Kun sanat eivät enää riitä
Jyri Vartiaisen lokikirjamainen teos Tahra dokumentoi häntä itseään
muistuttavan kirjailijan ponnisteluja kuvataiteen tahraisella polulla. Sekaan
on livahtanut pohdiskeluja kirjallisuudesta ja filosofiasta sekä tuokiokuvia taiteilijaelämän
taipaleelta, jolloin epäusko ja innostus nokittelevat toisiaan.
Hetki, jolloin
muste leviää paperille – erityisesti jos sitä kaataa suoraan putelista – on
toistuvien kokeilujenkin jälkeen maaginen. Se sisältää niin paljon
mahdollisuuksia ja toiveita siitä, mihin suuntaan kuva voisi mennä.
Jyri Vartiainen on kuopiolaissyntyinen kirjailija, jota pidetään
lyhyen muodon mestarina. Kuva: Sabrina Bqain
Heti alkuun Tahran
(Teos) minäkertoja tunnustaa, ettei osaa piirtää eikä maalata, mutta haluaa
silti ryhtyä kuvantekoon, sillä hän on kyllästynyt sanoihin. Alkaa vimmainen taiteilu,
jolloin alustaksi kelpaa mikä tahansa käteen osuva paperinen esine. Kallis,
paksu paperi vain jähmettää taiteilijan käden lentoa, sillä sehän voi mennä hukkaan,
jos teos ei onnistu.
Kuvia syntyy aikamoista vauhtia, peräti parisataa
kahdessa kuukaudessa. Tuotteliaisuus koettelee parisuhdetta, kun maalaukset ja
piirrokset kasautuvat, keittiön pöytä tahriintuu, ja kodin valtaa hallitsematon
kaaos. ”Voiko kuvataideharrastus johtaa avioeroon?” taiteenteon aloittanut
runoilija huolestuu.
Tahra rakentuu tähtimerkein
erotetuista kappaleista, jotka valaisevat kirjailijan kokeiluja taiteen kyntämättömällä
saralla. Tuon tuosta muistiinpanot kuitenkin poukkoilevat syrjäpoluille. Erityisesti
viime vuosisadan abstraktia ekspressionismia edustavien taiteilijoiden teosten synnyttämiin
pohdiskeluihin.
Ensimmäisenä estradille astuu espanjalainen Antoni Tàpies, yksi minunkin
suosikeistani. Monet hänen maalauksistaan ja kollaaseistaan ammensivat
inspiraatiota italialaisesta arte povera -suuntauksesta, jossa teoksia työstettiin
käyttämällä ”köyhiä” materiaaleja kuten hiekkaa, puuta ja lumppua.
Minäkertojan taiteilu arte poveran viitoittamalla tiellä ei
tuota toivottua tulosta. Kun hän lorauttaa työn alla olevan installaation
puunpalaselle liimaklöntin, hänen kumppaninsa mielestä se ”muistuttaa kuivunutta
spermaa”. Netissäkään hän ei saa toivomaansa vastakaikua. Nähdessään hänen
someen postaamiaan teoskuvia kaverit huolestuvat: ”Onko Jyrillä kaikki hyvin?”
Teosselostuksia säestävät monenlaiset ajelehtivat
mietteet kuten: Yksinkertaisuuden ilo. Tähti (en löytänyt sitä wordin lisää-vaihtoehdoista). Kivi, joka näyttää siltä että se putoaa. Ja
omanlaisensa haiku: Neliö, joka nojaa
tyydyttävällä epäluontevuudella paperin tyhjyyteen. Se tuo mieleen Malevitšin Mustan neliön, jota pidetään ensimmäisenä länsimaisena täysin
abstraktina maalauksena.
Tässä vaiheessa taiteilu tuntuu saaneen niskaotteen Jyrin
kirjailijuudesta: On kuin olisin
kuvataiteen suhteen vapaamielisempi ja avoimempi, kirjallisuuden kanssa minut
valtaa monesti niuhotus ja tyytymättömyys. Luin kyllä yhden kotimaisen romaanin
loppuun junassa, mutta sekin tuntui riittämättömältä.
Kotiasiatkaan eivät kohennu, joten kumppani pakenee
taiteellista kaaosta omiin oloihinsa, mutta yökyläilee. Jyrki raportoi arkeaan
elävästi: Kahvi kirjoittaa tätä, minulla
on rähmää silmissä ja bokserit jalassa, asunto epäjärjestyksessä.
Tästä matalikosta kavutaan vihdoin kuivalle maalle
analysoimaan suosikkini yhdysvaltalaiseen Cy
Twomblyn omintakeista, vaikuttavaa kuvakieltä. Luen kulmiani kurtistellen
Jyrin luonnehdinnan ”miten hän ylevöitti tuhertelun”.
Twomblyn vahvat ja ehdottomat vedot jatkavat siitä, minkä
äärellä sanat uupuvat. Hänen pitkästä kokemuksestaan kumpuavat eleet
tavoittavat jotain oleellista alitajunnastamme, sen minkä voimme vain aistia katsellessamme
hänen maalauksiaan ja piirroksiaan. Vartiaisen sanoin:
..tekee mieli
tehdä Twomblyn tapaan aaltomaista liikettä, ehkä Twomblyn kopioijia on siksikin
paljon, että hänen kynän liikkeensä ovat ihmiselle niin luontaisia.
Tutustuin Jyri Vartiaisen omaperäiseen kynänjälkeen lyhytproosateoksessa
Sanon vielä tämän. Hän
usutti minut katsomaan tarkemmin, pysähtymään pienten eleiden ja liikahdusten,
ajelehtivien ajatusten ja unenrippeiden äärelle. Kuuntelemaan mitä niillä on
sanottavaa.
Tahrassa tunnistan saman
äänen, vaikka teos onkin erilailla rakennettu. Tahra, jos mikä, on autenttista autofiktiota, varjonyrkkeilyä toden
ja leikin hämärällä rajamaalla. Annetaan Jyrille viimeinen sana: Matkustan junassa ja näistä tapahtumista
on jo aikaa. Kun kaarramme tunneliin, uneksunta täydellistyy, tulee lihaksi.
Runoksi.
Jyri Vartiainen: Tahra. Teos. 2026. 179 s. https://www.teos.fi/
Vartiaisen piirroksia ja maalauksia voi nähdä osoitteessa: https://www.instagram.com/roquenart/
