Taidetta ja tapahtumia joutomailla

Paikan tuntu – kohtaamisia unohdetuissa tiloissa -teos kehottaa katsomaan nurkan taakse ja bongaamaan taidetta gallerioiden ja museoiden ulkopuolelta.

Maaseudun Sivistysliiton Paikan tuntu – paikan identiteetti -hanke synnytti kolmen vuoden ajan väliaikaisia ja osallistavia ympäristötaideteoksia ja kulttuuritekoja ympäri Suomen. Nämä jatkavat nyt elämäänsä dokumentoituna Paikan tuntu -taidekirjassa, joka osoittaa, miten ympäristöön voi vaikuttaa taiteen keinoin, ja miten taiteilijan rooli on muuttunut ajan mittaan.

Kirjan on toimittanut Antti Möller ja hänen ohellaan yhdeksän taidealan ammattilaista on kirjoittanut runsaasti kuvitetun teoksen inspiroivat artikkelit. Taiteilijoita hankkeessa on ollut parisen sataa ja eri-ikäisiä ja -taustaisia osallistujia satoja. Teos vie lukijan muun muassa tyhjiksi jääneisiin Korkeasaaren karhulinnoihin, vedenalaiseen konserttiin, majakkasaareen ja hylätyille pihamaille.

Erilaiset unohdetut tilat on väliaikaisesti ”adoptoitu”. Taiteilijat eivät ole vallanneet paikkoja vaan kuunnelleet niiden henkeä ja toimineet tilojen ehdoilla. Tärkeää on myös ollut luoda kohtaamisia ja sosiaalisia kontakteja ihmisten välille. Monet hankkeet jatkavat elämäänsä projektin jo virallisesti päätyttyä.

Tapahtumissa ei annettu katseelle ylivaltaa, vaan joissakin projekteissa esimerkiksi ääni oli keskeisellä sijalla. Aivan uuden aluevaltauksen tekivät säveltäjä Petri Kuljuntausta ja kuvataiteilija Kristiina Ljokkoi, jotka loivat Rauman uimahalliin Life Aquatic -installaation. Se koostui veden alla kuunneltavista live konserteista sekä uima-altaaseen sijoitetusta veistotaiteesta ja elävästä vesiluonnosta.

Äänet oli kuunneltava pinnan alla. Siellä korva ei toimi, joten uimarin oli aistittava äänet ainoastaan kehonsa luiden ja kallon kautta. Uima-altaan omat äänet, vesipumput ja veden poistumis- ja tuloäänet, aiheuttivat taustakohinan, joten installaation äänten löytäminen vaati vaivaa, mutta tarjosi löytämisen iloa.

Paikan tuntu -hankkeen tarkoituksena oli myös kiinnittää huomiota ympäristön tilaan ja ihmisen rooliin sen pilaamisessa. Kuvataiteilija ja biologi Maritta Nurmi toteutti kesällä 2016 Raumalla ja Kylmäpihlajan majakkasaarella Kalanmaha-yhteisötaideteoksen, joka käsitteli uhkaavaa valtamerien saastumista ja vesistöihin heitettyjen ja upotettujen roskien pitkiä maatumisaikoja.

Nurmi suunnitteli rautalangasta kalojen muodon ja tarkoitus oli, että paikalliset ihmiset luovat kaloille nahan – pitsistä tietenkin kun Raumalla oltiin – ja täyttävät kalat rannoilta löytämillään roskilla. Alkuun ihmiset vähän empivät: ”Enhän minä nyt taidetta osaa” – tyyliin, kunnes he innostuivat ja tulivat kyselemään lisää kalanrunkoja pitseilleen.

Kaloihin kiinnitetyt satoja ja tuhansia vuosia kuvaavat numerot kertoivat surullista tarinaa, miten pitkiä tiettyjen materiaalien maatumisajat ovat. Ne herättivät katsojissa mielenkiintoa ja veivät viestiä konkreettisesti perille: Ei tuhota vesistöjä ja niiden eläimistöä! Näin ympäristö- ja yhteisötaide parhaimmillaan luo parempaa maailmaa.

Taiteilijakin koki roolinsa muuttuneen yllättävästi. ”Yhteisötaiteessa onkin kyse kommunikaatiosta, dialogista ja yhteistyöstä. Miten vapauttavaa! Yhdessä tekeminen olikin avartavaa ja iloista vaihtelua yksinäiseen pakertamiseen työhuoneella.”

Paikan tuntu – kohtaamisia unohdetuissa tiloissa. Maahenki, 2016.226 s.

Juhlajuomaa ja arkiruokaa

Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo: Viinistä viiniin 2017

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan keittiössä

Antti Rinta-Huumo ja Juha Berglund ovat julkaisseet
Viinistä viiniin -opasta vuodesta 1999 lähtien.

– Emme maista etikettiä! vakuuttivat viiniluennoitsija Antti Rinta-Huumo ja viinialan monitoimija, viininviljelijä Juha Berglund yhteen ääneen uudistuneen Viinistä viiniin 2017 -vuosikirjansa (Otava) julkistajaisissa Ruoka- ja viinimessuilla.

Parivaljakko tekee vuoden mittaan aikamoisen urakan: maistaa sokkona kaikki Alkosta saatavat viinit ja pisteyttää ne. He käyttävät ristiintaulukointia, jossa hinta/laatu-suhde määrittää viinin pisteluvun. Tällä kertaa – juhlivan Suomen kunniaksi – oppaaseen on valikoitunut 100 parasta viiniä, kolmen, neljän ja viiden tähden viinit. 

Kaikki arviot löytyvät kuitenkin netistä osoitteesta www.viinilehti.fi.

Entä millaista on hyvä viini? Omat mieltymykset tietenkin vaikuttavat, mutta kolmesta vaatimuksesta kriitikot eivät tingi. Ensinnäkin viinin on oltava teknisesti puhdasta, silti siinä saa olla karaktääriä. 25 vuotta Carsinin viinitilaa Bordeaux’ssa luotsannutta Berglundia ei kuitenkaan huiputeta: ”Joskus viljelijät väittävät, että virheellisessä viinissä on ”kompleksisuutta” ja ”moni-ilmeisyyttä”!

Toiseksi viinin on oltava tasapainoista ja kolmanneksi sen on oltava alkuperälleen tyypillistä. Nykyään, kun Uuden maailman viinit ovat tulleet kuvioihin mukaan, kriitikot myöntävät, etteivät aina tunnista viinin alkuperää. Siitä huolimatta, että Berglund tunnustaa käyvänsä joka sunnuntai ”harjoituksissa”, joissa maistellaan 6-7 viiniä ja yritetään päätellä, mistä ne ovat kotoisin.

Lopuksi viinikriitikoilla on meille hyviä uutisia: ”Suomessa viinien hinta laskee ja laatu paranee.

                       Konstailematonta kotiruokaa

Mutta juhlien jälkeen on palattava arkeen. Silloin on syötävä hyvin ja riittävästi, kehottaa Mielensäpahoittaja, joka on laatinut avuksi oppaan, Mielensäpahoittajan keittiössä (WSOY). Teos sisältää reilut 100 perinteisen ja hyvän kotiruoan reseptiä.

Miten ihmeessä metsien mies on kauhan varteen tarttunut? Eräänä tiistaina koitti vain päivä, kun mies seisoi yksin keittiössä kauha toisessa ja lihaliemikuutio toisessa kädessä. Tarvittiin keittokirja. Tuumasta toimeen, Mielensäpahoittaja aloitti tyhjästä ja kirjoitti sen.

Nyt me saamme nauttia oppaan autenttisista resepteistä. Kunniapaikalla komeilevat luonnollisesti karjalanpaisti ja läskisoosi. Ruskea kastike on ylittämätön herkku, jonka kanssa ei sovi temppuilla.

”Kivinkinen kysyi mitä söisimme ruskean kastikkeen kanssa. Kuinka niin, minä kysyin. No niin kuin lihaksi, hän sanoi. Tai kalaksi. Tai kanaksi. Kasvissyöjäksi hän ei minua uskonut.

                                                        Perunoita ruskean kastikkeen kanssa syödään. Piste.”

Penny Hillin pannu

 Mielensäpahoittajalla on asenne kohdallaan ja vankkoja mielipiteitä piisaa. Hän on maistellut myös vieraista padoista ja löytänyt yllättäviä makuja: Ätäkkä. Imelähapan. Kipakka. Ensijärkytyksen jälkeen hän huomasikin haluavansa noita vieraita makuja lisää. Niinpä Mielensäpahoittaja oppi, ettei kurri ole maitotuote ja opetteli valmistamaan niin vihreää currya, chili con carnea kuin pyörittelemään wokkipannua.

Meillä on nyt hyppysissämme kaksi lyömätöntä opasta sekä arkeen että juhlaan. Ei kun pöytä koreaksi!

Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo: Viinistä viiniin 2017.

Otava.  2016. 398 s.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan keittiöstä. WSOY. 2016. 144 s. 

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Kohtalokas tiilienhakumatka

Riku Korhonen on lohkaissut palan suomalaista elämänmenoa ja veistänyt siitä taitavasti vaikuttavan romaanin. Emme enää usko pahaan on heikkojen puolella.

WSOY:n uutuuskirjojen tiedotustilaisuudessa Riku Korhonen kertoi lukeneensa syksyllä 2012 kammottavia raportteja Syyrian sisällissodassa harjoitetusta julmuudesta naisia kohtaan. Samaan aikaan Yhdysvalloissa ja muuallakin patriarkaalisia arvoja korostava mieskeskustelu kävi kuumana. Tämä ristiriita oli alkusysäys uudelle romaanille, Emme enää usko pahaan, joka ottaa kantaa naisten ja heikompien puolesta.

Romaanin päähenkilö, nelikymppinen värikuula-yrittäjä Eero Viitanen, haluaa pelastaa avioliittonsa ja päättää tehdä vaimonryöstön. Aino-vaimonsa kaappaamiseen hän saa avukseen epäonnisen yritysvakuutuksia markkinoivan ystävänsä Larin. Miten tähän päädyttiin?

Tarina alkoi auvoisasti 90-luvulla. Nuoriso aikuistui, basilikaruukkujen vierelle alkoi ilmestyä pastakoneita, vuokrakämpät vaihtuivat omistusasuntoihin. Takaumin valotettu ajankuva on aito ja elävä. Ainolla ja Eerollakin meni vielä hyvin, rakkautta ja seksiä piisasi. Kirjailija intoutuu peräti korkeaan veisuun pariskunnan onnea kuvatessaan.

”Taivas sitä panemista. He viettivät jokaisen vapaahetken yhdessä, raaputtivat ikkunanpokia, kittasivat ja maalasivat seiniä, sylkivät suustaan häpykarvoja ja heräsivät joka aamu varhain naimaan sarastuksen Katariinanlaakson ylle, valmiina kaikkiin halun seurauksiin.”

Riku Korhonen on voittanut mm Helsingin
Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja
EU:n kirjallisuuspalkinnon.

Mutta kymmenen vuoden mittaan himo haalenee, Aino kertoo puutteestaan jääkaappimagneeteilla, Eero hukuttaa rakkauslaulut kulutusluotolla hankitun mönkijän pärinään. Ja päättää kääntää kelloa taaksepäin, palata vanhaan kertomukseen romanttisen vaimonryöstön avulla.

Hän tutkii aihetta perusteellisesti niin ikiaikaisten tarujen kuin nykyhetken surullisen todellisuuden näkökulmasta ja kokee outoa miehuuden ylpeyttä. Kirja on saanut nimensä Muumi-sarjakuvan ensimmäisen albumin tarinasta Muumi aloittaa uuden elämän. 

Siinä Muumikin tekee morsiamenryöstön kaappaamalla Niiskuneidin takaisin. Tove Janssonin liberaalin yhteiskunnan kärjistetyssä kuvauksessa vankien vapauttamista vaativassa mielenosoituksessa julistetaan: Emme enää usko pahaan!

Eeron tarkoin suunniteltu ryöstö riistäytyy kuitenkin omille teilleen, surullisin seurauksin. Ei elämää voi lavastaa ja ohjata kuin teatterinlavalla, eikä rakkautta voi ryöstää. Eero elää omassa maailmassaan ja kuvittelee miesuhossaan voivansa tehdä näin.

Keskiluokkaisella Ainolla sen sijaan on kosketuspintaa ja ymmärrystä elämän nurjemmallekin puolelle. Hän työskentelee päihdeongelmaisten hoitolaitoksessa ja näkee, miten monenlaisessa Suomessa me elämme. Korhonen junailee taitavasti väistämättömän yhteentörmäyksen näiden eri maailmojen välille. Kun meno äityy hurjaksi, kirjaa ei malta laskea käsistään.

Yhteentörmäykseen ajautuu sattumalta päihteistä toipunut parikymppinen Miika, joka vain haluaa rakentaa rakkaalleen kenkätelineen tiilistä. Mutta tiilienhakumatka koituu kohtalokkaaksi. Raaka ja runollinen kohtaavat sydäntäsärkevästi, kun Korhonen luo kirjallisuutta eläväksi. Tuntuu kuin kirjailija antaisi tarinan vain viedä ja tekstin soljua niin vetävää ja todentuntuista meno on.

Olipa aika pyöritys, jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Kenties romaanin sanoman voisi kiteyttää sanomalla: Jollemme usko pahaan, sen voima vain kasvaa ja se yllättää arvaamattomalla hetkellä. Paha löytyy meistä jokaisesta. Ja usein sen uhrit ovat niitä viattomimpia.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY.  2016. 392 s.

Tiia & Jouni Forström: BDSM-aapinen

Opas syksyn rietasteluihin

Tiia ja Jouni Forströmin astetta rajumpi BDSM-aapinen on perusteos, joka kertoo kaiken, minkä aina olet halunnut tietää kinkyseksistä.

Mikä ihmeen BDSM? ”Lyhenne pitää sisällään kolme sanaparia. Ensimmäinen viittaa sitomiseen (bondage) ja kurittamiseen (discipline).  D/s tarkoittaa alistamista (dominanace) ja alistumista (submission) ja S&M tai S/M puolestaan sadomasokismia eli nautintoa kivun aiheuttamisesta ja masokismia eli kivusta nauttimista”, selventää uusi seksiopas, jollaista ei aiemmin ole ollut.

Puutteen huomasivat seksityöntekijäpari Tiia ja Jouni Forström. Tiia (ent. Aarnipuu) on sukupuolen ja seksuaalisuuden moniosaaja, Setan ex-puheenjohtaja, sukupuolentutkija ja tietokirjailija. Jounilla on monipuolinen kokemus ihmisten satuttamisesta. Tekijöillä on siis kattavaa tietoa ja kokemusta seksuaalisuuden laajan ja värikkään skaalan niin teoriasta kuin käytännöstäkin.

Entä kenelle kirja on tarkoitettu?

– Kaikille aiheesta kiinnostuneille sekä lääkäreille ja sairaanhoitajille, joille näistä asioista ei koulutuksessa hiiskuta sanaakaan, vinkkaa Tiia teoksen julkistamistilaisuudessa On the Rocks -ravintolassa. Hämmästyttävää on, että fetisismi, sadomasokismi ja transvestismi poistettiin sairausluokituksista vasta vuonna 2011.

Tiia ja Jouni Forström.

”Aapiskirja” kertoo kirjain kerrallaan asiallisesti, tasapuolisesti ja helppolukuisesti kaikesta siitä, mistä äitisi ei osannut edes varoittaa. Kyse on nautintoa tuottavista aikuisten tummista fantasioista ja roolileikeistä. Aihealue on laaja ja tekijät toivovatkin, että se näkyy hyvällä tavalla moniäänisyytenä ja sallivuutena teoksessa. Forströmit eivät halua tarjoilla yhtä ainoaa oikeaa totuutta aiheesta, jota rakastavat monin eri tavoin.

”Esimerkiksi teknisesti samanlainen sidontatapahtuma voi olla yhdelle esteettinen kokemus, toiselle vahvasti eroottinen, kolmannelle terapeuttisen rentouttava ja neljännelle rangaistus – ja viidennelle vaikka kaikkea tätä.”

Sisällysluettelosta voi makunsa mukaan poimia teemoja kuten Adult Baby, Dilatointi, Face sitting, Kultaiset suihkut tai Piiskaaminen. Teoksessa käsitellään myös fetissejä ja välineitä. ”Klassinen esimerkki on Dominan jalkojen juureen nylonsukkahousuissa ja pitsistringeissä polvistuva raavas mies.”

Tiia Forström kertoi, ettei itse saa kicksejä sadetakista, mutta siihen pukeutuneen asiakkaan haltioitunut ilme saa hänet syttymään. Eikä BDSM-sessiota varten tarvita aina keskiaikaisia kidutusvälineitä muistuttavia laitteita, vaan monet parhaista seksileluista löytyvät omasta keittiöstä: pyykkipojat, puulasta, rulla elintarvikekelmua ja sopivan kokoinen juures tai vihannes voivat tarjota unohtumattoman nautinnon.

Tärkeää on, että asioista sovitaan etukäteen ja sopimuksia päivitetään aika ajoin. Session jälkeen on myös hyvä käydä jälkihoito ja analysoida yhdessä mitä tapahtui. Mutta ennen kaikkea Forströmit kehottavat lukijoita: ”Toteuttakaa itseänne ja fantasioitanne. Ja nauttikaa!”

Tiia & Jouni Forström: BDSM-aapinen, Like, 2016. 166 s.

Peter James: Kuolemaan asti sinun

 Myrkyllinen mieli ja tappavat taidot

Maailmankuulu dekkaristi Peter James saa neuvoja ja ohjeita niin varkailta kuin poliiseiltakin. Hänen uudessa, rikosylikomisario Roy Gracesta kertovassa kirjassaan tämä joutuu tunnustamaan, että on pahemman kerran aliarvioinut mustan lesken vaarallisuuden.

Minerva kustannuksen 25-vuotista taivalta juhlisti Iso-Britanniasta paikalle lennähtänyt yksi maan suosituimpia dekkaristeja, Peter James. Samalla julkistettiin hänen Roy Gracesta kertovan kirjasarjansa12. osa, Kuolemaan asti sinun.

James sai idean teokseensa vieraillessaan Suur-Lontoon poliisin sisäisen valvonnan yksikössä pari vuotta sitten. Siellä eräs poliiseista esitteli hänelle kaksi peltipurkkia, joissa oli ruokaa hänen myrkkynuolisammakoilleen. Myrkyillä onkin teoksessa tärkeä rooli. Taustatutkimukset niiden parissa olivat lopulta koitua kohtalokkaaksi, kun James eräänä päivänä huomasi pitelevänsä kämmenellään elävää arabialaista skorpionia.

Ehkä osa hänen kirjojensa suosiosta – niitä on myyty 18 miljoonaa kappaletta 52 maassa ja niitä on käännetty 37 kielelle – perustuu tarkkaan taustatyöhön. Näin ei kuitenkaan alun alkaen ollut laita.

– Yhdessä varhaisimmista romaaneistani tapahtumat oli sijoitettu Namibiaan, jossa en ollut käynyt, enkä muutenkaan tiennyt maasta juuri mitään. Kun minulta sitten tiedusteltiin Namibian olosuhteista, häpesin ja tunsin pettäneeni lukijoita, Peter James tunnusti. Sen jälkeen hän on ollut huolellinen yksityiskohtien paikkansapitävyydestä.

Nykyään hän varmistaa peräti aikatauluista, että junat ja lentokoneet hänen kirjoissaan lähtevät juuri niin kuin todellisuudessa. Paljon apua tiedonhankintaan hän saa myös lukijoilta kirjeiden, twitterin ja facebookin kautta.

 – Kerran kyselin twitterissä, tietääkö kukaan miten tietyn tyyppinen lukko murretaan. Sain perinpohjaisen vastauksen asuntomurtoihin erikoistuneelta avuliaalta varkaalta. Lukijani ovat myös fiksuja ja tarkkoja, he metsästävät ja löytävät joskus virheitä teoksistani. Eräskin lähetti minulle kahdeksansivuisen selostuksen concretin (betoni) ja cementin (sementti) eroista, James naurahti.

Hänen kirjansa poikkeavat perinteisestä englantilaisesta dekkarikaavasta, jonka mukaan teoksessa kuollaan kirjastossa ensimmäisellä sivulla ja aletaan sen jälkeen etsiä murhaajaa. Sen sijaan ”Kuolemaan asti sinun liikkuu yhtä aikaa monessa tasossa, ja mukana on myös edellisissä kirjoissa avoimeksi jääneitä juonenkäänteitä”, hehkutetaan Crime Reviewissä.

Kirjasarjan aidon oloisella rikosylikomisariolla Roy Gracella on elävä esikuva. Hän on Jamesin ystävä, entinen rikosylitarkastaja David Gaylor, joka työskentelee tiiviissä yhteistyössä kirjailijan kanssa.

– Seurustelen paljon poliisien kanssa ja saan heiltä arvokasta tietoa kirjojani varten. Olen heiltä oppinut, että hyvältä rikostutkijalta vaaditaan kaksi ominaisuutta. Hänen on kyettävä yhdistelemään järjestelmällisesti pieniä yksityiskohtia. Toisaalta hänen on nähtävä luovasti suuri kokonaiskuva.

– Vierailen myös vankiloissa juttelemassa vankien kanssa. Heiltäkin saan vinkkejä kirjoihini. Yksi Kuolemaan asti sinun -teoksen inspiraation lähteistä oli naisvanki, joka oli myrkyttänyt anoppinsa, James paljasti.

Tärkein resepti koukuttavien kirjojen luomiseen on Jamesin mielestä kuitenkin kirjailijan kyky rakastaa henkilöitään ja tehdä heistä kiehtovia. Niin hyviksistä kuin pahiksistakin. Tämä taito Peter Jamesilla mitä ilmeisimmin on.

Peter James: Kuolemaan asti sinun. Minerva, 2016. 476 s.

Martti Blåfield: Nordenskiöld

Intohimona tiede ja tutkimusmatkat

Martti Blåfield on tehnyt kulttuuriteon, laatinut kattavan elämäkerran kenties suurimmasta suomalaissyntyisestä tiedemiehestä ja tutkimusmatkailijasta Adolf Erik Nordenskiöldistä (1832–1901).

Kaikki alkoi luonnonsuojelusta. Työuransa eduskunnan kirjastonhoitajana ja tieteellisen informoinnin neuvostossa tehnyt luonnonystävä FM Martti Blåfield törmäsi toiseen mäntsäläläispoikaan, Adolf Nordenskiöldiin, lukiessaan kirjaa rauhoitetuista luonnonsuojelualueista. Teoksesta paljastui, että Nordenskiöld sysäsi liikkeelle vuonna 1939 säädetyn luonnonsuojelulain.

Blåfield innostui tutkimaan maailmankuulun mineralogin, kartografin ja Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian jäsenen vaiheita peräti kolmeksikymmeneksi vuodeksi. 

Lopputuloksena syntyi mahtava, runsaasti kuvitettu tietopaketti kansainvälisen huippututkijan elämästä. Nordenskiöld teki kymmenen tutkimusmatkaa Huippuvuorille, Grönlantiin ja Jenisei-joelle sekä kuuluisan Koillisväylän purjehduksen valaanpyyntialus Vegalla. Hän keksi myös porakaivot, joilla siitä saakka on pumpattu puhdasta juomavettä kalliosta.

Martti Blåfieldin suurteoksen valmistumista
juhlittiin Ritarihuoneella.

Blåfieldin massiivinen teos pohjautuu laajaan tutkimusaineistoon, arkistoihin, kirjeenvaihtoon ja ennen julkaisemattomaan tietoon; viiteluettelo on peräti 37 sivun mittainen. Silti teos ei ole tieteellisen kuivakka vaan elävä kuvaus uteliaan ja rohkean tutkijan intohimosta venyttää omia ja tieteen rajoja niin pitkälle kuin mahdollista.

Lupaavan nuoren tutkijan ura Aleksanterin yliopistossa katkesi promootiossa vuonna 1857 pidettyyn rohkeaan puheeseen. Tuleva priimusmaisteri ja ultimustohtori ehdotti kiihkeän juhlapuheensa tiimellyksessä muun muassa maljaa ”Suomen synkälle tulevaisuudelle!” Potkuthan siitä seurasivat.

Oli lähdettävä Ruotsiin, jossa hänet jo seuraavana vuonna palkattiin mukaan tutkimusmatkalle Huippuvuorille. Reissusta häneen tarttui elämänmittainen matkakuume, josta seuranneet tieteelliset tulokset paljastivat muun muassa Huippuvuorten pinnan olleen milloin kuivaa, milloin trooppista maisemaa mannerlaattojen liikahtelujen seurauksena.

Sofia on saanut vuodon!

Retket olivat uhkarohkeita vaikkakin hyvin valmisteltuja. Höyrylaiva Sofialla yritettiin ennätystä, päästä ”pohjoisemmaksi kuin mikään laiva tähän mennessä”. Tavoite saavutettiin, mutta matka oli koitua kohtalokkaaksi. Sofia törmäsi jäihin ja sai vuodon. Nordenskiöld raportoi haverista lakonisesti kirjeessään: ”Tutkimusmatkailijat olivat saada 81. leveysasteen tienoilla märän ja viileän hautapaikan”.

Silloin kun Nordenskiöld ei ollut reissussa, perheonni vaimo Annan ja lasten kanssa kukoisti. Tosin Anna silloin tällöin valitti turhautuneena Adolfille: ”Muista, että muutkin kuin Tiede vaativat sinulta vähän rakkautta. Koska saan sen ilon, että voin olla kesän maalla rauhassa kanssasi?”

Huippututkijan ja tutkimusmatkailijan veri veti kuitenkin maailmalle. Kuuluisin matka tehtiin valaanpyyntialus Vegalla Koillisväylällä vuonna 1878. Tarkoitus oli purjehtia pohjoista tietä Beringinsalmelle ja samalla osoittaa Ob-Jenisein suiston ja Atlantin valtameren välisen kauppatien käyttökelpoisuus.

Alku sujui mainiosti. Kunnes matka tyssäsi ankariin jääolosuhteisiin Siperian pohjoisrannikolla. Ei auttanut muu kuin ankkuroida Vega jäihin ja odotella niiden sulamista. Tutkimustyö kuitenkin jatkui tiiviinä, ja tulokseksi saatiin arvokasta uutta tietoa. Vapaa-aikaakin ehdittiin laivalla viettää.

Louis Palanderin kuuluisa valokuva paikalleen jäätyneestä
Vegasta keväällä 1879.

Laivan timpuri ja pelimanni Sven (Vega-Sven) Andersson kirjoitti joka päivä kirjeen vaimolleen Marille muistikirjaan, joka jäi Japanissa norjalaiselle majatalon isännälle. Blåfieldin onneksi muistikirja löytyi 20 vuotta myöhemmin kirpputorilta Shanghaissa ja päätyi Ruotsiin tiedeakatemian kirjastoon.

Päiväkirja paljastaa laivalla olleen kahden kerroksen väkeä. Kun Nordenskiöld raportoi: ”Vegan lähellä olevalla loistavalla luistelujäällä vietimme iloista luistelujuhlaa”, kirjoittaa Vega-Sven närkästyneenä Marille: ”Päällystö meni alas jäälle kello 9 ja heillä oli mukanaan kattila ja punssia. He tekivät nuotion jäälle ja joivat glögiä. (…) me saimme vain katsella heitä emmekä päässeet mukaan.”

Isfjordenin ja Bellsundin välinen suuri
niemimaa on nimeltään
Nordenskiöld Land.

Vegan onnistuneesta matkasta tuli lopulta maailmankuulu, ja Nordenskiöld ylennettiin vapaaherraksi. Hänen teoksensa Vegan matka on käännetty kahdelletoista kielelle ja palkkio sen tekemisestä oli ruhtinaallinen. ”Kirjan kustantajat, hrat F. & G. Beijer owat wiime wiikolla hänelle suorittaneet lähes 100.000 kruunua (noin 140 000 markkaa). Niin suurta palkkaa ei ole wielä kukaan Suomen eikä Ruotsin mies kirjateoksesta saanut.”

Martti Blåfield ei varmaan samaan summaan perinpohjaisella teoksellaan yllä, mutta syvän kumarruksen hän ansaitsee nostaessaan valonheittimien loisteeseen yhden merkittävimmän suomalaissyntyisen tiedemiehen ja tutkimusmatkailijan.

Martti Blåfield: Nordenskiöld  

Suomalaissyntyisen tutkimusmatkailijan ja tiedemiehen elämä. Into, 2016. 577 s.

Linnea Alho: Todistaja

Luoti lävistää kolme sukupolvea

Koska isoisän muistelmat eivät vastanneet Linnea Alhon mieltä vaivaaviin kysymyksiin, hän alkoi etsiä vastauksia itse. Lopputuloksena syntyi Suomen lähihistoriaa luotaava intensiivinen romaani, jossa aika ja paikka saavat aivan uusia ulottuvuuksia.

”Tajuan, että voin muuttaa historiaa. Voin muuttaa sen, minkä lapsena kuulin hätäviestinä, joksikin muuksi. Minun ei tarvitse olla henkiolento liikkuakseni ajan yli”.

Nämä Todistajan (WSOY) viimeisimmät lauseet sopisivat mainiosti sen motoksi. Ne lausuu Anne Alho, yksi romaanin kolmesta kertojasta. Todistaja on kuin kaleidoskooppi, jonka yhdellä seinämällä välähtelee hänen kehitystarinansa syntymästä nuoreksi naiseksi.

Keijo, Annen isoisä, on todellinen henkilö, jonka muistiinpanot antoivat kirjailijalle kimmokkeen romaanin tekoon. Mutta hänen mukaansa ne olivat pettymys, tylsiä, joten niiden ympärille oli luotava fiktiota. Ja hyvä niin, sillä Todistaja ei ole tylsä. Päinvastoin massiivinen, 411 sivua käsittävä kirja tuo Suomen lähihistoriaa lukijan ulottuville vivahteikkaasti ja elävästi.

Keijo varttuu kansalaissodan melskeistä rintamalle ja ylenee vähitellen yhteiskunnan tukipylvääksi Suomen Pankkiin. Näitä vaiheita voisi muistella merkkipäivänä, vetävän romaanin aineksiksi ne eivät riitä. Eväät löytyvätkin kulissien takaa, suvun varjellusta pimeästä puolesta. Tarinan lähtölaukaus ammutaan marraskuun 11. päivänä vuonna 1954 Schmeisser-pistoolilla, kun Keijo surmaa häntä kotoaan pidättämään tulleen nuoren poliisin, Helmerin.

”Naapurustosta soitetaan ambulanssi Pihlajatien pihaan. Olen vasta muutaman sentin päässä ruumiistani, kun minua nostetaan paareilla autoon. Sydämen lyönnit tuntuvat vielä, mutta pulssi heikkenee koko ajan.” Näin tarinan kolmas kertoja Helmer kokee siirtymän henkiolennoksi, joka seikkailee tarinassa mukana ja tarkkailee maailmaa rajan takaa.

Linnea Alho on yhteiskuntatieteilijä.
Hän työskentelee tutkijana ja vapaana kouluttajana.

Kirjansa julkistamistilaisuudessa Linnea Alho kertoi Helmerin kummitelleen pitkään hänen mielessään ennen kuin tämän rooli loksahti paikoilleen. 

Helmerin kautta ajallinen ja ajaton lähestyvät toisiaan. Vähäisemmällä mielikuvituksella varustettu kirjailija ei tempusta olisi selvinnyt. Alhon notkea ja tarkka kieli saa kaiken tuntumaan uskottavalta.

Anne sitoo romaanissa historian tähän päivään. Keijon kansallismielinen paatos, kommunismin pelko ja Kekkosen inho haihtuvat sukupolvien vaihtuessa, uudet tuulet puhaltavat. Mutta Anneakin, valtsikan opiskelijaa, kiinnostaa historia. Hän ”nauttii spekuloinnista ja strategioista; nopeasti laukkaavista ja silti loogisista ajatuksista.”

Mutta tämä on vain kuorta, isien sairaus ja pahat teot vainoavat kolmatta sukupolvea. ”Sillä kuorella, joka havaitsee asioita, siirtyy paikasta toiseen ja tekee töitä, ei ole tekemistä minun itseni kanssa.”  Vauhtimimmi ei löydä kiinnekohtaa eikä omaa identiteettiään. Vaikka lärvit voi vetää Suvi-ystävättären kanssa milloin huvittaa, se ei auta. ”Kun he lähtevät illalla baariin, ei voi tietää keitä he tapaisivat, mistä heräisivät ja kuinka monta päivää reissu kestäisi.”

Anne ajautuu kuilun partaalle ja tipahtaa märkään monttuun. Kerronta tiivistyy ja jännittyy, miten montusta kivutaan ihmisten ilmoille? Vihdoin kuulakärkikynä ja tietokoneen näppäimistö airoinaan hän saa kiinni nykyhetkestä ja antaa sille mahdollisuuden.

Calina Pandele Yttredal: The Cave of Pan.

Ilmassa lentävä luoti on vihdoin pysähtynyt. Todistajan viesti on lohdullinen: ”Merestä kohoaa auringonnousun ääriviiva, joka peittää kajastuksen alleen. Tuota kirkkautta kohden, kohti uudesti aloittamisen autuasta valoa lähden kulkemaan.”

Linnea Alho on kirjoittanut vakuuttavan esikoisen. Kun putken pää on nyt auki, odotan innolla jatkoa.

Linnea Alho: Todistaja. WSOY, 2016. 411 s.

Calina Pandele Yttredalin näyttely Parallel Realities Ava Galleriassa 9.10. saakka.