitin kaunis ja surullinen tarina luo uskoa rakkauteen, joka kantaa loppuun saakka ja vielä sen yli. Mutta vaikka tarina on traaginen, siitä jää lohdullinen tunnelma. Miksi? on niitä kysymyksiä, joihin Detroit kehottaa meitä vastaamaan.

Uhrauksia taiteen alttarille

Rakkaudella Heino -näyttely esittelee ensimmäistä kertaa laajasti Heinon taidesäätiön merkittävää taidekokoelmaa. Arvoisensa estradin teokset ovat saaneet HAMin korkeista kaarihalleista.

Kauppaneuvos ja rouva Raimo ja Raini Heino aloittivat taiteen keräilyn jo varhain.

Raimo, Raini ja Rauli Heino

– Ensimmäisen työn ostimme, kun olimme olleet naimisissa vuoden ja asuntolainat oli maksettu. Olavi Laineen Mustalaistytössä puhutteli siitä huokuva vapauden kaipuu ja matkalla olon tunnelma, Raini Heino muisteli Rakkaudella Heino -näyttelyn pressitilaisuudessa Tennispalatsissa.

– Kun sitten uuden omakotitalon seinät huusivat tyhjyyttään, olihan niille hankittava tauluja. Siitä se ryöpsähti, teoksia ripustettiin sen jälkeen kakkosasuntoon ja työhuoneisiin. Nyt niitä on lisäksi kolmessa suuressa varastossa.

Tällä hetkellä Heinon taidesäätiön kokoelmissa on 223 taiteilijalta yhteensä 1400 teosta 1950-luvulta alkaen. Nyt esillä olevassa näyttelyssä on mukana 51 taiteilijaa ja 111 teosta 1980-luvulta lähtien. Se on vain 7 % mittavasta, Suomen merkittävimpiin kuuluvasta nykytaidekokoelmasta. Silti komea näyttely salpaa hengen. Löytyykö teosten joukosta lempityötä?

Anni Leppänen: Aamun valo

– Rakas ja puhutteleva työ on Anni Leppäsen valokuva Aamun valo. Siinä on tyttö hiukset silmillä, kenties hän ei uskalla katsoa pahaa maailmaa. Mutta valo hänen puserollaan tuo toivoa ja lohtua, elämää ei tarvitse pelätä, Raini Heino paljastaa.

Alkuun Heinot ostivat perinteisempää taidetta, mutta kun poika, taidehistorioitsija Rauli Heino tuli mukaan, keräily muuttui ammattimaisemmaksi ja maku modernimmaksi. 

Ja matka jatkuu, vasta perustettu Heinon säätiö tukee taidetta muutoinkin kuin ostamalla teoksia. Se on näyttelyä varten tilannut Jan Ijäksen tuottaman mielenkiintoisen dokumentin Heinojen taipaleesta keräilijöiksi ja mesenaateiksi. Sitä esitetään HAM-salissa. Säätiöltä on myös tulossa kirja, jossa kaikki kokoelman teokset ovat mukana.

Näyttelyn nimi, Rakkaudella Heino, kertoo olennaisen: kaikki on syntynyt intohimosta taiteeseen. Mutta vähitellen, kun taiteilijat ja galleristit ovat tulleet tutuiksi, mieleen tuli ajatus, ettei heillä aina ole helppoa, joten teosten ostaminen on myös tukea taiteen tekijöille ja esittäjille.

Kim Simonsson: Tukija

– Taide on ollut meille kaupallisen koulutuksen saaneille ihmisille Raimolle ja minulle henkireikä työn ohella. On ehkä teatraalista sanoa, että hankittuamme jonkin teoksen, totesimme kotiin tultuamme, että uhrasimme taiteen alttarille, Rauni Heino hymyili.

Ei teatraalista vaan hienoa. Nyt meilläkin on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä, mitä 

rakkaudella on kerätty.

Heikki Marilan iki-ihana Kukat XIX

 Rakkaudella Heino -näyttely HAM Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa 28.8. saakka.

Jari Sillanpään uuden alun huutomerkki

11. elokuuta julkaistaan Tammen kustantamana – vielä nimeä vailla oleva  – teos viihteen kuninkaasta Jari Sillanpäästä. Asialla on musiikkitoimittaja Mari Koppinen. Jo olikin aika, sillä edellisestä kirjasta on kulunut peräti 12 vuotta.

– Olemme jutelleet tuntikausia Helsingissä ja Espanjan Aurinkorannikolla. Olen nyt rennompi ja avoimempi kuin aikaisemmin, ja se varmaan näkyy kirjassa. Olen aiemminkin pyrkinyt olemaan rehellinen kyseisessä ajassa ja tilanteessa, mutta ihminen muuttuu. 

– Vanhetessa eräänlainen levollisuus antaa mahdollisuuden olla enemmän oma itsensä, 

– Huikeat viisikymmenvuotispäivät Stadionilla elokuussa olivat yksi virstanpylväs, uuden alun huutomerkki, Jari Sillanpää totesi hotelli Kämpin tiedotustilaisuudessa. 

 Mari Koppisen tehtävä on nyt suodattaa pitkät keskustelut kirjaksi.

– Teoksessa kuuluu Jarin oma ääni, mutta olen käyttänyt myös muita lähteitä ja aiempia haastatteluja. Hän on tähti, mutta samalla tavallinen, empaattinen lähimmäinen. Jari esiintyy privaatti-ihmisenä ja kertoo, mitä ajattelee itsestään, musiikista, julkisuudesta, ystävyydestä.

Teoksessa käsitellään myös lapsuutta.

– Tykkään sukeltaa lapsuuteeni ja etsiä sieltä vastauksia kysymyksiini. Äitisuhde on ollut minulle tärkeä. Isäsuhde sen sijaan on kimurantti, ehken ole siihen vielä valmis. Juttu ei lähde samalla tavalla liikkeelle kuin äidin kanssa, Jari tunnustaa.

Ja totta kai rakkausasiat kiinnostivat toimittajia, onko niistä paljastuksia?

– Kyllä niitäkin puidaan, ”yhteenmenemisiä”. Nehän kuuluvat elämään. Kaikkea en silti kerro, minulla on filtteri päällä, kun käsittelen ihmisiä, jotka eivät halua tulla julkisuuteen.

Keikkailu jatkuu ja syksyllä ilmestyvän kirjan ohella Jari on vihdoin lupautunut Talent-Suomi -ohjelmaan mukaan. – Aiemmin olen kieltäytynyt, sillä olen pelännyt, etten osaa puhua ja olla kriittinen, jos en jostakin tykkää. Nyt sitä pelkoa ei enää ole.

Syksyn kiireitä odotellessa voi siemailla Pauligin kehittämää Jarin uutta nimikkokahvia, jota pian saa kaupoista.

 – Se on makumieltymysteni mukainen blendi. Tavallista tummemmaksi paahdettu kahvi on maultaan syvä ja runsas. Väitän, että kahvissa maistaa luonteeni, laulaja virnistää. 

Poika varjoisalta kujalta – Antero valon kaupungissa

Hannu Väisänen: Elohopea. Otava, 2016. 363 s.

Kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisänen matkaa alter egonsa Anteron vanavedessä valon kaupunkiin, Pariisiin, omaelämäkerrallisen kirjasarjansa viidennessä osassa Elohopea.

Antero on jättänyt Taivaanvartijoiden (Otava, 2013) kuvataidemaailman taakseen ja päättänyt keskittyä täysillä musiikin opiskeluun. Vaikka originellia laululehtoria kuunnellessa mielessä kaihertaa vanha rakkaus: ”Ajattelen, miten joutuisa kynä ja pisara innokasta mustetta synnyttäisivät hänestä jotain suurenmoista hieman huokoiselle paperille”.

Hannu Väisäsellä on ilmiömäinen taito herättää hengettömät esineet eloon, lainata kepeää, ilmaisuvoimaista ja ilottelevaa ääntään kirjansa henkilöille. Häntä lukee ahmien, odottaen jälleen uutta, havainnon synnyttämää kielellistä välähdystä. Tähän tyyliin: ”Aivan kuin itseään koskevan imperatiivin voisi sijoittaa esineen suuhun, kuulen selvästi miten hirttäytyneen tätini maalaama tarjotin sanoo peltisellä äänellään: Vie minut takaisin etelään”.

Kun Anteron vierailu konservatoriossa tyssää alkuunsa, on mietittävä, millä muulla rintamalla voisi vielä tehdä jotain. Mutta musiikki ei silti taukoa. Se soi kirjan joka kappaleessa, säestää menoa sanoin ja mielikuvin. En koskaan aikaisemmin pyöräillessäni ollut ajatellut ajavani soittimella. Elohopean luettuani kuuntelen Crescentiäni ihan toisella korvalla.

”Ketjut, polkimet ja hammasrattaat luovat kevyen lyömäsoittimen aiheen. Sen päälle kohoaa pyörien ja asfaltin synnyttämä suhina, joka tuo mieleen jousisoittimen tremolon, sekä polttimon rihlatun kiekon nopea nakutus, joka taas on sukua kastanjeteille…”

Musiikin ohella kirjan toinen johtoteema on elohopea, levoton, pitelemätön alkuaine, joka suostuu yhtä vähän kiinnittymään mihinkään kuin maalattavaksikaan. Se kuvaa Hannu Väisästä itseään, monilahjakkaan taiteilijan halua olla suitsimatta luovuuttaan, tehdä sitä, mitä inspiraatio vaatii, oli se sitten työskentelyä musiikin, kuvataiteen tai kirjallisuuden parissa.

                                                   Mitään vähäistä ei ole

Epäonnisten lauluopintojen jälkeen nuorukainen lähtee etsimään onneaan muualta. Ja mistäs boheemi taiteilija sitä etsisi kuin Pariisista. Valon kaupungin varjoisalla puolella Anterolla on muutama etäinen tuttavuus, joiden avulla kotoutuminen kaupunkiin alkaa.

Omaperäiseen henkilögalleriaan kuuluu kokotti – suuri vaakatason elätti, hopealameeseen pukeutunut Schubertia metrotunnelissa soittava harpisti, muotokuviaan jatkuvasti maalauttava tohtori ja himojaan Seinen siltojen alla öisin tyydyttävä ystävä Jean-Jacques. Jonka mukaan Antero on ”omaksunut nopeasti tämän kylän poukkoilevan, logiikkaa pakenevan sykkeen”.

Jean-Jacquesissa tiivistyy Pariisin lumo ja paheellisuus. Hän on sivistynyt ranskan kielen opettaja ja suomalaisen runouden ranskantaja. Repussaan Eeva-Liisa Mannerin teoksen raakakäännös hän ramppaa Calaisin ja Pariisin väliä tapaamaan Anteroa kadotakseen yöllä kasvottomien ja nimettömien pariin Saint-Martinin kanavan sillan aliseen hämyyn.

”Kun Pariisin harmaankeltainen aamu koittaa ja itkupajut jo hörppivät Seinen ruskeaa vettä, palailemme viimein koteihimme, minä pyörällä ja Jean-Jacques jalan, toistellen jotakin onnistunutta käännösvärssyä, enkä voi kuin iloita siitä, millaiselle näköalapaikalle minut on saateltu. Tuntuu että minulla on nautinto-oikeus johonkin, mitä ei mainita yhdessäkään oppaassa.”

Jean-Jacquesin tarina on totta, kertoi Hannu Väisänen teoksensa julkistamistilaisuudessa Galerie Forsblomilla ennen näyttelynsä Revitty kimono avajaistilaisuutta. Traagisuudestaan huolimatta episodi on kirjan kauneimpia, ylistys suvaitsevaisuudelle ja ystävyydelle.

Toinen, valoisampi tositarina kertoo rakkauden kaipuusta ja etsimisestä. Kun se vihdoin osuu kohdalle, puksipuun takana vaihdettu kömpelö suudelma tuntuu laajentavan Anteroa kuin ”kaikkiin suuntiin pyrkivä elohopea”.

Hannu Väisänen rinnastaa pientä ja ylevää, näkee arkisimmassakin harmaassa odottamattomia elohopean välähdyksiä. Ja mikä parasta, hän osaa pukea tämän välkkeen kirjallisuudeksi, joka on perusinhimillistä, tunnistettavaa ja samaistuttavaa. Ja joka nostaa jonnekin korkeammalle, antaa iloa ja lohtua.

Hänen mieleensä kasautuneet tähtikuviot saavat pudota kirjan lehdille. ”Nämä kuviot ovat arkistoja kaikesta koetusta, yhtyneenä tulevan aavisteluun, ne ovat monimutkaisia kuin mehiläiskennot eikä niitä näe päivänvalossa. Ne tulevat vain kun oppii, että mitään vähäistä ei ole.”

Hannu Väisäsen näyttely Revitty kimono Galerie Forsblomilla 3.4. saakka.