Jyri Vartiainen: Tahra

Kun sanat eivät enää riitä

Jyri Vartiaisen lokikirjamainen teos Tahra dokumentoi häntä itseään muistuttavan kirjailijan ponnisteluja kuvataiteen tahraisella polulla. Sekaan on livahtanut pohdiskeluja kirjallisuudesta ja filosofiasta sekä tuokiokuvia taiteilijaelämän taipaleelta, jolloin epäusko ja innostus nokittelevat toisiaan.

Hetki, jolloin muste leviää paperille – erityisesti jos sitä kaataa suoraan putelista – on toistuvien kokeilujenkin jälkeen maaginen. Se sisältää niin paljon mahdollisuuksia ja toiveita siitä, mihin suuntaan kuva voisi mennä.

Jyri Vartiainen on kuopiolaissyntyinen kirjailija, jota pidetään
lyhyen muodon mestarina. Kuva: Sabrina Bqain

Heti alkuun Tahran (Teos) minäkertoja tunnustaa, ettei osaa piirtää eikä maalata, mutta haluaa silti ryhtyä kuvantekoon, sillä hän on kyllästynyt sanoihin. Alkaa vimmainen taiteilu, jolloin alustaksi kelpaa mikä tahansa käteen osuva paperinen esine. Kallis, paksu paperi vain jähmettää taiteilijan käden lentoa, sillä sehän voi mennä hukkaan, jos teos ei onnistu.

Kuvia syntyy aikamoista vauhtia, peräti parisataa kahdessa kuukaudessa. Tuotteliaisuus koettelee parisuhdetta, kun maalaukset ja piirrokset kasautuvat, keittiön pöytä tahriintuu, ja kodin valtaa hallitsematon kaaos. ”Voiko kuvataideharrastus johtaa avioeroon?” taiteenteon aloittanut runoilija huolestuu.

Tahra rakentuu tähtimerkein erotetuista kappaleista, jotka valaisevat kirjailijan kokeiluja taiteen kyntämättömällä saralla. Tuon tuosta muistiinpanot kuitenkin poukkoilevat syrjäpoluille. Erityisesti viime vuosisadan abstraktia ekspressionismia edustavien taiteilijoiden teosten synnyttämiin pohdiskeluihin.

Ensimmäisenä estradille astuu espanjalainen Antoni Tàpies, yksi minunkin suosikeistani. Monet hänen maalauksistaan ja kollaaseistaan ammensivat inspiraatiota italialaisesta arte povera -suuntauksesta, jossa teoksia työstettiin käyttämällä ”köyhiä” materiaaleja kuten hiekkaa, puuta ja lumppua.

Minäkertojan taiteilu arte poveran viitoittamalla tiellä ei tuota toivottua tulosta. Kun hän lorauttaa työn alla olevan installaation puunpalaselle liimaklöntin, hänen kumppaninsa mielestä se ”muistuttaa kuivunutta spermaa”. Netissäkään hän ei saa toivomaansa vastakaikua. Nähdessään hänen someen postaamiaan teoskuvia kaverit huolestuvat: ”Onko Jyrillä kaikki hyvin?”

Teosselostuksia säestävät monenlaiset ajelehtivat mietteet kuten:  Yksinkertaisuuden ilo. Tähti (en löytänyt sitä wordin lisää-vaihtoehdoista). Kivi, joka näyttää siltä että se putoaa. Ja omanlaisensa haiku: Neliö, joka nojaa tyydyttävällä epäluontevuudella paperin tyhjyyteen. Se tuo mieleen Malevitšin Mustan neliön, jota pidetään ensimmäisenä länsimaisena täysin abstraktina maalauksena.

Tässä vaiheessa taiteilu tuntuu saaneen niskaotteen Jyrin kirjailijuudesta: On kuin olisin kuvataiteen suhteen vapaamielisempi ja avoimempi, kirjallisuuden kanssa minut valtaa monesti niuhotus ja tyytymättömyys. Luin kyllä yhden kotimaisen romaanin loppuun junassa, mutta sekin tuntui riittämättömältä.

Kotiasiatkaan eivät kohennu, joten kumppani pakenee taiteellista kaaosta omiin oloihinsa, mutta yökyläilee. Jyrki raportoi arkeaan elävästi: Kahvi kirjoittaa tätä, minulla on rähmää silmissä ja bokserit jalassa, asunto epäjärjestyksessä.

Tästä matalikosta kavutaan vihdoin kuivalle maalle analysoimaan suosikkini yhdysvaltalaiseen Cy Twomblyn omintakeista, vaikuttavaa kuvakieltä. Luen kulmiani kurtistellen Jyrin luonnehdinnan ”miten hän ylevöitti tuhertelun”.

Twomblyn vahvat ja ehdottomat vedot jatkavat siitä, minkä äärellä sanat uupuvat. Hänen pitkästä kokemuksestaan kumpuavat eleet tavoittavat jotain oleellista alitajunnastamme, sen minkä voimme vain aistia katsellessamme hänen maalauksiaan ja piirroksiaan. Vartiaisen sanoin:

..tekee mieli tehdä Twomblyn tapaan aaltomaista liikettä, ehkä Twomblyn kopioijia on siksikin paljon, että hänen kynän liikkeensä ovat ihmiselle niin luontaisia.

Tutustuin Jyri Vartiaisen omaperäiseen kynänjälkeen lyhytproosateoksessa Sanon vielä tämän.    Hän usutti minut katsomaan tarkemmin, pysähtymään pienten eleiden ja liikahdusten, ajelehtivien ajatusten ja unenrippeiden äärelle. Kuuntelemaan mitä niillä on sanottavaa.

Tahrassa tunnistan saman äänen, vaikka teos onkin erilailla rakennettu. Tahra, jos mikä, on autenttista autofiktiota, varjonyrkkeilyä toden ja leikin hämärällä rajamaalla. Annetaan Jyrille viimeinen sana: Matkustan junassa ja näistä tapahtumista on jo aikaa. Kun kaarramme tunneliin, uneksunta täydellistyy, tulee lihaksi. Runoksi.

Jyri Vartiainen: Tahra. Teos. 2026. 179 s. https://www.teos.fi/

Vartiaisen piirroksia ja maalauksia voi nähdä osoitteessa: https://www.instagram.com/roquenart/