Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön

Kurkistus krimiturkin sisälle

Hannu Mäkelän tositarinat tavallisten venäläisten arjesta tuovat itänaapurit iholle. Ruohonjuuritasolta sujahdetaan sujuvasti venäläisten klassikkokirjailijoiden seuraan pohtimaan elämän peruskysymyksiä.

Kun Finlandia-palkittu, tuottelias kirjailija Hannu Mäkelä meni naimisiin venäläisen naisen kanssa, hänelle jo vuosikymmenten varrelta tuttu maa tuli entistä läheisemmäksi. Mäkelästä tuli osa venäläistä sukua – niin hyvässä kuin pahassakin.

Lentokoneita putoaa, journalisteja, poliitikkoja ja entisiä vakoojia kuolee oudoissa olosuhteissa. Krimi on miehitetty ja Itä-Ukrainassa käydään sotaa. Karhu on vetänyt krimiturkin ylleen, eikä Putinin jyrähtelevin lausuntojen mukaan aio sitä milloinkaan riisua. Ei ihme, että Venäjää katsotaan nyt karsaasti monelta suunnalta.

Ymmärtäen ja ongelmat tiedostaen sujuva kynänkäyttäjä tarjoaa lukijalle kirjassaan Krimiturkkinen karhu (Kirjapaja) monipuolisemman kuvan Venäjästä antamalla paikallisten ystäviensä kertoa näkemyksiään.

Lempeällä huumorilla hän kirjaa myös omia kokemuksiaan. Ja mitenpä muutenkaan: ”Tragikomedia on tavanomaisimman lajityypin nimi tässä maassa.”

Värikkäitä variaatioita arjen sankareista kirjassa piisaa, sillä: ”Onhan niin, että naapurissa mahdottomatkin kuviot toimeentulossa ja elämisessä jäävät jokaisen ihmisen ikiomille harteille. Muuta hän tuskin omistaakaan.”

Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on maassa aina ollut ja pysyy. Tilanne ei Neuvostoliiton ajoista ole juuri muuttunut. ”Jo tuolloin yläluokalla tässä luokattomassa yhteiskunnassa pyyhki hyvin.”

Arki on ankaraa, mutta myös hyvää elämää löytyy, kun sen oikein oivaltaa. Helteisen Sotshin palmujen katveesta siirrytään Mäkelän lempikaupunkiin Pietariin. Suolle perustetun Pohjolan Venetsian kaduilla ja kujilla voi ihailla romanttista arkkitehtuuria, Kapella ja Filharmonia tarjoavat ilta toisensa jälkeen klassisen musiikin elämyksiä. Ja sillat Nevan yli nousevat joka yö tunnollisesti vuorotellen ja päästävät juhlavalaistut alukset lipumaan kohti Laatokkaa.

Näissä tunnelmissa on hyvä hypätä Hannu Mäkelän seurassa kiesien kyytiin jäljittämään venäläisiä klassikkokirjailijoita. Ensimmäisenä tapaamme hänen idolinsa Anton Tsehovin, jota nykyään pidetään novellin ja näytelmän uudistajana.

Yksi hänen kertomuksistaan, Aro, on meille molemmille ylitse muiden. ”Alussa se oli minulle vain matkaa kuvaava yksinkertainen tarina, lopulta itse elämä. Muistelen, että jopa Antti Hyry, kirjallisuutemme suuri klassikko, piti Aroa Tsehovin parhaana kertomuksena.”

Saamme myös pätevän määritelmän klassikkokirjalle: ”Klassikko on kirja joka ei koskaan lopeta sanomasta sitä mitä sillä on sanottavaa.” Klassikko kestää aikaa, ja kuten Mäkelä huomauttaa, vaikka sen kuvaama maailma on kauan sitten kadonnut, klassikko itse ei ole hetkeäkään vanhentunut. Älylaitteita tulee liukuhihnalta, Tsehov tarvitsi vain palan paperia ja kynän luodakseen maailmoja, jotka me tunnistamme.

Tämä pätee myös lempikirjoihin. Niihinkin voi aina palata, avata mistä kohdasta tahansa, ja ne heräävät henkiin. Vaikkei niihin olisi vuosiin tarttunut, pelkästään tieto niiden läsnäolosta oudosti rauhoittaa. Niin vahva on kirjallisuuden lumo.

Hannu Mäkelä nimitettiin taiteen akateemikoksi vuonna 2016.
Finlandia-palkinnon hän voitti vuonna 1995.

 Krimiturkkista karhua lukiessa tuntuu kuin istuisi hämärtyvää iltaa höyryävän teelasin äärellä Hannu Mäkelän seurassa pohtimassa maailmanmenoa ja elämän tarkoitusta. Vastauksia ei tarvita, sillä kuten Mäkelä kirjassaan toteaa: ”kirjailijan tehtävänä ei ole antaa vastauksia, vaan kuvata ja herättää kysymyksiä.” Tämän Mäkelä taiten tekee sympaattisessa kirjassaan.

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön. 

Kirjapaja, 2018. 187 s.

Hannu Mäkelän sivut.

Atte Kaleva: Jihad ja terrori

Ajankohtainen perusteos islamilaisesta terrorismista

Atte Kalevan Jihad ja terrori -kirjaa on odotettu. Se on ensimmäinen suomalainen yleiskatsaus islamin väkivaltaisesta jihadistisesta salafismista. Teos avaa sen historiaa, ajattelun kehitystä ja logiikkaa.

– Suomessa keskustelu islamista, terrorismista ja maahanmuutosta on pahasti polarisoitunutta. Toisessa ääripäässä rajakit vaativat rajoja kiinni, suvakit puolestaan kieltäytyvät näkemästä islamissa mitään kielteistä, jihadismin tutkija Atte Kaleva totesi kirjansa julkistamistilaisuudessa Otavassa.

Näiden ääripäiden välinen dialogi on olematonta. Kaleva haluaakin avata kiihkotonta keskustelua aiheesta sen oikeilla termeillä. Repivät otsikot ”muslimiterroristeista” vain samentavat kuvaa. Kaikki muslimit eivät tietenkään ole terroristeja eivätkä hyväksy heidän tekojaan, mutta toisaalta kaikki väkivaltaan uskovat jihadistit ovat muslimeja.

Atte Kaleva tuntee ääri-islamistit paremmin kuin kukaan toinen suomalainen. Hänellä on heistä peräti henkilökohtaista kokemusta jouduttuaan kenttätutkimusta tehdessään vaimonsa ja itävaltalaisen ystävänsä kanssa al-Qaidan panttivangiksi Jemenissä jouluna 2012.

 Uudessa teoksessaan Jihad ja terrori (Otava) hän luo katsauksen jihadismin historiaan ja terroristisen ideologian kehitykseen. Näin hän tarjoaa yleistajuisen ja kattavan työkalupakin asiallisen keskustelun pohjaksi ja lukijan oman analyysin tekoon.

Tämä on tarpeen, sillä Suojelupoliisin arvion mukaan väkivaltaisen terrorismin uhka tulee lähivuosina maassamme kasvamaan. Jotta turvatoimet sen torjumiseksi olisivat tehokkainta ja kohdennettaisiin oikein, jihadistisen ideologian perusteet ja ajattelun logiikka on tunnettava. Ja kuten Kaleva kirjassaan toteaa tärkeää on myös ”tunnistaa ne tekijät, jotka altistavat yksilön liittymään jihadistisen radikalisoitumisen polulle.”

Atte Kaleva on jihadismin tutkija, kapteeni
evp sekä Helsingin kaupunginvaltuutettu.

Itse hän kiinnostui aiheesta katsellessaan epäuskoisena suoraa lähetystä kaksoistornien tuhosta syyskuun 11. päivänä 2001. Hän halusi selvittää, miten tällaisten lentokoneet kaapanneiden ja niillä tuhoa kylväneiden terroristien logiikka oikein toimii?

Itsemurhalentäjät eivät olleet sekopäitä, kuten jotkut väittivät. Heidän äärimmäisen väkivaltainen tekonsa vaati tarkkaa suunnittelua, koordinointia ja resursseja. Lähtökohtana ja pontimena heitä ajoi voimakas uskonnollinen vakaumus tekonsa oikeutuksesta. He kokivat olevansa hurskaita muslimeja.

Iskussa menehtyneet siviilit olivat pyhää sotaa käyville muslimeille oikeutettuja kohteita, sillä Yhdysvaltain johdolla käyty sota muslimimaissa tappoi myös siviilejä. ”Silmä silmästä” -periaate suorastaan vaati kostoa. Lisäksi siviilit kannattivat ja maksoivat veroja vääräuskoiselle hallinnolle, joka sorti muslimeja.

Koraani ei ole sen paremmin rauhan kuin sodankaan kirja. Riippuu lukijasta ja tulkinnasta, miten sen ohjeita noudattaa.

Mutta entä iskussa kuolleet muslimit? Koska maanpäällinen elämä on muslimeille vain pääsykoe paratiisiin, he olivat onnekkaita. Marttyyreita, jotka pääsivät näin suoraan paratiisiin.

Isisin taistelijoita.

Alkutahdit salafismin väkivaltaa korostavaan haaraan lyötiin ateistisen Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin vuonna 1979. Kiihkomieliset islamilaiset uskonoppineet julistivat pian pyhän sodan vääräuskoisia vastaan kaikkialla. Jokaisen muslimin velvollisuus oli siihen henkilökohtaisesti osallistua.

Osama Bin Ladenin perustaman al-Qaidan ja kalifaattia tavoitelleen Isiksen peruskivet oli laskettu. Kalifaatti on nyt kukistettu, ja se on sirpaloitunut, mutta edelleen vaarallinen. Sen sijaan, että hurskaita muslimeja kutsuttaisiin kalifaattiin kuten ennen, nyt islamistinen propaganda kehottaa heitä jäämään kotimaihinsa taistelemaan siellä vääräuskoisia vastaan.

”Kuuluisassa viestissä Isisin kannattajille annetaan suora kehotus: ”Tappakaa heitä (vääräuskoisia) veitsin, ajakaa heidän päälleen autoilla …” Tästä Eurooppaa piinannut terrorin aalto on suora seuraus.”

Suomikaan ei siltä säästynyt. Perjantaina 18. elokuuta 2017 turvapaikanhakijana Suomeen tullut marokkolainen Abderrahman Bouanane puukotti keskellä päivää Turun torilla kuoliaaksi kaksi naista, kahdeksan muuta henkilöä loukkaantui.

Hänen radikalisoitumisensa kelpaa esimerkiksi. Aiemmin maallistuneena tunnettu pikkurikollinen alkoi viettää yhä enemmän aikaa Isiksen propagandasivuilla ja kuunnella puhelimellaan ääri-islamilaisia saarnoja.

Bouananen toverit Pansion vastaanottokeskuksessa huolestuivat hänen julistaessaan suomalaisen kantaväestön shiiojen ohella vääräuskoisiksi, jotka pitäisi tappaa. Ennen iskuaan hän kirjoitti sitä uskonnollisin perustein selittävän viestin ja nauhoitti itsestään marttyyrivideon kännykkään.

Vuoden 2017 uutiskuvan poliisin taltuttamasta puukottajasta
 otti Liisa Huima.

Radikalisoitumiseen ei ole yhtä tietä, mutta eri poluista löytyy yhteisiä piirteitä. Isisin levittämä propaganda tarjoaa taitavasti merkityksellisyyden ja arvostettuun joukkoon kuulumisen kokemuksia. Joihinkin maahanmuuttajiin, jotka tuntevat itsensä ulkopuolisiksi ja syrjityiksi uusissa kotimaissaan, viesti tehoaa.

Tämä onkin lähtökohta terrorismin torjunnassa, sekä viranomaisten kovia että kansalaisyhteiskunnan pehmeitä vastatoimia kohdennettaessa. Atte Kaleva heittää pallon myös muslimeille itselleen.

 ”On ehdottoman tärkeää, että muslimiyhteisöt tuomitsevat keskuudessaan väkivaltaisen jihadismin kaikissa muodoissaan, eivätkä osoita vähimmässäkään määrin sosiaalista hyväksyntää jihadistisia ajatuksia esittävälle jäsenelleen.”

Atte Kaleva: Jihad ja terrori. Otava, 2018. 208 s.

Kuvajournalismi 2017 -näyttely Virka-galleriassa 20.5. saakka.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Kohtauksia eräästä avioerosta

Ebba Witt-Brattström kuvaa runomuotoisessa romaanissaan Vuosisadan rakkaussota raastavaa avioerokriisiä, jossa ei ole voittajia, ainoastaan häviäjiä.

Ruotsalainen Ebba Witt-Brattström on Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Hän on kirjoittanut useita tietoteoksia, mutta dialogiromaani Vuosisadan rakkaussota (Into) on hänen kaunokirjallinen debyyttinsä.

Witt-Brattström on ollut perustamassa Ruotsiin Feministinen aloite -puoluetta, ja Expressen-lehti onkin kuvannut häntä ”soihduksi patriarkaalisessa pimeydessä.” 

Hänen riitaisa avioeronsa vuonna 2014 kirjallisuudentutkijan, Ruotsin Akatemian jäsenen Horace Engdahlin kanssa 25 vuoden avioliiton jälkeen keikkui pitkään lööpeissä.

Aineksia ja näkökulmaa romaaniin on siis omasta takaa. Witt-Brattström on omistanut kirjansa Märta Tikkaselle ja August Strindbergille, avioliittohelvettien asiantuntijoille. 

Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina onkin selvästi ollut uuden romaanin innoittaja.

Eikö mikään lähes neljässäkymmenessä vuodessa ole naisten ja miesten välisissä suhteissa muuttunut? Ovatko miehet todella Marsista ja naiset Venuksesta. Siltä tuntuu Vuosisadan rakkaussotaa lukiessa. Se kuvaa julmaa asemasotaa, jossa rintamalinjat on vedetty ja veitsiä teroitettu pitkään.

Ebba Witt-Brattström on kirjoittanut useita kirjoja
muun muassa Edith Södergranista.
Kuva:Teemu Kiviniemi

Romaanin rakenne on jäykkä, se perustuu vuoropuhelulle, joka tykittää Miehen ja Naisen yhä julmemmaksi käyviä syytöksiä toisiaan vastaan tyyliin:

”Nainen sanoi:

Sinä olet terminaattori

joka on ohjelmoitu levittämään kauhua ja tuhoa

elämäämme.

Mies sanoi:

Oikeat naiset tietävät

miten sopeutua

miehen luontaiseen haluun

tavoitella ylivoimaa.”

Tästä asetelmasta on vaikea edetä mihinkään suuntaan. Pariskunta elää välitilassa: he eivät kykene eroamaan, mutteivät myöskään aloittamaan alusta puhtaalta pöydältä. Tosin ei siihen aitoa halua tunnu kummaltakaan löytyvän. He torppaavat vuorotellen toistensa haparoivan yrityksen sovinnon, tai edes välirauhan, rakentamiseen.

Sanna Kananojan maalaus Välitila.

Mies ja Nainen ovat molemmat kunnianhimoisia kulttuurivaikuttajia, joten heidän välisensä kilpailu ja valtapeli lisäävät vuororiitelyyn pökköä pesään. Mies kysyy: ”Tahdotko sammuttaa lyhtyni / jotta itse loistaisit paremmin.” Kun kuvioon tulevat mukaan syytökset fyysisestä väkivallasta – ”sisko huomasi tänään uimahallissa mustelmani” – sävy synkkenee entisestään.

Dialogi pongahtelee pingispallon lailla ja toistaa jo sanottua vain hieman muunnellussa muodossa. Draaman kaarta ei näin synny. Ripauskin vaikka synkkää huumoria olisi myös maustanut tarinaa elävämmäksi.

On kirjalla toki ansionsakin. Se kuvaa viiltävän tarkasti ja aidosti tunnelmia, jotka jokainen eron kokenut tunnistaa. Näin se antaa vertaistukea: muutkin ovat saman myllyn läpi käyneet.

”Nainen sanoi:

Elämänmittaisen suhteen raunioilla kulkeminen

saa epäilemään

ettei mitään yhteistä rakennusta

koskaan ollutkaan.”

Tuohon en usko. Kyllä rakennus oli, sillä vain intohimoinen rakkaus voi tuottaa näin syvää katkeruutta ja vihaa.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

 (Århundradets kärlekskrig). Kirjan on elävästi suomentanut Jaana Nikula, joka sai vuonna 2017 Erkki Reenpää -palkinnon. Into, 2018. 173 s

Sanna Kananojan näyttely Välitila Galleria Katariinassa on avoinna 25.3. saakka.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

”Minä en sitten häpeile!”

Henriikka Rönkkönen vie uudessa kirjassaan Bikinirajatapaus vibraattorin tärinän säestämälle sensuroimattomalle tutkimusretkelle navan alapuolisille alueille, sinkkuuden ytimeen.

Henriikka Rönkkönen tietää, mistä ja miten kirjoittaa uudessa teoksessaan Bikinirajatapaus (Atena). Sillä hän on koulutukseltaan äidinkielen opettaja ja seksuaalineuvoja. Käytännön kokemustakin aiheesta piisaa, sillä kirjailija viettää seitsemättä vuotta itsensä kanssa, sinkkuna

Hänen edellinen teoksensa Mielikuvapoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita hätkähdytti ronskiudellaan. Ja samalla vaihteella mennään nytkin; TV:n Sinkkuelämä-sarja punastuu suomalaista versiota tirkistellessään.

Jo kirjan Esi(leikki)puhe vinkkaa, että monessa on oltu mukana ja siitä puhe, mistä puute. Senpä tähden kirja onkin varustettu tarralla: Lukeminen omalla vastuulla. Sillä Simo Salmista lainaten siinä: ”ruma sana sanotaan niinkun se on”.

No, pornosta ei sentään ole kyse, vaan seksistä ja kumppanin metsästyksestä. ”Miksi seksi on tabu, vaikka sitä on kaikkialla ja se pyörii alati mielessä”, ihmetteli Henriikka Rönkkönen Atenan kevätpressissä. Ja lupasi Bikinirajatapauksessa ”intiimiä ja syvällistä aiheen pohdintaa, kuin ystävien kesken, pitkälle venähtäneen baari-illan hämyisissä tunnelmissa”. 

Suomen tunnetuin sinkku Henriikka
Rönkkönen kirjoittaa suosittua
Sinkkublogia.

Sieltä siirrytään itse areenalle, älykännykän, Tinderin ja Instan muodostamaan Bermudan kolmioon – statuksena ”It’s complicated”. Tässä karkkikaupassa kaikki tuntuu mahdolliselta, klikkauksia, sydämiä ja mätsejä satelee. Whatsappiin ja Messengeriin voi heittää läppää ja hymiöitä. 

Kun niitä on tuntemattoman nettikumppanin kanssa vaihdeltu satakunta, hän on tullut tavallaan tutuksi. Vaikka ei olla nähty kuin kerran, joskus ei sitäkään.

Sitä paitsi kaikki eivät edes halua tutustua nettikumppaniinsa luonnossa, heille egoboostiksi riittävät klikkaukset, nehän todistavat, että elossa ollaan. Nämä kvasikumppanit luetaan sinkkuelämän kiroihin. Tosin iloja ei voi taata silloinkaan, kun päästään toden teolla itse asiaan. Sillä läheskään aina toiveet ja taidot eivät kohtaa, ja tilanne voi ryöstäytyä peräti raadolliseksi.

”Tämä nikkari ei paljoa esittelyjä kaipaa. Paukuttaja on mies, joka vetää housut kinttuun, ottaa naisesta yhtä väkevän otteen kuin Audinsa ohjauspyörästä ja paukuttaa menemään 160 kilometriä tunnissa neljänkympin alueella. Mies laukeaa samalla, kun naisen pää menee seinästä läpi naapurin puolelle.”

Tällaisen kokemuksen elähdyttämänä kannattaa viettää masturbaatiopäivää tutussa ja turvallisessa seurassa. Kumppani löytyy yöpöydän laatikosta: ”soma pieni käteensopiva vesitiivis pötkylä. Sellainen vähän lyhyeksi jääneen avomaankurkun oloinen.” Mutta tämäkin partneri kiihottuu vauhdilla ja hetken peräaukon tuntumassa hyristeltyään dildo katoaa anaaliin. Miten tästä eteenpäin, selviää Bikinirajatapauksesta.

Mutta joskus tärppää. Tosin silloinkaan ei voi olla varma, mitä uusi kumppani todella haluaa, kun omatkin tunteet kyntävät myrskyävää merta: ”Olin ainakin hetkeksi unohtanut Laurin, josta en ollut kiinnostunut.” Ikävä kyllä, some hämärtää todellisuudentajua myös rakkausrintamalla.

Tuntemattoman taidemaalarin teoksen Latvian Liepajan
vanhassa rakennuksessa kuvasi Kaisu Koivisto sarjaansa Kaipaus.

Joskus ihminen ei tätä härdelliä kestä, vaan särkyy. Näin käy Bikinirajatapauksen sankarittarellekin. Paniikkikohtaukset, ahdistus ja burn out pysäyttävät hänet miettimään omaa identiteettiään, omia tarpeitaan.

Hän tunnustaa kirjassa kulkeneensa nuorempana aina joku filtteri päällä, vahvasti meikattuna ja photoshopattuna. Sillä ”ollakseen kuuma ja haluttava pitää olla esimerkiksi karvaton ja läskitön”. Nykyään sankaritar haluaa olla oma itsensä, silti naisellinen ja seksikäs. Bikinirajatapaus onkin vertaistukea kaikille, jotka tuntevat olevansa epävarmoja kehostaan ja viehätysvoimastaan.

Sitä paitsi sinkkuus ei ole ongelma, joka pitäisi parantaa, sillä avioliiton turvasatama kultaisine noutajineen ja liukuvoiteineen eivät kuulu kaikkien top teniin. Silti sankarittaremme ihastuu edelleen helposti, ja pesä on valmiina tulevaa poikaystävää varten…

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja.

Atena.  2018. 176 s. Sinkkublogi

Kaisu Koiviston näyttely Maisema riisinjyvässä Forum Boxissa 25.3. saakka.

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Matkalla minäksi

Clarice Lispectorin menestysromaanin Oppiajan eli Nautintojen kirjan päähenkilön on ensin opittava tuntemaan itsensä ennen kuin on valmis rakkauteen. Kertomus hänen oppiajastaan on nautinnollista luettavaa.

Brasilialaista Clarice Lispectoria (1925 – 1977) pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän keskittyi erityisesti minuuden, kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemoihin.

Nämä ovat keskeisiä elementtejä myös hänen kuudennessa romaanissaan, joka heti ilmestymisvuonnaan 1969 nousi best-selleriksi. Teos kustantamon Baabel-sarjaan kuuluvan romaanin on nyt  ilmeikkäästi suomentanut ja sen teemoja kirkastavan jälkipuheen kirjoittanut Tarja Härkönen.

Kirjaan johdattaa Lispectorin huomautus. ”Tämä kirja vaati niin suuren vapauden, että minua pelotti antaa se sille. Se on paljon minun yläpuolellani. Nöyrästi yritin sen kirjoittaa. Henkilö minussa on kirjailijan minää vahvempi.”

Tämä on totta, sillä kirja alkaa omavaltaisesti kesken kaiken, pilkulla, ja jatkuu hengästyttävällä ryöpsähdyksellä 25-vuotiaan alakoulunopettaja Lórin mielenmaisemaa, jossa hajanaiset ajatukset tuuppivat toisiaan ilman pisteitä. Tämä kuvaa Lorin alkuvaiheen hämmennystä, sillä hän on arka ja ujo, eikä yksinkertaisesti osaa elää.

Clarice Lispector

Onneksi Lórilla on hyvä neuvoja, yliopistossa filosofiaa opettava, häntä vanhempi Ulisses. Filosofiaa tämä ei hänelle kuitenkaan opeta vaan johdattaa matkalle kohti itsetuntemusta ja tietoisuutta siitä, mitä on olla ihminen, mitä on olla olemassa. Mutta Lóri joutuu tekemään matkan itse, löytöretki kohti aitoa rakkautta hänen on tehtävä yksin.

Oppiaika eli Nautintojen kirja on rakkaustarina, mutta aivan omanlaisensa, se kietoo kertomukseensa Lórin pohdiskeluja Jumalan olemassaolosta, omasta identiteetistä, elämän ja rakkauden mysteeristä. Näin Lóri paljastaa sielunsa Ulissesille: ”Jonain päivänä äärimmäisen persoonaton maailma on vastakkain persoonani loputtoman yksilöllisyyden kanssa, mutta olemme kuitenkin yhtä.”

Tämän jälkeen hän tuntee hetken onnea, kunnes tuska ja ahdistus palaavat. Hän ei ole oivaltanut, että ilo ja tuska ovat erottamaton pari, toista ei ole ilman toista. Lóri pelkää sisällään vellovaa intohimoa Ulissesia kohtaan ja samalla vapautensa menetystä. Sillä Ulisses ei halua vain Lórin ruumista, hän haluaa myös naisen sielun. Jota tämä ei vielä ole valmis antamaan.

Janne Jääskeläinen: Survivor (osa)

Mutta Ulisses on valmis odottamaan. Hän kirjoittaa runoja, koska se ”oli hänen mielestään syvällisintä mielen harjoitusta” ja puhuu viisaita: ”Olemme keränneet tavaraa turvaksemme, koska meillä ei ole ollut toisiamme. Meillä ei ole iloja, jotka eivät löytyisi katalogista.” Vallan ajankohtaista tälläkin hetkellä, kenties vielä ajankohtaisempaa.

Rakkaudellekin hänellä on käypä määritelmä: ”Emme ole käyttäneet sanaa rakkaus, jottemme joutuisi tunnustamaan sitä vihan, rakkauden ja mustasukkaisuuden ja monen muun ristiriidan kudosta josta se muodostuu.”

Teksti on niin täynnä kiinnostavia ajatuksia, että tuon tuosta on pysähdyttävä niitä miettimään. Jollain oudolla tavalla romaania lukiessa tuntee oivaltaneensa jotain tärkeää, muttei saa siitä otetta. Sillä lauseista syntyvä kokonaisuus on enemmän kuin niiden summa, se laajentaa tajuntaa taiteelle ominaisella mysteerillä.

Johanna Suonpää: Hiljaisuus

Tarja Härkönen toteaakin jälkisanoissaan: ”Clarice on tunnettu näkemyksestään, että kaikki tärkeä on rivien välissä, että sanat eivät kykene kertomaan todella tärkeitä asioita elämässä. Niinpä kun ihminen Lórin tavoin etsii elämälleen tarkoitusta, hän ei kykene pukemaan sitä sanoiksi, sillä kieli estää todellisuutta pääsemästä pintaan, ja silloin ainoa tapa voittaa tämä este on pyrkiä kohti suurempaa todellisuutta: se käy hiljaisuuden kautta.”

Vähitellen Lóri löytää tiensä aistien tuottaman nautinnon luo, ja maailma alkaa tulla näkyväksi. Vihannestorilla hän ihailee murskaantuneen punajuuren punaisena valuvaa mehua, kastautuu suolaiseen mereen, puraisee punaista kiinteää omenaa ja – päinvastoin kuin Eeva – päätyy paratiisiin.

Sillä ”hedelmän maku on hedelmän kosketuksessa kitalaen kanssa eikä hedelmässä itsessään”.

Romaani alkoi kesken kaiken pilkulla, ja kesken se myös jää, päättyy kaksoispisteeseen. Se on viipale elämää, jonka olemme kulkeneet Lórin ja Ulissiksen kiinnostavassa seurassa. Lóri on oppinut läksynsä, ja kenties lukijakin on rahtusen viisastunut. Hieno kirja.

Tarja Härkönen kertoo jälkipuheessaan myös mieltä kutkuttavan human interest storyn, jonka minäkin toistan. Nimi Ulisses tulee berniläiseltä psykiatrilta Ulysses Girsolerilta, joka rakastui nuoreen Clariceen niin syvästi, että katsoi parhaaksi muuttaa pois kaupungista. Onko Oppiaika unelma siitä, mikä olisi voinut käydä toteen?

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

 (Uma Aprendizagem ou Livro dos Prazeres).

Suomennos ja jälkisanat Tarja Härkönen. Teos, 2018. 178 s.

Johanna Suonpään näyttely Muuttumispuu Galleria Katariinassa 4.3. saakka.

Janne Jääskeläisen Matkalla – En Route -näyttely Galleria Contempossa 4.3. saakka.

Näyttelyyn liittyy kaikille avoin minikirjoituskilpailu 23.2. asti. Tarkempaa tietoa saa galleriasta. 

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Rakkauden korkea haiku

Mitä rakkaus on? Palkitun japanilaiskirjailijan Hiromi Kawakamin hieno romaani Sensein salkku tarjoaa kysymykseen varteenotettavan vastauksen.

Hiromi Kawakami on Japanin pidetyimpiä nykykirjailijoita, joka on voittanut useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja. Hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa Sensein salkku voitti Tanizaki-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2001 ja oli ehdolla Man Asia -palkinnon saajaksi vuonna 2013. Se on käännetty 14 kielelle.

Nyt Kustantamo S&S:n ansiosta olemme saaneet myös suomeksi tämän poikkeuksellisen helmen, joka vie 2000-luvun Tokion keskustan kujille epätavallisen, ja juuri siksi niin lumoavan, rakkaustarinan pauloihin. 

Tsukiko on 38-vuotias yksinään viihtyvä toimistossa työskentelevä nainen, Harutsuna Matsumoto hänen entinen japaninkielen opettajansa Sensei.

Kaksikko tapaa sattumoisin Satorun baarissa, juo sakea ja napostelee pikku paloja. Tarinaa kertoo Tsukiko: ”Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni.”

Hiromi Kawakami (s. 1958)

Kawakami luo intiimin, paikoin runollisen melankolisen tunnelman. Kerronta, jonka Raisa Porrasmaa mutkattoman taitavasti on suomentanut, soljuu näennäisen helposti. Silti teksti on monimielistä; tavoittaa ihmissuhteiden herkät säikeet ja kanssakäymisen hienovaraiset nyanssit nautittavasti.

Sensei säilyttää vanhoja muistoesineitä lipastossaan, siellä lojuu myös erilaisia pattereita, joissa mittarin mukaan on vielä vähän eloa jäljellä.

”Minä katselin isoja ja pieniä paristoja mietteisiini vaipuneena. Ne lepäsivät hiljaa himmeässä valossa. Kuu alkoi taas verhoutua pilviharsoihin.” 

Kuu saakin kulkea tarinan mukana, väliin hohtavana, toisinaan hurjasti kiitäviin pilviin kadoten, aina tunnelman mukaan.

Kaksikko tapailee satunnaisesti, käy vuorilla keräämässä metsäsieniä, markkinoilla, kirsikankukkajuhlissa hanamissa. Japanilaiset herkut, joita baarissa nautitaan, alkavat kutkuttaa lukijan makuhermoja.

Tokkuro, sakepullo

”Sensei tilasi padasta daikon-retikkaa, tsumire-kalapullia ja naudan jänteitä. Minä tilasin chikuwabu-vehnämykyjä, konnyaku-nuudeleita ja daikonia, etten jäisi huonommaksi.” Palan painikkeeksi kuluu tokkuroittain lämmintä sakea.

Pikkuhiljaa, aavistellen, pariskunnan välillä alkaa orastaa baarituttavuutta syvempiä tunteita. Nämä lukija tunnistaa: soutamisen ja huopaamisen, etäisyyden oton, mustasukkaisuuden, sydämentykytykset. Silloinkin, kun Tsukiko tapailee itsensä ikäistä, mukiinmenevää tuttavuutta, Sensei häilyy jossain hänen mielensä takamailla.

Pariskunnan erottaa vääjäämätön välimatka. Olisiko se mahdollista ylittää? Tsukiko tuntee outoa kaipausta, hänellä on unelma, vaikka tätä hänen on vaikea itselleen myöntää. Teoksen ulkoasun suunnitellut Satu Konttinen on tulkinnut kirjan tunnelman ja tarinan oivallisesti. Kannessa Tsukiko tutkii Sensein salkkua. Sen sisällä ei ole mitään, siitä huolimatta ”sen tyhjä tila avartuu äärettömyyksiin”. Aikamoinen opettaja tuo Sensei.

Malin Ahlsvedin akvarelli Kevätlumi.

Hän lausuu myös haikuja: ”Pajunoksain takaa välkkyy / Öisen virran valkovuo / virran takaa usvakummuilt’ / Huilun sävel hauras / matkamiehen rintaa vihlaisee…” 

Pitkän illan päätteeksi kumppanit päätyvät itsekin niitä sepittämään. Romaanikin muistuttaa surumielisellä tavalla lohdullista haikua.

Entä mitä rakkaus on? Tiede ei siihen kykene vastaamaan, mutta Sensein salkun tapaiset kirjalliset helmet tavoittavat omilla keinoillaan siitä jotain olennaista.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

 (Sensei no kaban). Suom. Raisa Porrasmaa. 

Kustantamo S&S, 2017. 243 s.

Malin Ahlsvedin herkissä akvarelleissa seikkaileva, maailmanmenoa ihmettelevä hahmo toi mieleeni Tsukikon ja kirjan tunnelmat.

Hänen näyttelynsä Kaipuuni on avoinna TM-galleriassa 18.2. saakka.

Harri Römpötti: Sanokaa mitä näitte

Tiivistettyä todellisuutta

Harri Römpötti on laatinut erinomaisen haastattelukirjan Sanokaa mitä näitte suomalaisen dokumenttielokuvan komeasta noususta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Ikkunoita todellisuuteen avaavat 17 alan keskeistä tekijää.

Metsäteknikko Markku Lehmuskallion ura dokumenttivalokuvaajana sai alkunsa, kun hänen talonsa ja koko omaisuutensa tuhoutui tulipalossa. Vakuutusrahoilla aiemmin valokuvausta harrastanut Lehmuskallio osti tuttunsa kehotuksesta elokuvakameran.

Hän huomasi vähitellen kehittyvänsä kuvaamisessa ja innostui. Alku ei ollut helppo, 1970-luvulla hän teki lyhytelokuvia vekseleillä. Kunnes ura lähti kansainväliseen lentoon pohjoisen luontoa ja ihmisiä kuvaavilla runollisilla ja pohdiskelevilla elokuvilla.

Hänen päätyönsä, kaksiosainen dokumentti Minä olen – Elokuva tundralla asuvien ihmisten taiteesta (1992), palkittiin Jussi-patsaalla. ”Kalliomaalaukset ovat niin saamarin hienoja. Ihmisen tekemä viiva ei ole parantunut yhtään 40 000 tuhanteen vuoteen. Ne kiinnostavat minua yhä”, hän toteaa kirjassa.

Lehmuskallion tarina aloittaa Harri Römpötin elävästi kirjoitetun teoksen Sanokaa mitä näitte: suomalaiset dokumenttielokuvan tekijät kertovat (Art House). Se on eräänlaista jatkoa Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin historiikeille Dokumentin ytimessä (2009) ja Dokumentin utopiat (2015), jotka kertovat dokumenttielokuvan alusta sen kukoistuksen kynnykselle 1980-luvun loppuun, josta Römpötti jatkaa.

Tuolloin dokkareista alkoi tulla taidetta; niissä käytettiin näytelmäelokuvan keinoja, animaatioita, peräti näyttelijöitä, ja ne muuttuivat henkilökohtaisemmiksi. Tekniikkakin kehittyi matkan varrella; teoksen juniorit Hannes Vartiainen ja Pekka Vehkolainen ovat kuvanneet yöperhosia ja kärpäsiä käyttäen röntgentomografiaa.

Harri Römpötti on toimittaja ja krii-
tikko. Tässä kirjansa julkkareissa.

Römpötti halusi tehdä kirjastaan helppolukuisen ja pyrki välttämään liikoja luettelointeja. Tässä hän onnistuu, kirja on vetävä ja koukuttava, jännittävä ja hauska. 

Lukiessa tuntuu kuin esiteltävät tekijät keskustelisivat keskenään aiheista, näkökulmista, käytännön työskentelystä. Haastatellut 17 dokumentaristia ovat kaikki tehneet useita tunnustuksia saaneita teoksia ja jatkavat työtään edelleen.

Yksi heistä on Seppo Rustanius, joka on tehnyt kymmenkunta elokuvaa vuoden 1918 sisällissodasta. Alkujaan hän opiskeli teologiaa ja ”pohti sodan ja tappamisen asioita” jo koulussa. 

Surullisen satavuotispäivän muistoksi häneltä ilmestyy tänä vuonna lyhytelokuva Sodan silmät, joka kertoo lapsisotilaista sekä valkoisten että punaisten puolella.

Tekijöiden tarinat paljastavat, miten monipuolista dokumentin teko on ja miten monella tavalla aiheita voi tarkastella. Anu Kuivalainen miettii paljon elokuviensa visuaalista puolta ja tietää, miltä ne näyttävät jo ennen kuin osaa sanoa, mistä ne kertovat. ”Minulle dokumenttielokuva on pikemmin runoutta kuin tiedonvälitystä. Puhun kuvilla ja rakastan hiljaisia hetkiä.”

Virpi Suutarille ja hänen yhteistyökumppanilleen Susanna Helkkeellekin visuaalisuus on tärkeää. ”Valokuvataustamme nosti yksittäisen kuvan tärkeäksi – sommittelun, rajauksen, geometrian. Teimme eräänlaisia eläviä tauluja, jotka ovat hyvin näyttämöllisiä.” Suutarille elokuvat ovat tiivistettyä todellisuutta, runollista realismia.

Selma Vilhunen puolestaan käy kameran kanssa keskustelua todellisuuden kanssa. ”Liikkuva kuva on minulle luontainen ajattelun väline, ykköskieli.” Sillä vaikka kuinka tekisi taustatyötä, tutkisi aihetta ja kirjoittaisi tarkan käsikirjoituksen, todellisuus yllättää aina. Tätä mieltä on myös Kiti Luostarinen, joka tunnustaa, ettei ”osaisi keksiä yhtä hienoja juttuja kuin elämä tarjoaa”.

Pirjo Honkasalo kuvasi Atmania Intiassa.

Dokumenttia tehdessä tarina saattaa muuttua matkalla paljon. Tärkeintä on kuitenkin tietää mitä haluaa sanoa. Usein tarina alkaa elää vasta leikkausvaiheessa, ja dokumentti löytyy suuresta materiaalimäärästä toisen kerran leikattaessa.

Römpötin mukaan monet lahjakkaat elokuvantekijät suuntaavat nykyisin dokumenttielokuviin, sillä niiden teko on näytelmäelokuvaa halvempaa ja vapaampaa. Miia Tervo korostaa spontaaniutta elokuvan teossa ja kiteyttää tämän kirjassa osuvasti: ”Dokumentin tekeminen on kuin freejazzia. Fiktiossa pitää soittaa nuoteista.”

Harri Römpötti: Sanokaa mitä näitte:

suomalaiset dokumenttielokuvan tekijät kertovat

Art House, 2018. 224 s.

Kirjaan liittyvä tilaisuus:

Aika: keskiviikko 31.1. kello 20.30

Paikka: Dubrovnik (Eerikinkatu 11, Helsinki)

Ylen Dokumenttiprojektin tuottajana tunnetuksi tulleen Iikka Vehkalahden vetämässä keskustelussa kotimaista dokumenttielokuvaa puivat Sanokaa mitä näitte -kirjan kirjoittaja Harri Römpötti sekä elokuvaohjaajat Kiti Luostarinen, jonka elokuvasta kirja on saanut nimensä, Selma Vilhunen, jonka Hobbyhorse Revolution on menestynyt maailmalla, ja Markku Heikkinen, jonka elokuva Ei tietä kotiin saa ensi-iltansa DocPointissa.