Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule

Mitä tunnelin päässä on?

Emma Kantanen on luonut epätodennäköisistä aineksista: sadevesiviemäreissä vaeltelusta, seksityöstä ja valokuvaamisen opiskelusta monitulkintaisen, ajatuksia herättävän autofiktiivisen romaanin Jos sataa, älä tule.

… tunneli oli tarina, syli ja ovi.

Uteliaisuus ajaa Emma Kantasen romaanin Jos sataa, älä tule minäkertojan Northin, Australiaan valokuvausta opiskelemaan saapuneen suomalaisen naisen, tunnelin suuaukolle. Taipuisalla kielellä kirjailija johdattaa lukijan tunnelin sisuksiin.  Sen pimeydessä aistit herkistyvät ja fyysinen kokemus on jotain ihan muuta kuin maan pinnalla.

… kun tunnelissa oli sisällä, se ei ollut enää outo, vaan sen pimeys oli luonnollinen kuin yö. Hengitin tasaisemmin, näköni tarkentui. Mitä syvemmälle menin, sitä paremmin tunsin hallitsevani tunnelin pimeää syliä ja itseäni.

Tunnelien seinät on koristeltu tekstein ja niihin on maalattu nimiä ja kuvia kuin kuumeunia.  Kadulla kulkevien ihmisten sadevesiritilöiden läpi sisään vilahtelevat heijastukset luovat seinämille taskulampun valokeilassa häilähtelevän varjoteatterin. 

Ovatko Lost Boys – Kadonneet pojat vain urbaani legenda, vai ovatko he tämän maanalaisen valtakunnan herroja?

Northilla on tunneleissa samoilemisen ohessa muitakin rooleja. Hän opiskelee intohimoaan valokuvausta eksentrisen professorin johdolla. Tämän monimieliset kommentit saivat minut ajattelemaan taiteen olemusta: Taiteen kuuluu olla sarja kontrolloituja riskejä. Totta, voi sen noinkin ilmaista. Northia hän kehottaa tekemään jotain peruuttamatonta.

North elää opiskelijakommuunin kummajaisena, kerää syötävää roskasäiliöistä ja näkee nälkää. Kallista opiskeluaan tasokkaassa oppilaitoksessa hän on ajautunut kustantamaan seksityöllä. Sen harjoittaminen oli osasyy hänen pakoonsa koto-Suomesta. North häpeää, mutta pitää ”asiakaspalvelujaan” välttämättömänä osana valokuvaustaan, jonka opiskelua ei muuten pystyisi jatkamaan.

Northin terapeutin mielestä tämä etsii vaaraa niin tunneleista kuin seksityöstäkin. Terapeutti tulkitsee tunneleita, ei niinkään konkreettisesti, vaan mielikuvina vaarasta. Haluaako North pelätä niin paljon, että löytää omat rajansa?

Ajatus tunneleita hallitsevista Kadonneista pojista kytee Northin alitajunnassa. Ovatko he todella olemassa? Näitä miettiessään hän sukeltaa filosofisiin pohdintoihin: Alitajunta on sielumme huijari ja ajatuksia lukeva loisen kaltainen vieras, joka tekee salaa mitä tahtoo. Näin se taitaa olla, tunnistan tunteen.

Vihdoin North alkaa bongata odottamattomista paikoista salamyhkäisiä viestejä, jotka alkavat ujuttautua hänen uniinsa: Feeling down? Go down with the Lost Boys. Lopulta hänet kutsutaan poikien mukaan tunneleihin, katoille ja muureille. Tapaamiskutsun jälkisanoissa kuitenkin varoitetaan: Jos sataa, älä tule. Vasta myöhemmin Northille selviää, että silloin voi hukkua.

Emma Kantanen kirjoittaa nimensä Kammion vieraskirjaan.

Kadonneiden poikien urbaanit tutkimusretket ovat tuottaneet heille salaista tietoa, karttoja ja muuta informaatiota kaupungin infrastruktuurista. Joukon jäseniä yhdistää jokaisen sielussaan kantama ruhje, haava, jota he lääkitsevät toistensa seuralla ja vaarallisilla yöllisillä retkillään. Kantasen kuvaaman virallisen maailman ulkopuolinen yhteisö tuo mieleeni Matias Riikosen hienon teoksen Matara.

North haluaa tutkia itseään eikä tunne tarvitsevansa siihen toisia ihmisiä: Inhosin järjestelemistä, neuvottelemista ja harkintaa. Elämäni kuului olla merkityksellisten heittäytymisten sarja. Tästä huolimatta hän löytää Kadonneista pojista paitsi yhteisön myös nelikymppisen naisen, Longreachin, jonka seura kiehtoo ja tuntuu hänestä rehelliseltä ja merkitykselliseltä.

Emma Kantanen on Aalto-yliopistosta valmistunut
taiteen maisteri ja peligraafikko.
Kuva: Marek Sabogal

Kuvaannollisesti jyrkänteen reunalla kamppailtuaan North on löytänyt itsestään aidon pelon ja omat ylittämättömät rajansa. Tunnelin päässä häämöttää valoa, joten hänen on aika nousta maanpinnalle ja suunnata kohti pohjoista kuten viesti kehottaa: Go North.

Kirjan suljettuani tuntuu kuin minäkin siristelisin silmiäni palattuani tunnelien hämärästä labyrintistä valoon. Lukukokemus jättää mieleeni oudon, selittämättömän tunnelman. North kommentoi: On aina ihmisiä, joita kaikki eivät ymmärrä. Itsekin olin sellainen.

Aavistelen, että Emma Kantanen sanoo toisella romaanillaan paljon enemmän kuin osaan siitä lukea. Jos sataa, älä tule luo omaehtoisen todellisuuden, jonne lukija uppoaa kuin Yarra-joen tunneleihin. Teosta ei kannata yrittää tulkita tai ymmärtää vaan asennoitua siihen kuten Marisha Rasi-Koskinen Parnasson 4/2022 mielenkiintoisessa artikkelissa Katveessa kirjoittaa:

Kun teos ei selitä, käännytä tai yritä olla oikeassa, se jättää halkeamia, joista todellisuudet valuvat toisiinsa ja voi syntyä jotain aidosti uutta.

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule. Gummerus. 2022. 271 s.