Tiina Raevaara: Kaksoiskierre

Kahden tulen välissä

Tiina Raevaara yhdistää psykologisessa trillerissään Kaksoiskierre vetävän jännityskertomuksen toiseen yhtä jännittävään aiheeseen: pohdintaan tieteen rajoista ja geeniteknologian moraalista.

Joulukuun ensimmäinen päivä on kylmä ja märkä. Biolääketieteen tutkijanuransa hylännyt kolmikymppinen Eerika sytyttää tulitikun kotitalonsa pihalla. Se valaisee ja lämmittää hetken, tuo mieleen muiston synkästä ja savuisesta menneisyydestä.

Tiina Raevaaran Kaksoiskierre (Like) saa lukijan heti varpailleen: mitä on tapahtunut? Elämänsä välitilaan juuttunut Eerika elää omanlaisessaan perheessä seitsemänvuotiaan tyttärensä Tuulikin ja lapsuudenystävänsä kuvataiteilija Kristiinan kanssa. He eivät ole lesbopari vaan tragedian seurauksena lastenkodista saakka yhteen kietoutuneet, eräänlainen kaksoiskierre.

Pikkuperheen idylli särkyy, kun päivälehti otsikoi: ”Loppu elinsiirtojonoille” ja jatkaa: ”Kari S. Pajusuo aikoo pelastaa elinsiirtojonoihin kuolevat lapset.” Pajusuo, Eerikan entinen professori, on palannut Yhdysvalloista. Hän haluaa Eerikan mukaan jatkamaan ”edistyksellisintä tutkimusta Suomessa” Viikin biokeskukseen.

Eerikan valtaa pakokauhu, sillä hänellä on menneisyydessään luurankoja kaapissa. Hänen ei auta muu kuin suostua Pajusuon kiristykseen ja palata kimeeritutkimuksen pariin, sorkkimaan eliöiden geneettistä materiaalia DNA:ta, jonka perusrakenne on kaksoiskierre.

Antiikin taruolennolta Khimairalta nimensä perineet kimeerit ovat sekoituksia, joilla on eri eliölajien soluja, vaikkapa hiiren ja rotan tai lampaan ja vuohen. Tai sian ja ihmisen, jotka ovat biologisesti lähellä toisiaan. Tällaisen olion luominen tosin on laitonta, mutta…

Tiina Revaara on tiedonjulkistamisen
palkinnolla huomioitu kirjailija ja filo-
sofian tohtori. Kuva: Toni Härkönen

Eerikan päivä päivältä etenevä kertomus tempaa mukaansa, eikä lukemista malttaisi keskeyttää. Raevaara onnistuu kuin huomaamatta, vähäeleisin keinon, luomaan uhan tuntua, kauhua, joka hiipii kantapäillä kaikkialla. Biokeskuksen ohella kotikaan ei Eerikasta enää tunnu turvalliselta.

Kristiina maalaa työhuoneessaan talon kellarissa hänet kuuluisaksi nostanutta Pelastus-sarjaansa. Kenet hän haluaa pelastaa, entä keitä rosoisten ja karkeiden, valtavien kasvojen mallit ovat? Kristiinan mukaan taiteessa ei voi olla yhtä vapaa kuin tieteessä. Vai voiko? Eerikan epäilykset heräävät ja hän tuntee olevansa kahden tulen välissä.

Raevaara tarkastelee ”kimeerisikojen” – ihmisen elimiä sisältävien sikojen – kysymystä useammasta näkökulmasta. Hän on biologi, joka tuntee aiheensa ja luo tutkimustyön arjesta autenttisen kuvan. Silti hän ei uuvuta lukijaa pitkillä tieteellisillä selityksillä vaan antaa geeniteknologiasta sujuvasti ymmärrettävää taustatietoa.

”Siirtoelintehtaiden”, kimeerien, ongelma tulee iholle, kun Eerikan työtoverin pieni tytär kuolee elinsiirtojonossa odottaessaan uutta sydäntä. Olisiko hänet voitu pelastaa kimeerisydämellä? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Aihe on kiinnostanut kirjailijoita aiemminkin. Ranskalainen Maylis De Kerangal kirjoitti romaanissaan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala) vaikuttavan tarinan sydämen matkasta ihmiseltä toiselle:

http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2017/06/maylis-de-kerangal-haudataan-kuolleet.html

Hyvin kirjoitettu, koukuttava jännitystarina popularisoi vanavedessään tehokkaasti uhkakuvia, joita tieteen rajoittamaton vapaus synnyttää. Tiina Raevaaran Kaksoiskierre on tästä oiva esimerkki. Kertomuksen kimeerit ovat (toistaiseksi) vielä dystopiaa. Vai ovatko?

Johanna Turusen teo Vesirotta

Monin paikoin maailmaa jo tehdään erilaisia geenimanipulaatioita. Tilastoa johtaa Kiina, jossa etiikan säännöistä ei juuri piitata. Helsingin Sanomat julkaisi viime joulukuussa artikkelin Kiinassa muokatuista vauvoista. Kansainvälinen tiedeyhteisö on tuominnut kokeen jyrkästi:

https://beta.www.hs.fi/tiede/art-2000006331773.html

Geeniteknologian synnyttämien kimeerien myöhempää kehitystä ei voi hallita, sillä ”vaikka ihminen puhaltaa kimeereihin hengen, luonto ottaa nopeasti ohjat”. Kun tuntemattomat uudet eliömuodot jatkavat elämäänsä, seurauksena saattaa olla Frankensteinin hirviö, jota emme pysty edes kuvittelemaan.

Biolääketiede on noussut nopeasti tieteen eturintamaan. Se tarjoaa tutkijoilleen paitsi mahdollisuuden tyydyttää tieteellistä kunnianhimoa myös rahakkaita palkkioita.  Kaksoiskierre havahduttaa kysymään: laahaako lainsäädäntö kyseenalaisen geenimanipulaation perässä? Onko sen pysäyttäminen jo liian myöhäistä?

Tiina Raevaara: Kaksoiskierre. Like, 2020. 260 s.

Johanna Turusen näyttely Henkilökohtaista

Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksella 6.3. saakka.

Anu Kaaja: Katie-Kate

Katie-Kate, nainen vailla ominaisuuksia

Anu Kaaja panee suvereenilla kielellään tuhkimotarinat uusiksi riemastuttavalla kirjallisella hybridillään Katie-Kate. Satiirisessa romaanissa mikään ei ole pyhää, se sulkee syliinsä niin kuninkaalliset kuin pornonkin.

Luulisi, ettei englannin kuninkaallisilla ja pornolla ole yhtymäkohtia? Ei kuitenkaan tarvitse kuin muistella prinssi Charlesin kadehtimaa herttuatar Camillan tamponia, niin totuus paljastuu. Anu Kaaja paljastaa paljon muutakin kuumottavan tarkkanäköisessä romaanissaan Katie-Kate (Teos).

Hän osoittaa, että tuhkimotarinat elävät ja voivat hyvin edelleen. Luokkanousun voi tehdä kuten keskiluokkainen Kate Middleton, joka nousi herttuatar Catherineksi naimalla prinssi Williamin. Katie Price puolestaan ponnisti työväenluokasta yläosattomaksi kolmossivun tytöksi ja glamourmalliksi topatuilla ryntäillään ja kiristetyillä kasvoillaan.

Pyydystettyään prinssinsä läpinäkyvän mekkonsa avulla (Kate is hot!) Kate  kuninkaallistui, jäykistyi ja sulki suunsa: ”— —”. Katie sen sijaan pullauttaa suustaan milloin mitäkin. Kun hänen kolmas aviomiehensä vapaaottelija Alex Reid paljastui transvestiitti Roxanneksi, Katie avautui jälleen:

”My husband, dressed up in stockings, suspenders, heels, make up and a wig, had tied a strap-on dildo to my dressing table. I won’t describe exatly what he was doing – I’ll leave it to your imagination.”

Katja Tukiaisen maalaus
Jeune Orpheline au Cimitière.

Katie-Kate, klassinen madonna-huora-kombinaatio. Tähän saumaan harhautuu kolmikymppinen skandinaavinainen, jonka välivuosi Lontoossa on venähtänyt vuosikymmeneksi tilapäisduunista toiseen ajelehtien. Kutsutaan häntä O:ksi, sillä monenmoisilla aukoilla on keskeinen sija tarinassa myös graafisena kuvituksena.

Esileikki alkaa, kun kuninkaallisiin vinksahtanut eläkkeellä oleva pariskunta Helen ja Roger huomaavat O:n yhdennäköisyyden Kate Middletonin kanssa. He palkkaavat hänet kotiapulaisekseen, nimeävät Katie-Kateksi ja ilmoittavat hänet sopivasti tuunattuna kaksoisolentopalveluun.

Tämä sopii O:lle, sillä ”jos ei ole itse joku, voi olla kopio jostakusta tai muutoin on ei-mitään”. O, Katie-Kate, on ulkopäin ohjautuva, sisältä tyhjä, nainen vailla ominaisuuksia: surullisen helppo saalis hyväksikäyttäjille.

Kaaja on nimennyt teoksensa luvut nettipornon kategorioiden mukaan. Rojalistipariskunta ja Katie-Kate puuhastelevat otsikon Threesome alla. O:n velvollisuuksiin kuuluu nimittäin kuninkaallisen memorabialian pölytyksen ohella myös pelehtiminen niin Helenin kuin Rogerinkin alapään kimpussa.

Enimmäkseen hän kuitenkin masturboi Diana-huoneessaan prinssistä haaveillen, kuninkaallisista fantisoiden ja pornovideoita katsellen: ”… runkkaus on rutiini, jokin minkä voimalla nousta ylös, vaikka oikeastaan sen voimalla pysyy ennemminkin makuuasennossa.”

Jos Disneyllä on monopoli lapsuuteen ja tuhkimotarinoihin, niin kansainvälinen nettipornofirma Mindgeek on vielä mahtavampi: se omistaa himomme. ”Yli sata miljoonaa päivittäistä käyntiä Mindgeekin suosituimmalla sivustolla”, Kaaja raportoi.

Katie-Katen tarinassa kliimaksi lähestyy, kun alttarille talutetaan prinsessamorsiandiana, Camillan ja Pont d’Alman tunnelin uhri. Kertomus paisuu surrealistisiin mittoihin, kun maailman kuvatuimman naisen, Dianan, lukemattomat lehtikuvat hänen elämänsä eri vaiheista lihallistuvat ja käyvät toistensa kimppuun.

Heitä riittää, sillä Dianasta oli moneksi. Tantereelle tarpovat kihlauksen alkuaikojen shy-di:t, eronjälkeiset sexy di-dianat avarine kaula-aukkoineen, Panorama-haastattelun dianat, Dodi Al-Fayedin luksusristeilijän ponnahduslaudan uimapukudianat…

Voittajana tantereelta poistuu – kukas muu – prinsessamorsiandiana, sillä hän kuolee nuorena ja kauniina. ”Satu tappaa minut”, Diana ennusti itse.

Anu Kaaja Katie-Katen eri versioista tai-
teltujen origamiruusukkeiden kruunaamana.

Kansan Ääni on saanut saanut tuhkimotarinansa ja pornonsa, Di-Die-Diana elää ikuisesti kuin Elvis, yksin auki jääneet pornosivustot huokailevat ja kiljahtelevat: oh my god! Tämän kalabaliikin jälkeen Katexit on väistämätön: O sulkee silmänsä ja ajattelee Englantia.

Kaaja totisesti hallitsee laajan skaalan kertomisen keinoja. Hän tarkentaa terävän katseensa nykyajan tuhkimotarinoiden likaiselle kääntöpuolelle: naisia alistaviin roolimalleihin, seksuaaliseen vallankäyttöön ja rahan mahtiin.

Tämän hän tekee keinoja kaihtamatta, niinpä Katie-Katen viesti menee perille, panee ajattelemaan ja jättää jälkikuvan, joka ei hevillä haalistu. Kaiken kruunaa hulvaton kirjallinen irrottelu. Nauttikaa!

Anu Kaaja: Katie-Kate. Teos, 2020. 262 s.

Katja Tukiaisen näyttely Delacroix & moi 

Galerie Forsblomilla 15.3. saakka.

Arttu Tuominen voitti Vuoden johtolanka 2020 -palkinnon

Suomen Dekkariseuran mielestä Arttu Tuomisen voittajaromaani Verivelka suuntautuu alkusivuiltaan lähtien virkistävällä tavalla rikosromaanin normaalista kerronnasta poikkeaville urille.

Suomen Dekkariseura on vuodesta 1984 lähtien palkinnut vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnolla edellisvuoden merkittävän dekkariteon. Rikoksen merkit täytti ilman epäilyksen häivää Arttu Tuomisen koukuttava psykologinen trilleri Verivelka (WSOY).

”Päähenkilö, komisario Jari Paloviita, tuo väistämättä mieleen Patricia Highsmithin monet henkilöhahmot: yksi tai kaksi hyvin harmitonta tekoa alkaa vääjäämättömällä painollaan viedä kaltevalle ja entistä luistavammalle pinnalle, ja kun luisu on alkanut, sitä ei saa enää pysähtymään.

Arttu Tuominen työskentelee Porin
kaupungin ympäristötarkastajana.

Lukija arvailee mielessään päätepistettä, mutta joutuu useasti tarkentamaan oletuksiaan, sillä teos säilyttää jännityksen ja yllätyksellisyytensä loppuun saakka”, totesi Johtolankaraati Raija Perälä, Voitto Ruohonen ja Eeva Vuortama perusteluissaan.

Samaa mieltä olin minäkin, kun kesäkuussa luin dekkarin ja haastattelin Arttu Tuomista. Juttu löytyy, kun napautat linkkiä:

 http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2019/06/arttu-tuominen-verivelka.html

Paloviidan ja kumppaneiden kujanjuoksu jatkuu, sillä Delta-sarjassa ilmestyy toukokuussa seuraava osa Hyvitys. Se on romaani väkivallan uhasta ja pelosta, väärään aikaan paljastuvista salaisuuksista ja itsensä hyväksymisestä.

Ensikertalaiselta Pekka Hyy-
tiltä otettiin poliisin toimesta
sormenjäljet.

Dekkariseura jakoi samassa tilaisuudessa Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan Pekka Hyytille romaanista Tummat pilvet eilisen (Myllylahti). Se vie lukijan Tampereelle vuonna 1929. Kaupunki juhlii 150-vuotispäiväänsä, höyrylaiva Kuru haaksirikkoutuu traagisesti, ja pimeä viina virtaa.

”Teoksen erityisiä ansioita ovat sujuva dialogi ja virheetön kieliasu. Kaiken lisäksi valitettavan usein rikosromaaneja kiusaavat kerronnallinen tyhjäkäynti ja turhat sanat puuttuvat tyystin. Ilmaisu on kannesta kanteen napakkaa ja täsmällistä. Harvasta esikoisteoksesta voi sanoa samaa kuin tästä, että sille ja sen päähenkilöille toivoo mielihyvin jatkoa”, perusteli raati valintaansa. Toive toteutuu, sillä Hytin uusi romaani Musta talvi on painolämmin.

Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan seura myönsi brittiläiselle Belinda Bauerille (s. 1962) hänen suomennetusta tuotannostaan. Vaikuttavia psykologisia jännäreitä omaleimaisella tyylillä kirjoittava Bauer luo kirjoihinsa piinallisen kieroja juonikuvioita.

”Kirjailija ei kaihda käsitellä teoksissaan raskaitakaan aiheita kuten lapsen katoamista, koulukiusaamista tai läheisen menettämistä muistisairaudelle. Hän kirjoittaa vetävää tarinaa ja luo vahvoja jännitteitä kuljettamalla kerronnassa useampia näkökulmahenkilöitä”, ylisti raati.

Bauerin yhdeksästä romaanista on Kariston toimesta suomennettu kuusi. Käännöksistä vastaavat Annukka Kolehmainen, Natasha Vuokkinen ja Sirkka-Liisa Sjöblom.

Arttu Tuominen: Verivelka. WSOY, 2019. 408 s.

Pekka Hyyti. Myllylahti. 2019. 333 s.

Satu Kaski & Vesa Nevalainen: Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään?

Luovuus tarvitsee (myös) laiskuutta

Mielentuntijat Satu Kaski ja Vesa Nevalainen tarkastelevat laiskuutta monelta kantilta teoksessaan Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään? Kiinnostavasta aiheesta ei juuri puhuta, vaikka heidän mielestään syytä olisi.

Mielen ongelmat ajavat ihmisiä sairauslomille. Kelan tilastojen mukaan viimeisten kolmen vuoden aikana mielenterveyden häiriöiden perusteella sairauspäivärahaa saaneiden määrä on kasvanut peräti 43 prosenttia. Hurjinta kasvu on ollut 16–34-vuotiailla naisilla, peräti 57 prosenttia. Yleisimpiä syitä olivat masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt.

Yritämmekö täyttää mahdottomia vaatimuksia kotona, töissä ja jopa vapaa-ajallakin niin sinnikkäästi, että raadamme itsemme hengiltä? Stressaantuneina puurtaessamme emme malta kuunnella kehomme varoituksia, ennen kuin mieli tekee totaalisen stopin. Olisiko kannattanut hetkeksi pysähtyä laiskottelemaan?

Psykoterapeuttien, alan ammattilaisten Satu Kasken ja Vesa Nevalaisen teos Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään (Kirjapaja) tulee tarpeeseen. Se perehdyttää laiskottelun niin hyviin kuin huonoihinkin puoliin ja opastaa luovan laiskottelun jaloon taitoon

Laiskottelusta on moneksi: se voi olla henkistä, sosiaalista tai fyysistä. Se voi olla tilannekohtaista, ja sitä määrittelevät eri yhteiskunnat ja kulttuurit omilla tavoillaan. Ihmiskunnan laiskuudesta kärsii nykyään koko maapallo. Kuten tekijät kirjoittavat: ”Muovi ei tuhoa maapalloa vaan laiska ihminen, joka jättää muoviroskat lojumaan ympäriinsä”.

Laiskureista löytyy erilaisia perustyyppejä. Sosiaalipummi elää muiden siivellä, mutta voi toisaalta ahkerasti hakea monenlaisia sosiaalietuuksia, jottei töitä tarvitsisi tehdä. Huomenna sitten -laiska lykkää asioiden hoitamista, koska ei tiedä, miten aloittaisi tai jatkaisi. Sitä paitsi aina tulee eteen jotain mielenkiintoisempaa tekemistä.

Hannu Hyrskeen teos Selitys.

Pelokas laiska pelkää epäonnistuvansa, eikä uskalla edes yrittää mitään uutta ja vähitellen syrjäytyy. Toisaalta työyhteisössä voi olla kilpailua ja kateutta sekä piintyneitä työskentelymalleja. Tällöin itsenäistä toimijaa pidetään ”haihattelijana”, jonka olisi paras sopeutua pölyttyneisiin rutiineihin muiden mukana.

Laiskottelu (välillä) estää polttamasta itseään loppuun ja masentumasta, paradoksaalisesti se voi myös masentaa. Jatkuvasti laiskotellessa mieli tylsistyy ja kapeutuu, eikä ihminen näe ympärillään olevia mahdollisuuksia. Syntyy noidankehä, asiat jäävät hoitamatta, ja mieli masentuu.

Toisaalta myös myönteinen kehä vahvistaa itseään. On voitettava epäonnistumisen pelko ja yritettävä, vaikkei aina onnistuisikaan. Ongelmanratkaisuyritykset aktivoivat aivoja ja niiden neuronisia yhteyksiä. Kuten tekijät toteavat: ”Tämä taas lisää luovuutta, mikä näkyy parempina ongelmanratkaisutaitoina”.

Satu Kaski ja Vesa Nevalainen ovat
julkaisseet yhdessä useita teoksia.

Kirjan tekijät väittävät, ettei Ihmiskunta olisi selvinnyt ilman hyödyllistä, luovaa laiskottelua. Päätään ei kannata loputtomasti puskea seinään ja olla ”ahkera”, jos ratkaisua ei ole näköpiirissä eikä tulosta synny. Silloin kannattaa puhaltaa peli poikki ja ottaa luova tauko. Antaa asian olla ja mielen rauhoittua, jotta aivot vapautuvat niitä kahlitsevista urautuneista ajatusmalleista.

Hyvin nukutun yön jälkeen, kun mieli on puhdistunut turhasta sälästä, aivot ovat parhaassa tapauksessa sommitelleet vanhan tiedon pohjalta uuden luovan ratkaisun. Näkökulman vaihtoa kannattaa myös kokeilla ja miettiä, mikä on oleellista ja keskittyä siihen: tehdä vähemmän, mutta paremmin.

Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään on inspiroiva opas itsetuntemukseen ja luovan laiskottelun hyötyihin. Teos kyseenalaistaa urautuneita toimintamalleja ja kannustaa pohtimaan omaa laiskuutta ja syitä sen takana. Asioiden aikaansaaminen (luovan laiskottelun avittamana) tuottaa sitä paitsi enemmän mielihyvää kuin pelkkä tyhmistävä laiskottelu.

Satu Kaski & Vesa Nevalainen:

Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään?

Laiskottelun jalo taito. Kirjapaja. 2020. 180 s.

Hannu Hyrskeen teoksia Galleria Duetossa 23.2. saakka.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Reaalifantasiaa lappilaisella twistillä

Juhani Karila voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon romaanillaan Pienen hauen pyydystys. Se ei ole ihme, sillä teos tuo komealla molskahduksella Lapin mystiikan suomalaiseen nykykirjallisuuteen.

Juhani Karilan mainion Pienen hauen pyydystyksen (Siltala) esittelykierros lennättää meidät kahden opastajan avittamana Itä-Lapin perukoille, myyttien ja hirviöiden valtakuntaan, sääskien ja paarmojen armoille.

Itä-Lapista kotoisin olevan Juhani Karilan letkeä kieli maalaa karun maiseman elävästi lukijan silmien eteen. Näen silmänkantamatonta lettoa, nevaa, rimpeä ja luhtaa, joissa turvemöröt rylläävät. Siellä suo imee kenkää mielihyvästä poreillen, ja taivaanrantaa puhkovat resuiset kuuset.

Kalevi Jäntin säätiö ylisti teosta palkintoperusteissaan:

 ”Romaanin sydän on kielessä, jolla Koillis-Lapin murretta puhuvat hahmot hurmaavat lukijansa. Tarinan ekofilosofinen elämänkuva syvenee maisemaan, jonka yksityiskohtien kerronta on suomalaista proosaa kauneimmillaan.”

Romaanin päänäyttämön, hernekeiton samean Seiväslammen liemessä murjottaa päähenkilö, limainen hauki, suurlähettiläs toisesta ulottuvuudesta. Sen vastaparina kamppailee Elina Ylijaako, ympäristökeskuksen näytteenottaja, jonka on kerran kesässä palattava kotiseudulleen ja pyydystettävä hauki. Hänen henkensä riippuu siitä, onnistuuko pyynti.

Elinaa on varoitettu Seiväslammesta: ”Siellä voipi käyä huonosti”, sillä: ”Se hauki ei ole normaali”. ”Sinä tapatat ittes. Kuulikko”. Kaiken lisäksi lampea vahtii hirmuinen näkki, joka on rakentanut katiskoista itselleen valtaistuimen.

Arto Väisäsen piirros Aamusta
jatkuu päivä (osa).

Seudulla liikuskelee muitakin outoja elikoita: haltioita, meteleitä ja peijooneja, joista yksi, Musti nimeltään, tulee tutuksi. Paikallisille moinen karnevaali on arkea: ”On sitä maalimassa kummenpaaki”.

Elinan kannoilla rymistelee myös topakka naisihminen, rikoskonstaapeli Janatuinen, jonka tehtävänä on pidättää Elina murhasta epäiltynä. Sumuverho menneisyyden tapahtumien yltä hälvenee vähitellen nykyisyyden vanavedessä.

Kun jo manan maille siirtynyt Moukku-Olli viiltää aukon aika-avaruuteen, paljastuu, että Pienen hauen pyydystyksen keskiössä kaihertaa Elinan ja hänen nuoruudenrakkautensa taiteilijaksi päätyneen Jousian riipivä rakkaustarina. Elementti kuuluu jokaiseen kunnon kertomukseen.

Tällaista kielellä ja mielikuvituksella ilottelua en muista pitkään aikaan lukeneeni. Tuntuu kuin kirjailijalla olisi ollut hauskaa monenmoisia kummajaisia ja vauhdikkaita juonenkäänteitä sepitellessään, niin letkeästi ja jännittävästi tarina kulkee. Tilannehuumori hykerryttää pitkin matkaa.

Suomen kielen ilmeikkyys pääsee Karilan tekstissä valloilleen. Seudun persoonallisen asujaimiston lunki meän kieli lisää lukunautintoon oman mausteensa. Möröistä pahimpana heiluu hattara, riivaaja, joka menee minne mielii. Kun se valtaa pankinjohtajan sielun, hänet on turvallisuussyistä lukittava pankkiholviin. Näin pari paikallista holvin oven paksuudesta haastelee:

” – Oli muuten paksu ovi. – Niissähän on. Ei pääse dynamiitillakaan läpitte. – Olekko kokkeillu. – Jos olenki. – Jaa jaa.”

Juhani Karila voitti J.H. Erkon kirjoitus-
kilpailun vuonna 2010.
Kuva: Laura Malmivaara

Pienen hauen pyydystyksen – trillerin, rakkaustarinan ja uuskumman – punaisena lankana luikertelee ylistys luonnon monimuotoisuudelle. Karila ei tätä alleviivaa vaan antaa luonnon elää vahvasti tarinassa mukana.  Elinan biologian opettaja sanoo suoremmin:

”Yhtäkkiä näette kaikkialla ympärillänne uskomatonta kekseliäisyyttä. Kasvillisuutta, joka murtaa kiveä. Lintuja, ei tarvitse kuin katsoa lintuja! Pelkästään linnuissa on sovelluksia, jotka ylittävät käsityskykymme”. Silti me joka päivä teemme väsymättömästi työtä tämän eliömaailman tuhoamiseksi.

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on lumoava, viihdyttävä aikuisten satu. Sadut ja myytit eivät kuitenkaan ole vain viihdettä, sillä ne perustuvat todellisuuteen. Ne kertovat meistä ihmisistä ja parhaimmillaan antavat elämänohjeita. 

Elinallakin on opittavaa: ”Sinun pittää antaa anteeksi ittelles”.

Peräti työlääksi osoittautui pienen hauen pyydystys, vaikka apuvoimiakin oli. Kun laineet Seiväslammella viimein asettuvat, esinäytöksen opastajiemme on aika humauttaa nyrkillä turvemörköjä, tempaista saappaat suosta ja singota jälleen lukemattomien tähtien täplittämälle taivaalle.

Vastoin kaikkia odotuksia Janatuisesta ja peijooni Mustista on tapahtumien tiimellyksessä tullut sydänystäviä. He jatkavat yhdessä kohti uusia seikkailuja.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. Siltala, 2019. 280 s.

Arto Väisäsen teoksia  OHO Galleriassa 26.6. saakka.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Eihän tämä ole totta? Eihän!

Unelma ydinperheiden kansoittamasta uudesta lähiöstä saa avokämmenellä päin pläsiä Hanna-Riikka Kuisman rankassa, taidokkaasti kirjoittamassa Finlandia-ehdokasromaanissa Kerrostalo.

Alussa oli vain yksi iso kerrostalo, asfalttipiha ja hiekkalaatikko. Uusien betonibunkkereiden putkahdellessa niiden myötä syntyy vähitellen lähiö suomalaisen keskisuuren teollisuuskaupungin laitamille. 

Vanhassa dokumenttifilmissä rakennuttaja maalaa utopiaa: ”Meille sopivin asukasmalli on sellainen, että on työssäkäyvä isä, rouva kotona ja kahdesta kolmeen lasta”.

Lamat ja työttömyys tekevät kuitenkin tehtävänsä: ”Kun olis vielä niitä työpaikkoja, niin ei tarvis ihan joka päivä ottaa”, mies baarin edessä sanoo.

Hanna-Riikka Kuisma kuvaa romaanissaan Kerrostalo (Like) ravisuttavan autenttisesti utopiasta dystopiaksi muuntunutta betonihelvettiä, jota alkoholi, huumeet ja väkivalta pyörittävät. Poliiseja aidatun lähiön sisällä ei ole aikoihin nähty. Sen sijaan aluetta valvotaan mielivaltaisesti ja hallitaan pelolla tornitalon ylimmästä kerroksesta käsin.

Kansainvälisen sijoitusyhtiön vasallit keräävät vuokrat ja huumekaupasta kertyvät tuotot. Eikä asialle kukaan voi muuta kuin alistua, sillä mistä muualta saisi asunnon? Ongelmalähiön asukkaiden huono-osaisuus ja näköalattomuus periytyvät sukupolvelta seuraavalle, ja karuselli jatkaa pyörimistään.

Yksityiskohta Mikko Paartolan
teoksesta Amalthean aika. 

Moniäänisessä romaanissa Kerrostalon katraaseen kuuluu niin yksihuoltajia, heidän jälkeläisiään, juoppoja, pultsareita ja lähiön alkuperäisestä toiveikkaasta asukista sen aitoja kiertäväksi kodittomaksi kärrymummoksi ajautunut Terttu.

Lähiön asukkaiden risteävistä kohtaloista syntyy kokonaiskuva raa’asta elämänmenosta, jota Kuisma armottomasti kirjassaan tykittää. Hän sukeltaa uskottavasti henkilöidensä nahkoihin ja katselee maailmaa heidän silmillään, antaa heille suunvuoron.

”Ei ole muuten ihme, että täältä lähti apteekki, kun se keikattiin niin monta kertaa. Jumalauta, että meillä oli pitkät bileet, kun saatiin silloin kerran lasti mopoa ja oxycontineja”, Jusa muistelee.

Kun muita hommia ei ole, jotkut naiset ”työskentelevät” kotisängyllään. Tilanne ei ole helppo heidän lapsilleen, sillä ohutseinäisissä kämpissä puuhastelun ääniltä ei voi välttyä. Helppoa se ei ole Mikollekaan, jolta sen vuoksi jäi ammattikoulukin kesken, ”koska ajatus saman paskan kuuntelemisesta kolme vuotta tuntui mahdottomalta”. --- vieläkin joku saattaa huutaa pihoilla, että mutsis on läski ja kaikki panee sitä.”

Eräänlaiseksi päähenkilöksi kirjassa nousee kolmikymppinen nistiksi ja huumediileriksi ajautunut Jessica. Hänen kujanjuoksunsa on surullista seurattavaa, kun huumeiden ja väkivallan kierre vain pahenee. Silti hänelläkin on unelma: päästä pois ja saada takaisin huostaan otettu poikansa Veeti.

Jonkin aikaa Kerrostaloa luettuani tuntui kuin olisin itse muuttanut sinne, ja sen tyypit tulleet tutuiksi, niin elävästi Kuisma talon arkea ja sen asukkeja luonnehtii.. Mielikuvitusta häneltä ei totisesti puutu. Puhekielenkin ennemmin kuulee korvillaan kuin lukee silmillään.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut
viisi romaania ja novellikokoelman.
Kuva: Sami Kokko

Kuisma ei moralisoi eikä tuomitse muttei sen enempää sääli eikä selittele. Kerrostalossa on silti inhimillinen pohjavire, kuten Finlandia-valintaraati totesi: ”Kirjailija käsittelee surullisia elämänkohtaloita erityisellä lämmöllä ja ennen kaikkea tuomitsematta”.

Lähiössä touhu karkaa monesti lapasesta, kun suonissa sykkii yliannos huumeita. Sen seurauksena syntyy ruumiita ja raajarikkoja. Kuisma ei silti jää vellomaan näihin tragedioihin vaan antaa kohtausten ja niiden sävyn vaihtua tiheään. Huumoria unohtamatta.

Viisikymmentä vuotta yhdessä ollutta pariskuntaa ja heidän välistään rakkautta Kuisma kuvaa kauniisti: Reino herää ja tarkistaa, onko Marketta vieressä. ”On, hymyilee unissaan ja näyttää kauniilta. Leikkausarvet, selluliitti, roikkuva nahka tai harmaantuneet karvat eivät merkkaa mitään. Ei Reino edes näe niitä.”

Rakkaus orastaa muutaman nuorenkin pariskunnan välillä. Tunne antaa voimia jaksaa, motiivin pyristellä kohtaloa vastaan: tätä onnea minä en halua menettää. Vaikka syrjäytyneiden arki on ankaraa, asiat voivat muuttua paremmiksi. Osoittautuu, ettei tornitalon kattohuoneistokaan ole niin voittamaton kuin moni on kuvitellut.

Voisiko huumesekoilujen ja julmuuksien jälkeen kerrostalossa vihdoin koittaa solidaarisuuden ja rakkauden aika? Siihen Kuisma vaikuttavassa romaanissaan tuntuu vihjaavan. Jessica ei sitä jää odottamaan: ”hän juoksee kauas pois, juoksee koko ajan lujempaa, eikä aio palata milloinkaan”.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like, 2019. 333 s.

Mikko Paartolan tietokonevedoksia Galleria Tilassa 26.1. saakka.

Cristina Sandu: Vesileikit

Vain unelmilla on siivet

Cristina Sandun Vesileikeissä kuusi tyttöä lehahtaa joelta pärskyen lentoon eri puolille maailmaa. Heidän kohtaloistaan syntyy haikean kaunis runoelma elämisen ankarista ehdoista.

”Sandu onnistuu esikoisromaanissaan tekemään näkyväksi sen, miten kieli, kulttuuri ja synnyinmaa ovat aina ihmisen ja ihmisyyden rakennuspalikoita”, perusteli Finlandia-esiraati Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat -teoksen valintaa ehdokkaaksi vuonna 2017.

Samat teemat ovat keskeisessä roolissa myös Sandun uudessa, kokoaan suuremmassa pienoisromaanissa Vesileikit (Otava). Teos on kuin luonnoskirja, johon Sandu hahmottelee kuuden itäeurooppalaisen tytön kohtaloita.

Maa, josta tytöt ponnistavat maailmalle, on nimeltään ”Erään joen toisella puolella”. Koska puoli on väärä, kaikki haluavat sieltä pois. Joen sylissä uinuva kaupunki on hiljainen; miehet ovat lähteneet etsimään elantoaan muualta, naiset uurastavat tehtaissa ja pelloilla.

Tytöt hukuttavat ankeaa arkeaan tupakkatehtaassa vesileikkeihin joella. ”Tytöt olivat ehdottomasti liian vanhoja sellaiseen – oli työn kuluttamia kämmeniä ja lohkeilleita jalkapohjia – mutta he alkoivat leikkiä.”

Alkuun tyttöjen vesileikeillä ei ole sen kummempaa päämäärää, kunnes: ”Kesän edetessä heidän liikkeissään alkoi olla jotakin määrätietoista ja aggressiivista, kuin kyse ei olisikaan enää ollut pelkästä viihdyttävästä leikistä.”

Cristina Sandu on syntynyt Helsingis-
sä ja asuu tällä hetkellä Edinburghissa.
Kuva: Marjo Tynkkynen

Kirja avautuu kuin sipuli uintikesän kohtausten vuorotellessa tyttöjen myöhempien vaiheiden kanssa. Rakenne toimii, luo jännitettä ja taustaa syntyvälle kokonaiskuvalle unelmista, yrittämisestä ja pettymyksistä. Sandu kuvaa nämä ponnistelut maagisella, nautittavalla kielellään taidokkaasti.

Anita on päätynyt Helsinkiin opiskelemaan suomea. Aurinkoisena kesäpäivänä hän tapaa Senaatintorilla temppuja tekevän Hämähäkkimiehen, joka on kotoisin samasta maasta kuin hän itse. Pian Anitan opiskelijakämpässä pariskunnan ”vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet”.

Anita on vuoden Suomessa oleskelun jälkeen oivaltanut, että vieraantuminen ja yksinäisyys kuuluvat maahanmuuttajan arkeen, mutta paikan löytäminen uuden kulttuurin sisällä on silti mahdollista. Onko sen hinta kieltää oma kielensä ja menneisyytensä?

”Veden alla oli hiljaista ja pimeää. He tunsivat miten varjot ja valot väreilivät ylhäällä.”

Paulina toteuttaa bisnesunelmaansa Kalifornian rannikolla San Luis Obispon kaupungissa. Hänen perustamansa pienen vanhustenkodin hoitaminen osoittautuu kuitenkin hankalaksi ja raskaaksi. Turhautuneena hän pakenee päiväksi kalareissulle ja tuntee hetken nautintoa, kun: ”Meri työntää sataman pois näkyvistä ja kumpuilee kohti pilviä.”

Päiväretki ei kuitenkaan luo yhteenkuuluvuuden tunnetta veneen matkustajien välille. Häpeä, josta Paulina luuli päässeensä eroon, nostaa päätään, kun hän hetken luulee kamerunilaisia kohtaan luotujen silmäysten kohdistuneen itseensä.

Sandu luo elävällä, luontevalla kielellään tyttöjen lyhyistä kohtaamisista kanssaihmistensä kanssa – osoittelematta – maailmankuvaa, jossa tasa-arvoa ei tunneta. Häpeä ja syyllisyys omasta vaatimattomasta taustasta hiipivät tyttöjen kantapäillä.

”Kun he kerääntyivät kuiskuttelemaan riemastuneina ja sivuilleen vilkuillen, uimapuvut roikkuivat puun oksilta kuin varikset – kuin uhkaavat enteet, sanottiin, mutta vasta jälkikäteen.”

Betty kertoo tarinaansa minämuodossa pelatessaan viimeisillä rahoillaan uhkapeliä Saint-Martinin kasinolla. Karibian saarelle hänet on lennättänyt lupaus, että sieltä kyllä löytyy töitä kaikille. Määränpäässä hänellekin tarjotaan hommia: ”miehet maksavat hyvin pienestä hauskanpidosta hotellilla”. Betty kuulemma oppisi homman nopeasti.

”Niin tyttöjen silmäluomilla kuin hiuksilla oli paksu kerros hilettä, mikä sai heidät kipinöimään. Kajaalikyyneleet valuivat poskia pitkin ja punaiset huulet taipuivat vinoon.”

Ninalla kävi tuuri. Hän sai paikan sipsien ja limujen poimijana varastossa Roomassa. Sielläkin kieli sekoittaa kuvioita, päinvastoin kuin Paulinan kohdalla. Nina on oppinut italiaa, muttei uskalla paljastaa, että on ymmärtänyt, mitä selän takana puhutaan. On turvallisempaa olla ”joku ryssä vaan”, eikä nolata uusia ystäviään.

”Piru vie! hän jylisi. He karkasivat, ettekö tajua! Eivätkä he tule takaisin.”

Lidia kuitenkin tulee takaisin köyhään kotikyläänsä vuosikymmeniä myöhemmin. Hän tapaa siellä vanhan ystävänsä Lintukasvattajan, jonka kirjekyyhkyt palaavat uskomattomien matkojen takaa hänen vaatimattomaan asumukseensa. ”Istumme pitkään hiljaa. Tunnen miten ympärillämme kuisti, vinoine kattoineen ja lahoine lankkuineen, yrittää pitää kiinni talosta.”

Näin taitavasti Sandu puhaltaa henkeä paitsi ihmisiin ja tilanteisiin myös elottomiin esineisiin. Vesileikkejä lukiessa tuntuu kuin katselisi hyvää elokuvaa, niin elävästi tarina soljuu.

Vanhalla Lintukasvattajallakin on unelma: hän haaveilee pelloilleen istutettavista sadoista aurinkopaneeleista. Minne voitot niiden tuottamasta energiasta valuvat? Joen oikealle puolelle?

Lidia ei jaksa enää välittää, eikä puolustaa ystävänsä oikeuksia. Hän keskittyy ruoan makuun. ”Minulla on ollut ikävä vasta maasta nostetun sipulin läsnäoloa kielelläni. Rehellistä ja peittelemätöntä.”

Hiljaisella joella kaikki on ennallaan, vain tytöt puuttuvat. Aurinko lämmittää veden ylle kurkottavaa kallionkielekettä, jolta he muinoin hyppivät veteen. Keltainen ruostunut traktori jumittaa rantapenkereen mutaan jähmettyneenä ”kaavin ilmassa kuin kesken jäänyt lause”.

Cristina Sandulla on taito tavoittaa arjen pieniä yksityiskohtia, nähdä niiden merkitys ja punoa niistä haikean kauniita kertomuksia, jotka pureutuvat ihmisyyden ytimeen. Vesileikeissä elämän valttikortteja on jaettu harvoille. Lopulta vain unelmilla ja kirjekyyhkyillä on siivet, jotka kantavat.

Cristina Sandu: Vesileikit. Otava, 2019. 188 s.