Paul Auster: Baumgartner

Paul Austerin hyvästijättö

 Nykyhetki, muistot, elämän arvaamattomuus, rakkaus ja kaipaus limittyvät huhtikuussa menehtyneen yhden merkittävimmän amerikkalaiskirjailijan viimeiseksi jääneessä teoksessa Baumgartner.

                                        It is a tender, miraculous little book.                                                                                         Siri Hustvedt

Seitsemänkymppisen Princetonin filosofian professorin ja kirjailijan Sy Baumgartnerin aamu alkaa keskeytyksillä ja kommelluksilla. Puhelin soi, sähkömittarinlukija piipahtaa, hänen tilaamansa kirja tuodaan. 

Tohinan tiimellyksessä hän polttaa näppinsä tarttuessaan liedelle unohtuneeseen alumiinikattilaan, kompastuu kellarin portaissa ja teloo jalkansa.

Tässä hulabaloossa Baumgartner on unohtanut kesken jääneen Kierkegaard-esseensä sekä puhelun, joka hänen oli tarkoitus soittaa siskolleen, kuten myös sen tosiasian, että hänellä ylipäänsä on sisko, sillä sen jälkeen hänelle on sattunut niin paljon asioita, että tämä voisi aivan hyvin olla jonkun toisen elämä.

Austerin seurassa viihtyy. Tuntuu kuin hän luontevalla, eleettömällä huumorilla silatulla tekstillään kirjoittaisi kuin luotetulle ystävälleen. Tämän tunnelman teoksen kääntäjä Arto Schroderus tavoittaa luontevasti. Riehakkaan alun jälkeen meno rauhoittuu, ja saamme tutustua Baumgartneriin ja hänen elämäänsä lähemmin.

Viimeiset lähes kymmenen vuotta hän on potenut haamusärkyä: Miten oivallisesti se toimii inhimillisen kärsimyksen ja menetyksen metaforana. Baumgartner menetti rakkaan Anna-vaimonsa, jonka kanssa yhteiselämää oli kestänyt 42 vuotta, Cape Codin tyrskyihin. Kaikki me, jotka olemme rakkaitamme menettäneet, tiedämme mistä hän puhuu.

Kaipaus ja rakkaus Annaan kulkee tarinan tummana juonteena, kuolema ei pariskuntaa ole pystynyt erottamaan. Baumgartner kokee itsensä ihmistyngäksi, josta elämää versova oksa on väkivaltaisesti repäisty irti. Mustunut alumiinikattila, johon hän sormensa poltti, palauttaa hänen mieleensä heidän ensitapaamisensa kierrätyskeskuksessa, josta hän kattilan osti.

Baumbartner oivaltaa, että vaikka on pitänyt Annaa alitajuisesti lähellään, hän on samalla kieltänyt itseään uppoutumasta muistoihin: ”ei, Baumgartner sanoo itselleen, et mene sinne nyt.” Kommellusten päivästä tulee käännekohta, ja hän antaa vihdoin muistoille luvan astua mielensä näyttämölle.

Elämään kuuluu tuskan tunteminen, hän sanoi itselleen, ja tuskan pelkääminen on elämästä kieltäytymistä. Jahkailun aika on ohi. Baumgartner päättää satsata uuteen romanttiseen suhteeseen, jäädä eläkkeelle ja kirjoittaa vihdoin loppuun keskeneräisen käsikirjoituksensa.

Paul Auster tuli tunnetuksi 1980-luvun puolivälissä
julkaistusta New York -trilogiasta. 
Kuva: Markko Taina

Baumgartner tunnustaa olleensa vapaaehtoinen sanojen vanki lähes koko ikänsä. Auster tietää mistä kirjoittaa kuvatessaan sanojen vankien tuntemuksia käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen. Baumgartner kutsuu tätä epätoivon ja tyhjyyden tilaa luhistumiseksi.

Jos haluaa säilyttää mielenterveytensä ja mahdolliset käyttökelpoiset ainekset tästä itse luodusta katastrofista, koko roska on jätettävä sikseen, kunnes siitä on irtautunut niin perusteellisesti, että kun siihen lopulta uskaltaa jälleen tarttua, sen tuntee kohtaavansa ensimmäistä kertaa.

Auster antaa muistojen nousta pintaan, temmeltää Baumgartnerin ajatuksissa ja herättää kysymyksiä. Tätä minäkin olen ihmetellyt: miksi jokin ohikiitävä satunnaishetki istuu muistissa niin sitkeästi, vaikka muut, oletettavasti tärkeämmät hetket, katoavat ainiaaksi. Muistin logiikka on meille tuntematonta.

Baumgartner uppoaa tahtomattaan yhä syvemmälle lapsuuteensa sekä vanhempiensa ja isovanhempiensa sumussa häämöttävään historiaan. Ärsyyntyy, kun muistot eivät hellitä otettaan, joten: niin vitut, Baumbartner toteaa itsekseen, noustaan sitten satulaan ja ratsastetaan kerralla läpi.

Sen hän tekee, ja samalla syntyy kiinnostavaa mikrohistoriaa Euroopasta Yhdysvaltoihin muuttaneista siirtolaisista. Hänen vaatekauppias isänsä syntyi Varsovassa vuonna 1905 ja kuoli Newarkissa vuonna 1965. Äitinsä suvusta, ”Austereiden hämärästä haarasta” hän ei tiedä juuri mitään.

Kansainvälisen PENin kokous lennätti Baumgartnerin Ukrainan Lviviin syyskuussa 2017. Samalla hän sai mahdollisuuden tehdä nostalgiamatkan vuoden 1880-luvun alkupuolella syntyneen äidinpuoleisen isoisänsä synnyinkaupunkiin Ivano-Frankivskiin. ”Lahtauksen keskeiselle kauhunvyöhykkeelle”, alueelle, jossa toisen maailmansodan aikana teurastettiin kymmeniätuhansia juutalaisia. Historia toistaa itseään, veri virtaa Ukrainassa jälleen.

Auster johdattaa romaanissaan lukijan monen polun päähän, taivaltaa sitä jonkin matkaa kunnes poikkeaa taas toisaalle. Näinhän elämässä käy, se syntyy keskenjääneistä tarinoista kuin erivärisistä loimista punottu kudelma.

Tuntuu kuin Paul Auster haluaisi hienossa, hellässä pienessä kirjassaan, testamentissaan, kertoa millaista on kirjoittaa, muistaa, elää, kaivata ja rakastaa. Me jatkamme hänen viitoittamillaan poluilla.

Paul Auster: Baumgartner. (Baumgartner)

Suom. Arto Schroderus. Tammi. 2024. 204 s.

 

Claire Keegan: Kasvatti

Hiljaisen tytön kesä

Irlantilaisen Claire Keeganin palkitut romaanit kätkevät sisälleen pieniä maailmoja ja ihmisenä olemisen ankaria ehtoja. Kasvatin eleettömien lauseiden välistä pilkottaa vihaa ja rakkautta, välinpitämättömyyttä ja huolenpitoa. Teos on jälleen kokoaan suurempi pieni helmi. Tammen keltainen kirjasto ei laadusta tingi.

Tyttö syö mutta on hänestä jo töihinkin.

Niukan muodon mestari Claire Keegan menee suoraan asiaan, loihtii muutamalla mutkattomalla lauseenvedolla miljöön, ihmiset ja tunnelman. Suurin piirtein näin luonnehdin hänen edellistä suomennettua teostaan, The Orwell Prizen voittanutta romaaniaan Nämä pienet asiat.

Samalla koruttomalla, mutta äärimmäisen herkällä ja tarkalla korvalla ja tyylillä hän kertoo pikkutytön kesästä romaanissaan Kasvatti (Tammi). Kesän mittaisen kasvutarinan päättyessä tytön maailma ei ole ennallaan, se on saanut värejä ja sävyjä, avautunut odottamattomalla tavalla.

 Pienessä irlantilaiskylässä tytön köyhän perheen elo ei ole hääppöistä. Viinaan menevän isän maatalonpito onnahtelee, seuraava (ei toivottu) lapsi odottaa jo äidin vatsassa. 

Katraan ruokkiminen vain käy lompakolle, isä tokaisee kaukaiselle sukulaismiehelle, John Kinsellalle, tuodessaan tytön lapsettoman pariskunnan kasvatiksi. Koruttomassa tilanteessa ei sanoja eikä tunteita juuri tarvita eikä näytetä. Tässä ei ole tytölle mitään uutta.

Olen tottunut siihen miten miehet välttyvät puhumasta: he potkaisevat saappaan korolla turvemöykyn nurmikosta, läiskäisevät auton kattoa ennen kuin se lähtee liikkeelle, sylkäisevät, istuvat jalat leveästi harallaan muina miehinä.

Kinsellan pariskunnan luona tyttö oivaltaa tulleensa ihan toisenlaisiin oloihin mihin on kotona tottunut: Täällä on tilaa ja aikaa ajatella. Tarvitset vain vähän huolenpitoa, tuumaa Edna Kinsella ja kylvettää likaisen tytön kuumaa vettä höyryävässä ammeessa. Meillä äiti laskee tilkan ammeen pohjalle ja kylvettää meidät kaikki samassa vedessä.

Tyttö, jonka nimi tarinan mittaan paljastuu Petaliksi, auttelee Ednaa huushollin pidossa. Johnin mielestä Edna on liian kiltti, uskoo kaikista ihmisistä hyvää, vaikkei syytä olisi. Mutta ei hänkään ihan kaikkea juoruilua ja ilkeilyä siedä: Herra armahda, jos minä törmään vielä tuohon akkaan en vastaa teoistani. Petal tajuaa, että ihmisten välillä on isoja eroavaisuuksia.

Claire Keeganin novellit ja pienoisromaanit ovat
voittaneet lukuisia palkintoja. Kuva: Philippe Matsas

Teoksen suomentaja Kristiina Rikman tavoittaa nuoren tytön mielenmaiseman ja aikuisten arkisen puhekielen sävyt luontevasti. Sanat ja sanonnat – tohtia, tälläytyä, petivaatteet, hiutunut puuvillamekko, soisi olevan totta – kuulostavat vanhahtavan tutuilta ja kodikkailta. Ne vievät aikaan ennen somea ja kännykkää.

Edna opettaa Petalille käytännön askareita, John puolestaan jakelee kasvatilleen silloin tällöin elämänviisauksia: Muista aina, että sinun ei tarvitse sanoa mitään. Moni on menettänyt paljon kun on menettänyt tilaisuuden olla sanomatta mitään.

Kun naapurin kyylä, utelias rouva, suorastaan kihisee kalastellessaan Petalilta yksityiskohtia Kinsellojen elämänmenosta, eikä saa haluamiaan vastauksia, hän toteaa happamana: Hän on hiljainen tyttö. Tähän Johnilla on vastaus valmiina: Hän sanoo sen mikä on sanottava eikä mitään muuta. Olisipa hänenlaisiaan enemmän.

Keegan sirottelee hienovaraisia vihjeitä kertomuksensa varrelle. Ne saavat ounastelemaan sanojen taakse kätkeytyviä salaisuuksia ja peiteltyä surua. Kinsellan silmät liikkuivat rauhattomasti. Ihan niin kuin hän ajattelisi jotain hankalaa. Toisella lukukerralla vihjeiden merkitys selviää, ja näin tarinaan syntyy uusi, pinnan alla kytevä taso.

Kasvatti-teoksesta filmatisoitu elokuva Hiljainen tyttö oli Irlannin Oscar-ehdokas vuonna 2022. En ole sitä nähnyt, mutta voin kuvitella, miten Irlannin rannikon tyrskyt iskevät vasten jyrkännettä, jonne Petal ja John ovat taivaltaneet. Mutta ennen kaikkea voin aavistella miten Johnin ja Petalin hiljalleen vahvistuva luottamus on kuvattu.

Kesän päättyessä hiljainen tyttö on astunut askeleen kohti aikuisuutta. John Kinsella on raottanut hänelle ovea mahdollisiin maailmoihin: opettanut hänet lukemaan. Se oli samanlaista kuin polkupyörällä ajaminen; tunsin olevani vapaa, pääsin paikkoihin, joissa en ollut käynyt aiemmin ja se kävi helposti.

Ei sanoja tarvita paljon, jos valikoi ne hyvin ja osaa ne oikein asettaa. Claire Keeganilla tämä taito on. Hän luottaa sanojensa voimaan, lukijan mielikuvitukseen ja kykyyn täydentää kertomusta, lukea rivien väleistä ja tulkita lausuttujen ja lausumattomien sanojen viestejä. Pieni kirja sulkee sisäänsä kokonaisen maailman. Yhden niistä lukemattomista, joissa me elämme. Sen humaani sanoma lähimmäisenrakkauden voimasta ei vanhene.

Claire Keegan: Kasvatti (Foster). Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2024. 83 s. 

Juhani Styrman ja Tiina Tainio: Kirjava Kallio

Kallio pintaa syvemmältä

Juhani Styrmanin kirjoittama ja Tiina Tainion kuvittama teos Kirjava Kallio vie sykkivän kaupunginosan ytimeen, sen historiaan, arkkitehtuuriin ja asukkaiden värikkäisiin vaiheisiin. Tällä reissulla et pitkästy.

Juhani Styrman kuvaa itseään Kalliossa asuvana kulttuurin sekatyöläisenä ja kaupunkioppaana. Tiina Tainio puolestaan on taiteilija, jonka yritys Kamiter-Ars Kaarlenkadulla järjestää näyttelyitä ja kulttuuritilaisuuksia. Parivaljakko on nyt yhdistänyt tietotaitonsa ja laatinut vetävän matkaoppaan Kirjava Kallio (Reuna).

Tainion maalauksia katsellessani löydän rakennuksista monia yksityiskohtia – julkisivukoristeita, ornamentteja ja symboleita – jotka kadulla kiirehtiessä ovat jääneet huomaamatta. Hyvä esimerkki tästä ”piiloviestinnästä” on kirjan kannessa oleva rakennusmestari Kaarlo Lappalaisen suunnittelema vuonna 1908 valmistunut rakennus Helsinginkatu 7.

Talo julisti sortovuosina suomalaisuuden sanomaa. Rakennuksen torni pyöreine ”ampuma-aukkoineen” ja ylimmillä tähystysikkunoillaan muistuttaa vartiotornia. Harjukadun puolen päätykolmion alla on nouseva aurinko -symboli. Se on väkevä viesti siitä, että vielä kerran aurinko nousee itsenäisen kansakunnan ylle, Styrman kirjoittaa.

Myös Aleksis Kivenkatu 22 sai osansa sotahistoriasta. Rakennusta kutsuttiin ”Pamauksen taloksi”. Nimi tuli ravintolasta, jossa Suomessa olevat saksalaisupseerit viihtyivät jatkosodan aikana. On talolla silti mukavampaakin kerrottavaa.

Sen kuudennessa kerroksessa asusti huippusuositun Dallapé-orkesterin muusikko Helge Pahlman perheineen. Hänen poikansa Kai potki palloa kavereiden kanssa Harjun ruumishuoneen piha-alueella.

Kenties tulevan jalkapalloilijan ja pianistin legendaarinen banaanipotku sai alkunsa Roinilan talon kulmasta, Kaitsun kotitalon naapurista. Näen sieluni silmin nuoren kaverin harjoittelevan kierteistä potkuaan kulman ympäri.

Kallion kulmilla pyöri nuoruudessaan monia muitakin tulevia kuuluisuuksia. Helsinginkadun ja Kirstinkadun kulmassa sijaitsevassa vuonna 1907 valmistuneessa komeassa kivilinnassa, Paasosen talossa, asui paitsi venäläisiä upseereita myös Hämeenlinnasta muuttanut Lars ja Olga Bränsin viisihenkinen perhe yhden huoneen ja keittokomeron kokoisessa asunnossa.

Perheen nimi muuttui myöhemmin Paloksi. Kuopus, Tauno Waldemar, aloitti vartuttuaan Sörnäisten Työväennäyttämön iltanäyttelijänä. Loppu on historiaa. Hän sai omaa nimeään kantavan puiston entisen kotitalonsa lähettyviltä.

Hakaniementorin rakentaminen alkoi vuonna 1886 Hakaniemen-
lahden täyttötöillä. Se valmistui 11 vuotta myöhemmin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaikille ei riittänyt voita, joten puutetta korjaamaan perustettiin Valtion margariinitehdas. Helsinkiin siirryttyään se rakennettiin Sörkan vankilalta saadulle tontille Lautatarhankadulle. Kun tehdas lopetti toimintansa, se palveli hetken Estonian uhrien ruumishuoneena vuonna 1994. Muutettuaan muotoaan asuintaloksi se säilytti vanhan nimensä: Asunto Oy Vanha Margariinitehdas.

Ei voi kuin ihailla, miten monipuolista tietoa tekijät ovat saaneet ujutettua vetävään teokseensa. Tuntuu kuin olisin itse menossa mukana. Kun hyppään Styrmanin ja Tainion aikakapseliin näen, miten Kallion kirjaston talonmiehen asunnosta säntää nuori alivuokralainen juoksulenkilleen.

Illalla hän hurmaa neitokaisia tanssitaidollaan Sörkan Vennussa, Arbetets Vännerin juhlahuoneistossa talossa, joka 1960-luvulle saakka sijaitsi Hakaniementorin lähistöllä. Kuka hän on? Vinkki: Pariisin kesäolympialaisissa 1924 parkettien partaveitsi voitti viisi kultamitalia.

Tässä vaiheessa Kallion kierrosta alkaa jo tulla hiki puseroon. Apu on onneksi lähellä. Vuodesta 1928 toimineen Kotiharjun saunan pehmeät löylyt rentouttavat kulkijaa. Kaikille avoin sauna Harjutorinkadulla on viimeinen perinteinen puulämmitteinen korttelisauna Helsingissä.

Saunan löylyistä virkistyneenä jatkan matkaani aikakoneessa 1950-luvulle Olavi Virran levykauppaan Hämeentien kulmaan Kustaankadulle. On helppo arvata, mistä se sai nimensä. Tällä hetkellä Ruotsissa valtikkaa pitelee Kaarle XVI Kustaa.

Levykaupassa törmään Hämeentie 38:ssa asustaviin Raittisen veljeksiin Eeroon ja Jussiin, joita ei tango kiinnosta. He himoitsevat uutta musiikkia, jota kutsutaan rock ’n’ rolliksi. Kiikarissa heillä on levy ”Elvis Presley – Elvis’ Golden Records” huimaan 2 400 markan hintaan. Tuolloin elettiin vuotta 1959. Nykyrahassa levy maksaisi 69,31euroa.

Viimeiset pennoset ostokseen haalimme kantamalla tyhjiä pulloja vasta perustettuun Helsinginkadun Alkoon. Levykaupassa näemme ovenraosta Olavi Virran heittävän tikkaa takahuoneessa.

Musiikin makuun päästyäni liityn tekijöiden opastamalle kotiseutumatkalle jäljittämään suomalaisen rockin edelläkävijän, Somerolta Helsinkiin muuttaneen Rauli Badding Somerjoen kujanjuoksua Kallion reviirillä.

Naisystävät ja osoitteet (joita oli peräti 8) vaihtuivat tiuhaan, mutta matkan varrella syntyi ikimuistettavaa musiikkia. Lempikappaleeni Baddingin yhdessä runoilija Arja Tiaisen kanssa sanoittama Paratiisi ei kuuntelemalla kulu.

Kun seuraavan kerran suunnistan Kallion kulmille, kaappaan mukaani mainion matkaoppaan. Kirjavan Kallion ansiosta kaupunginosan rikas arkkitehtuuri ja historia legendaarisine alkuasukkaineen saavat ihan uusia ulottuvuuksia.

Juhani Styrman ja Tiina Tainio: Kirjava Kallio. ReunaPublishing House. 2024. 80 s.

 

 

Markus Jokela: Moments and Landscapes of Minor Importance

Markus Jokelan ”tavallisia” kuvia

Palkittu valokuvaaja Markus Jokela on tallentanut Helsingin ohilipuvaa arkea, satunnaisia kohtaamisia ja muutoksen myllertämiä maisemia valokuvateokseensa Moments and Landscapes of Minor Importance sekä siihen liittyvään valokuvanäyttelyyn TILA galleriassa.

Tavallinen on tärkeää, se mikä on lähellä ja jokapäiväistä, melkein näkymätöntä. Tavallinen on aina läsnä. Minua kiinnostavat merkityksettömät hetket ja maisemat, jotka eivät tee numeroa itsestään.

Kun Helsingin Sanomissa pitkään työskennellyt Markus Jokela jäi keväällä 2019 eläkkeelle, iski pandemia, ja suunnitellut projektit peruuntuivat. Hänelle jäi aikaa harhailla kuvausretkillä kotikaupunkinsa maisemissa, usein kävelymatkan päässä kotoa. Neljän vuoden kuvasaldo on nyt saanut hienon esillepanon maineikkaan Hatje Cantz kustantamon valokuvateoksessa Moments and Landscapes of Minor Importance (Vähemmän tärkeitä hetkiä ja maisemia).

Paraatipaikat eivät Jokelaa kiinnosta. Sen sijaan hän on hakeutunut arjen ihmistungokseen, syrjäisille kujille ja rakennustyömaille, ottanut kuvan, kun se on hänen tielleen osunut. Kuvien intensiivinen läsnäolon tuntu vetää katsojankin mukaan tilanteeseen.

Tuntuu kuin istuisin metron kiiltävän oranssilla penkillä vastapäätä kuulokkeista tulvivaan musiikkiin uppoutunutta tyttöä, R-kioskin takapihalla todistan pariskunnan välienselvittelyä, Piritorilla en halua tietää, mitä on tapahtunut vaan kanssakulkijoiden tavoin kiirehdin pois paikalta mahdollisimman pian.

Kuvissa on niin tahatonta huumoria kuin korkeiden kerrostalojen varjostamien kujien melankoliaa. Vangituista hetkistä välittyy myös jotain hellyttävää, tuntuu kuin niillä olisi sanoma: tällaisia me olemme, maailmaan heitetyt ihmiset, niin hyvässä kuin pahassa.

Kuvausretkillä Jokelan korviin tarttui ohikulkijoiden satunnaisia lausahduksia, joita hän alkoi merkitä muistiin. Hän huomasi, että kuvilla ja keskustelunpätkillä oli jotain yhteistä: ne olivat molemmat vähän outoja. Kirjan kuvat ja lyhyet lausahdukset eivät liity toisiinsa, mutta samasta lähteestä ne kumpuavat.

You can’t get fucking lost in a place like this. – I’m already lost. (Vapaasti suomennettuna: Et sinä jumaliste voi eksyä tällaisessa paikassa. ­ – Olen jo eksynyt.) Näin olisin voinut itsekin manata harhaillessani eksyneenä Kalasataman Redin sokkeloissa.

TILA gallerian avajaisissa näyttelyä kierrellessämme arvailimme, missä mikin kuva oli otettu. Se ei ollut helppoa, sillä monia kuvien esittämiä maisemia ei enää ole. Rakennustyöt ovat edenneet, ja näkymät muuttuneet. Teoksensa jälkisanoissa Jokela toteaa, että häntä kiinnostavat urbaanit maisemat, joilta puuttuu identiteetti, koska ne ovat vasta muotoutumassa. Tai ne ovat yksinkertaisesti vain tylsiä.

It’s so hard to understand that I have the craziest family in the world when I am so sane myself. ( On niin rankaa tajuta, että perheeni on maailman kahjoin, kun itse olen niin selväpäinen.)

Jokelan kuvat eivät edusta perinteistä katuvalokuvausta, jonka puitteissa luodaan eräänlaisia kertomuksia. Hänen anarkistissa kuvissaan ihmiset tulevat ja menevät miten mielivät, sommittelut vinksahtelevat vähän niin ja näin. Mutta juuri tässä piilee Jokelan kuvien lumo: ne ovat yhtä epätäydellisiä kuin elämänmeno, jota ne aidosti ja rehellisesti dokumentoivat.

Teoksen harvat tekstit ovat englanninkielisiä, mutta se ei haittaa, sillä näihin kuviin jos mihin pätee vanha sanonta: ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.” Luettuani silmilläni Jokelan kuvia alan katsella tarkemmin maisemia, jotka olen aiemmin ohittanut mitäänsanomattomina ja olla enemmän läsnä ohikiitävässä hetkessä.

TILA gallerian näyttelyssä on esillä herkullisia makupaloja kirjan kuvista 26.5. saakka osoitteessa Kalevankatu 40.  https://www.tilagalleria.fi/

Yksi Jokelan korvaan tarttuneista lausahduksista kuvaa kirjan ja näyttelyn henkeä osuvasti:

We’re tough. We won’t give in. We won’t be pushed around.

(Me ollaan sisukkaita. Me ei anneta periksi. Meitä ei kukaan komentele.)

Markus Jokela: Moments and Landscapes of Minor Importance. Hatje Cantz. 2024.

Yritin ottaa ”tavallisen” kuvan illan isännästä, joka seisoo vasemmalla. Ei ollut helppoa. Tämän jutun kuvat, jotka olen ottanut näyttelystä ja kirjasta, antavat vain kalpean aavistuksen alkuperäisten kuvien hienosta laadusta.

Mikko Kauppila: Terveisin K

Minä laihdutan itseni neutriksi

Mikko Kauppilan esikoisromaanissa Terveisin K kirjallisuudenopiskelija kadottaa sanat ja itsensä. Kun ruumis ei saa himoamaansa nautintoa, minäkertoja pyrkii siitä eroon. Raadollinen kuvaus syömishäiriön kuolemansyleilystä hätkähdyttää.

Minä laihdutan itseni neutriksi, kuohitsen ruumiini puutarhasaksilla ja pikkelöin veitikkani kuin satokauden käyrimmän kurkun.

Mikko Kauppila tunnetaan näyttelijänä, joka on esiintynyt elokuvissa, tv-sarjoissa ja teatteriproduktioissa. Helsingin Kaupunginteatterin kehutussa Bolla-näytelmässä hän teki toisen pääroolin.

 Vuonna 2019 Finlandia-palkinnon voittanut Pajtim Statovcin Bolla kuvaa kahden miehen kiellettyä suhdetta Jugoslavian hajoamissodan pyörteissä.

Kauppilan romaanin Terveisin K (Teos) minäkertoja, nuori mies, kipuilee hänkin suhdeongelmiensa kiemuroissa. Kauppila astuu esikoisellaan samalle estradille kuin Rasmus Arikka kursailemattomalla Homoromaanillaan ja Niko Hallikainen vaikuttavalla teoksellaan Suurimärkä salaisuus.

Kun Kauppilan teoksen päähenkilö, K, uskoo kohdanneensa lapsuudenystävänsä, P:n, ohimennen kaupungin hämärässä, hän alkaa kirjoittaa P:lle kirjeitä, jotka päättyvät sanoihin Terveisin K. 

Kirjeissään K raportoi elämäänsä ja muistelee yhteistä lapsuuttaan ja nuoruuttaan P:n seurassa. Sävyltään ylimieliset kirjeet päättyvät ilkeisiin alapääkommentteihin. Hän ei saa kirjeisiinsä vastausta.

Ensimmäisen vuoden opiskelijana K yrittää päästä mukaan opiskelijarientoihin huonolla menestyksellä. Kunnes hän rakastuu päätä pahkaa samoilla luennoilla käyvään kauniiseen opiskelijapoikaan, A:han: voi miten suloinen ja säikky hän onkaan. K alkaa nähdä seksuaalisävytteisiä päiväunia yhteiselosta A:n kanssa.

Kirjeessään P:lle hän muistelee heidän salaista nakupelle-leikkiään. Toinen heistä riisuutui alastomaksi, ja toinen alkoi tehdä tutkimusretkeä koskettelemalla eri kohtia hänen vartalostaan ja vaatia sille nimeä. Mikä kohta tämä on? Sisäreisi. (…) Ehkä olikin niin, P, että vasta kieli teki toisesta todellisen, vahvisti sen mitä käsi yritti hahmottaa! K:n kirjeiden pilkallisuus alkaa lieventyä muistojen myötä.

Kauppila on myös filosofian maisteri sukupuolen-
tutkimuksesta Helsingin yliopistosta.
Kuva Jenni Saari

Kun tunkeutuminen A:n kupeisiin osoittautuu turhaksi toiveuneksi, kertomuksen sävy tummenee. Romaanin toisessa luvussa alkaa kieltäymysten aika. Tyhjä tila K:n sydämessä alkaa täyttyä syömishäiriöllä, joka luikertelee K:n elämään kuin salakavala käärme.

Vessakäynnit saavat uusia merkityksiä. Sinä pyyhit itsestäsi ravinnon pois, sinä pyyhit virheelliset värit, pyyhit ylimääräiset ja epäselvät kokemukset, inhon, kiiman ja karsinogeenit… Toisin sanoen sinä pyyhit elämän pois. Peräruiske ja ”kahden sormen kokoonpano” auttavat, mikäli K on hairahtanut kaidalta polultaan.

Äiti tilittää ajatuksia elämästään loputtomilla monologipuheluillaan K:lle, jonka elämästä ja ajatuksista hän ei ole kiinnostunut. Ennen kaikkea hän soimaa edesmennyttä aviomiestään, joka hänkin ”oli pojan pauloissa”, rakastunut miespuoliseen kollegaansa, eikä myöhemmin enää sietänyt vaimonsa läheisyyttä.

Äidin litaniat tuovat romaaniin tuulahduksen nykyisestä elämänmenosta, jossa omaan napaan tuijottelusta on tullut maan tapa. Media tarjoilee runsaskätisesti tarinoita romahdukseen johtavasta työuupumuksesta. Niitä ahmittuaan äitikin on tunnistavinaan itsessään kuvattuja oireita. Hän haluaisi kokea hurmoksellisen elpymisen, jolla lehtien artikkelit herkuttelevat.

Nainen alkaa kävellä metsässä ilman kelloa, nainen tunkee kätensä kostean humuksen sekaan ja käsi humuksessa ajattelee olevansa yhteydessä johonkin ikiaikaiseen, nainen reflektoi matrilineaarista perintöään. Näitä avautumisia kuunnelleessaan K tuntee itsensä laskisangoksi.

Romaani rakentuu K:n raportoinnista, hänen kirjeistään P:lle ja äidin monologeista. Ne veistävät surullisen viipaleen todellisuudesta, jota elämme. Varsinkin nuorilla menee nykyään huonosti. K:sta tuntuu, että yliopistolla opiskelijat käyvät ahkerammin terapiassa kuin luennoilla.

Nykyinen elämänmeno on paljolti rakentunut vieraantumisen varaan. Kun omien tunteiden sanoittamisesta on tullut itseisarvo, maailma typistyy lopulta kerrottuun itseen. K oppii miellyttämään löysiä latelevaa terapeuttiaan mukailemalla hänen odotuksiaan ja käyttämällä hänen suosimiaan ilmauksia ja sanoja.

Iikka Lehtinen: Spirit Devourer

Kun terapiasta ei ole apua, anoreksia saa yhä tiukemman kuristusotteen K:sta. Vallattuaan ensin hänen kehonsa ja mielensä se alkaa seuraavaksi kaapata myös hänen sanojaan. Ensimmäisenä K luopuu sanasta rakkaus, johon minulla ei ole enää suhdetta jos niin minkään laista…Lapsuuden nakupelle-leikissä sanat rakensivat ruumiin. Nyt käy päinvastoin, sanojen kadotessa ruumiskin häviää.

Mikko Kauppilan kyky eläytyä, solahtaa toisen nahkoihin näkyy yhtä hyvin teatterin lavalla kuin hänen kirjansa sivuilla. Terveisin K vie rakkaudettoman elämän raakaan todellisuuteen puistattavan aidosti.

Mikko Kauppila: Terveisin K. Teos, 2024. 224 s. 

Iikka Lehtisen näyttely And then light took us LaternaMagicassa 25.5. saakka.

César Aira: Tohtori Aira, ihmeparantaja / Lehmus

Mikä ihmeen todellisuus?

César Airan yhtenä niteenä julkaistuja pienoisromaaneja Tohtori Aira, ihmeparantaja / Lehmus voi tulkita allegorioina hänen omasta elämästään. Koska todellisuus ei taivu järjen kahleisiin, Aira käyttää mielikuvitusta sen kesyttämiseen.

Kun avaan Argentiinan suosituimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan César Airan pienoisromaaniduon Tohtori Aira, ihmeparantaja / Lehmus (Siltala), tiedän ajautuvani outoihin maailmoihin, joissa mikään ei ole sitä, miltä se alkujaan näytti.

Airaa lukiessa kannattaakin solahtaa mukisematta hänen nyrjähtäneeseen todellisuuteensa ja noudattaa Patti Smithin The New York Timesissa antamaa neuvoa:

 ”Hän kannustaa lukijaa hukkaamaan itsensä, vapautumaan arkisesta maailmastamme.”

Tohtori Aira, ihmeparantaja alkaa nimihenkilön varhaisella aamukävelyllä eräässä Buenos Airesin kaupunginosassa. Viisikymppisen tohtorin ajatukset harhailevat menneissä kömmähdyksissä, jotka tahdonvastaisesti valtaavat hänen mielensä. Ihmeparantajan toimessa ei sopisi hölmöillä, sillä se voi koitua kohtalokkaaksi.

Kaiken lisäksi ihmetohtoria piinaavat hänen perivihollisensa, Järjen ja Säädyllisyyden aatteen nimeen vannovan tohtori Actyn solvaukset ja yritykset järjestää täydellinen näytelmä, parantamissessio, jossa hänen epäonnistumisensa todistaisi hänet kelvottomaksi puoskariksi.

Tapahtumat ajautuvat yhä kiihtyvämpään tahtiin kohti tätä loppuhuipennusta Airalle tyypilliseen tapaan. Alun rauhallinen poljento ryöstäytyy käsistä, ja kalabaliikki ryöpsähtää sivuille. Samoin sanoin luonnehdin myös Airan aiemmin suomennettua kirjaparia Todiste / Illallinen.

Nyt käsillä olevasta pienoisromaanista on vaikea saada otetta, sillä niin laajoin kaarin sen intensiiviset lauseet maailmoja syleilevät. Virkkeitä pitää laimentaa lukemalla ja ajattelemalla ne uudelleen. Onneksi Anu Partanen hallitsee suomen kielen sävykkään paletin, joten hänen ilmeikästä käännöstään on ilo lukea.

Jotta mistään toiminnasta olisi mitään hyötyä, oli irtauduttava kaikesta puhtaasti järkevästä, koska se ei ollut kuin abstrakti malli vailla todellista käytännön hyötyä.

Mielikuvituksellisten pohdintojensa tiimellyksessä tohtori Aira ottaa tarjotun parannustehtävän vastaan, vaikkei totta puhuen ihmeisiin enää uskokaan. Nyt hänellä olisi ensimmäinen ja viimeinen tilaisuus koetella teorioitaan käytännössä, pelastaa syövän kourissa sinnittelevä ihmisparka.

Tohtori Aira olisi voinut kieltäytyä jutusta sanomalla, että oli tapahtunut erehdys, väärinymmärrys, että hän oli vain teoreetikko, olisi melkein voinut sanoa ”kirjailija”, ja kaikki mikä liittyi ihmeparannuksiin oli vain eräänlainen metafora…”

Parannusperformanssiaan varten tohtorin oli asioita ja ilmiöitä luokittelemalla ja poissulkemalla luotava ”tilapäinen maailma”, jossa ihme olisi mahdollinen. Toisin sanoen hänen olisi luotava eräänlainen ”romaani”, joka paljastaisi ihmeparantamisen voiman. Mutta kumpi lopulta saa ihmeen aikaan? Tohtori Aira vai kirjailija Aira?

Nobel-veikkauksissa jo pitkään mukana ollut Aira on julkaissut
seitsemisenkymmentä pienoisromaania ja esseeteosta. Hänet tunnetaan
myös kääntäjänä. Kuva: Mathieu Bourgois

Lehmus-pienoisromaania pidetään César Airan fiktiivisenä muistelmana, jossa vilahtelee hänen omaelämäkerrallisia viittauksiaan. Niissä sukelletaan kirjailijan varhaislapsuuden hämäriin muistoihin. Teoksen viimeiset rivit kertovat, mistä kaikki sai alkunsa.

Oli jotakin mikä tuntui olevan kuin käden ulottuvilla, ja oikealla tavalla ponnistamalla voisi olla mahdollista kurkottaa ja tarttua siihen, kuin kypsään hedelmään... Päätin etsiä vanhan itseni jälleen.

Ja sen hän tekee, toki airamaisella twistillä. Lehmuksen päähenkilö on, kuten kirjailija itsekin, syntynyt vuonna 1949 Pringlesin pikkukaupungissa ”peronistihallituksen ollessa valtansa huipulla”.

Perhe asuu rappeutuneen vanhan hotellin yhdessä huoneessa. Pojan sähäkkäluonteinen peronisti-isä on saanut hyvin palkatun kunnan viran. Hän pyöräilee tikapuut selässään ”sähkökeijuna” sytyttämässä valoja kaupungin lyhtypylväisiin. Lyhytkasvuinen, korkeilla koroilla huojuva eksentrikkoäiti puhua pälpättää sanomatta mitään järjellistä.

Vanhemmat elävät kumpikin omassa todellisuudessaan, omissa maailmoissaan, jotka eivät juuri kohtaa. Mutta olisi erehdys sanoa, että siksi minusta tuli näin kummallinen, koska jokainen lapsi joutuu käymään läpi jotain samankaltaista.

Sotilasvallankumous, La Revolución Libertadora vuonna 1955, keikauttaa vallitsevan tilanteen ylösalaisin. Sanan ”Perón” käyttö kielletään asetuksella. Sen lausumisesta tulee Argentiinassa yhtä vaarallista kuin ”hyökkäyssodasta” puhumisesta nyky-Venäjällä.

Aira kuvaa irrationaalista tapahtumaa, jossa joukko raivoisia fanaatikkoja jahtaa suureen lehmukseen paennutta ”peronistilasta” ja hakkaa puun kirveillä säpäleiksi. Aira uskoo ristiriitaiseksi legendaksi kasvaneen sattumuksen todenperäisyyteen. Tapahtuma jättää lähtemättömän jäljen hänen alter egonsa mieleen.

Se värjäsi koko elämäni faabelin epätodellisella värillä enkä sen jälkeen ole enää löytänyt jalansijaa todellisuudesta.

Maailmankuulu tietoisuuden tutkija Anil Seth totesi Helsingin Sanomien artikkelissa 25.4.2024: ”tietoinen kokemuksemme on hallittu hallusinaatio”. Hän tutkii havaitsemisen moninaisuutta eli yksilöllisiä eroja siinä, miten me näemme maailman.

Aira tekee saman kirjallisuuden keinoja käyttämällä. Hänen tarkka silmänsä ja herkkä korvansa tavoittavat elämän moninaisia vivahteita. Niitä hän käyttää teoksissaan, joissa arki ei muutu maagiseksi realismiksi. Sen sijaan hän tavoittelee näkyvän pinnan takaisia ajatuksia, muistoja ja mielenmaisemia, joista meidän ”todellisuutemme” koostuu.

Aira etsii teoksillaan vastauksia kysymyksiin: Mitä todellisuus on? Miten sitä voi kuvata? Hän ei leikittele sanoilla, sillä ne ovat hänelle vain välineitä, joilla päästä sanojen tuolle puolen, lähemmäs elämän syvää ydintä.

César Aira: Tohtori Aira, ihmeparantaja

(Las curas milagrosas del Doctor Aira)

César Aira: Lehmus

(El Tilo)

Suomennos: Anu Partanen. Siltala. 2024. 192 s.

 

Milja Sarkola: Psykiatrini

Onko heteroseksuaaleilla sittenkin kaikki paremmin?

Milja Sarkolan romaanin Psykiatrini minäkertoja kipuilee oman mielensä kanssa ja avautuu ongelmistaan psykiatrin vastaanotolla samalla kun mielikuvituksessaan fantisoi heteroseksistä. Taustalla aikamme kuva osuu lempeän satiirisesti maaliin.

Kertoja kokee epäonnistumisen tunteita ja jopa häpeää homoseksuaalisuudestaan sekä avioerostaan. Vaikka hän on tiedostava nykyaikainen ihminen, jossakin syvällä sisimmässään hän kantaa vanhanaikaista ja perinteistä keskiluokkaisen heteroavioliiton ihannetta.                                                                                                                Milja Sarkola

Milja Sarkolan uudella romaanilla Psykiatrini (Teos) on kiinnostavia yhtymäkohtia Laura Lindstedtin teokseen Ystäväni Natalia. Molemmissa romaaneissa pohditaan aidon kohtaamisen vaikeutta sekä seksuaalista identiteettiä.

Natalian terapeutin lausuma: Huomaan, että sinulla on vilkas mielikuvitus, paljon kulttuurista pääomaa ja rohkeutta puhua lyövät yksiin Psykiatrini nimihenkilön sanojen kanssa: Olet kuitenkin selvästi halukas keskustelemaan näistä asioista, ja pystyt hyvin sanallistamaan sisäisyyttäsi.

Molemmissa romaaneissa on ennen kaikkea kyse sisäisyyden sanallistamisesta. Ei vain puheessa vaan Natalian terapeutin mukaan: tästä minän sisäisyydessä kiertävästä puheesta on olemassa tie ulos: kirjoitus, käden väliintulo, joka ruumiillistaa äänen ja tekee sen näkyväksi.

Psykiatrini minäkertoja, viisikymppinen näytelmäkirjailija, lesbonainen, on hakeutunut psykiatrin vastaanotolle saadakseen lausunnon terapiaa varten. Päällisin puolin hänen elämänsä näyttäisi olevan kunnossa. Hänen parisuhteensa Eevaan on intohimoinen, ex-vaimonsa kanssa hänellä on kaksospojat ja sopuisat välit. Vakaa taloudellinen asema ja kulturelli ystäväpiiri täydentävät mallikasta kuvaa. Silti jokin mättää.

Kertoja potee ammatillista kriisiä ja tuntee pettymystä, sillä hänen unelmansa taiteensa merkityksellisyydestä ovat törmänneet todellisuuteen. Aloitellessaan näytelmäkirjailijan työtään hän oli ajatellut kirjoittavansa jollekin kasvottomalle, ylevämmälle taholle, joka olisi tämän pikkumaisen, rehentelevän, mahtailevan ja kateellisen arjen yläpuolella. Kunnes hän oivalsi, että yleisö koostui hänen kanssakulkijoistaan, arjen ihmisistä, joiden kritiikkiä hän pelkäsi.

Kertoja haluaa myös päästä ahdistuksensa ja masennuksensa alkujuurille. Saada vastauksia kysymyksiin miksi minulle ennen tärkeät asiat ovat menettäneet merkityksensä? miksi en osaa rakastaa? miksi vihaan itseäni? Johtuvatko ongelmat hänen lesboudestaan?

Vaikeita kysymyksiä, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Asiaa ei auta hänen psykiatrin vastaanotolta karkaileva mielensä, joka pakenee monenmoisiin muistoihin ja fantasioihin. Päällimmäisenä hän alkaa hahmotella psykiatrinsa yksityiselämää, porvarillisia illanistujaisia tuttavapariskunnan luona ja vireää sukupuolielämää vaimon kanssa.

Heteroseksuaalinen ydinperheideaali kummittelee kertojan mielessä. Onko hän peräti kateellinen? Kertoja haluaisi tuntea itsensä aidosti naiseksi eikä halua homoterapeuttia, vaan naisiin menevän miehen, joka olisi kiinnostunut naisista, rinnoista, minusta. Hänen ystävänsä Monikan aviomiehen, Oliverin, kapea lantio ja tiukoissa farkuissa kaartuvat pakarat nousevat elävästi hänen mielensä näyttämölle.

Toisaalta rakastellessaan Eevan kanssa: halusin vain työntyä hänen sisäänsä valtavalla sojottavalla kalullani, yhä syvemmälle, yhä kovemmin, uudestaan ja uudestaan, laueta hänen sisäänsä kuin mies.

Kertojan suhde Eevaan on ristiriitainen; toisaalta hän haluaa läheisyyttä, toisaalta tarvitsee erillisyyttä ja tuntee samalla kivuliaan nautinnollista kaipausta. Kun Eeva oli läsnä, häntä oli liikaa, tunteilleni ei jäänyt tilaa. Ikään kuin olisin tarvinnut etäisyyttä voidakseni tuntea.

Milja Sarkola on palkittu näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja.
Kuva: Liisa Takala

Sarkola kirjoittaa mutkattomasti ja aidon oloisesti. Enimmäkseen dialogeihin perustuva teksti imaisee minut sisäänsä, yhdeksi kirjan henkilöhahmoista. Osallistun mielessäni käynnissä oleviin keskusteluihin ja kerron mielipiteeni ajankohtaisista teemoista, joita Sarkola ihmistensä keskusteluissa nostaa esille.

Välillä teosta lukiessani tunnen muuttuneeni psykiatriksi, joka korvat punottaen kuuntelee kertojan intiimejä tunnustuksia ja seksifantasioita. Kirjat vievät aina toisen ihmisen mielenmaisemaan, vaikka hahmo on kuvitteellinen. Mutta ei hänkään ole tyhjästä syntynyt, vaan kirjailijan ajatusten ja kokemusten ohjaamasta kynästä.

Kirjailija on väistämättä aina itse mukana kirjassaan, halusi tai ei. Tämän kertoja paljastaa analysoidessaan luonteensa erilaisuutta Eevaan: Sängyssä esimerkiksi, hänelle seksielämä on itsessään tärkeätä, ei mahdollisuus kertoa siitä jollekulle joskus myöhemmin, tai käyttää kokemuksena taiteessa.

Psykiatrini muistuttaa kamarinäytelmää, jossa samat ihmiset ja teemat palaavat tuon tuosta näyttämölle täydentämään ja haastamaan aiemmin syntynyttä tarinaa. Kertojan dialogit, istunnot psykiatrin kanssa, muistot, fantasiat ja kuvitelmat lomittuvat saumatta toisiinsa.

Ne laskeutuvat läpikuultavina kalvoina toistensa päälle. Näin syntyy rikas kollaasi, joka psykiatriemme sanoja lainaten sanallistaa sisäisyyttä oivallisesti. Mutta ne kuvaavat myös todellisuutta, sillä kertojan sanoja lainaten: Todellisuudella ei ole vastakohtaa, kaikki mitä ihminen kokee, on todellisuutta.

Milja Sarkola: Psykiatrini. Teos. 2024. 158 s.