Arjen realismia runollisella twistillä
José Louís Peixote ammentaa teokseensa Kylä nimeltä Galveias lapsuudenkokemuksistaan pienessä portugalilaisessa kylässä 1980-luvulla. Hän marssittaa sivuilleen joukon persoonallisia kyläläisiä, joiden arkisen pinnan alla kytee niin intohimoja kuin unelmia.
Tulevaisuus on täynnä mahdottomia hetkiä odottamassa tilaisuuttaan.
Tammikuun synkkänä yönä 1984 Galveiasin kylässä kuuta ei näy, ”vain hyisiä tähtiä puski umpinaisen taivaan läpi kuin sen takaa työnnettyinä”. Jo tämä lainaus paljastaa, miten taitavasti Peixote pukee arjen runolliseen kaapuun. Hän onkin yksi nyky-Portugalin arvostetuimmista kirjailijoista ja runoilijoista.
Tuona outona yönä linnunradan tuolta puolen syöksyy kylää kohti ”jokin jolla ei ole nimeä”. Se iskeytyy Cortiçon tiluksille ja moukaroi maahan pyöreän halkaisijaltaan kymmenmetrisen kraatterin. Peixote onkin lainannut kirjansa motoksi Luukkaan evankeliumista lauseen ”Satoi tulta ja tulikiveä taivaasta ja se hukutti heidät kaikki.”
Kyläläisten ei muu auta kuin jatkaa arkista aherrustaan kraatterista leviävän rikin lemun piinaamana. Se ei ainoastaan saastuta hengitysilmaa vaan tarttuu ihmisiin ja pilaa jopa leivottujen leipien maun.
Peixoten tarkka psykologinen silmä näkee meidät niin hyvässä kuin pahassa. Hänen kyläläisistään on moneksi: viinapiru piinaa juoppoa pappia, petetty vaimo kostaa aviomiehen syrjähypyt peräti likaisella tempulla ja uuden opettajattaren luokkahuone pannaan päreiksi, koska hänen asenteensa on monien mielestä ylimielinen.
Ilotalon omistaja Isabel on organisoinut putiikkinsa toiminnan esimerkillisesti. Lihallisten ilojen ohella yökerhossa leivotaan myös leipää. Hänen mielestään kukaan ei elä pelkästään leivän elvyttävästä sisuksesta eikä seksin höyryisestä ja lyyrisestä kauneudesta. Molempia tarvitaan.
Heti kun striptease-tanssijatar Filo aloittaa numeronsa lanteet keinuen muut ilotytöt säntäävät keittiöön taikinan kimppuun. Sillä aikaa kun hän heilutti rintojaan ja mahtavaksi lopuksi paljasti pakaransa, muut panivat jo hyvin kohonneet vuokaleivät uuniin paistumaan.
Tarinanpätkät kyläläisten elämänvaiheista vuorottelevat ja limittyvät toisiinsa, henkilöt piipahtelevat tuon tuosta toistensa kertomuksissa, tulevat lukijalle tutuiksi. Tarinoiden katkelmista syntyy elävä, aidonoloinen kertomus Kylästä nimeltä Galveias. Kuulen koirien ärhäkkään haukunnan, prätkien kiihdytykset pölyisellä kylänraitilla ja pauhaavat televisiot, joita kukaan ei katso.
Cassandra-koirakin tepastelee kertomuksesta toiseen. Kunnes sen järkyttävä loppu koittaa, ja Maria Assunta itkee rakkaan ystävänsä poismenoa kolme päivää. Onneksi ripaus maagista realismia tulee avuksi, kun hätä on suurin.
Ei Galveias ihan Gabriel Garzia Márquezin Tuhannen vuoden yksinäisyys -romaanin Macondon veroinen maaginen kylä ole, mutta kyllä sielläkin monenmoista outoa tapahtuu. Tarja Härkösen suomennos soljuu niin sujuvasti, että vain kertomusten paikallisväri muistuttaa, ettei nyt olla suomalaisessa syrjäkylässä.
Näytelmäkirjailijana Peixote taitaa draaman kaaren. Hän keskeyttää tarinanpätkän juuri silloin, kun lukija kieli pitkällä odottaa, mitä sitten tapahtui? Muina miehinä Peixote siirtyy toiseen kertomukseen palatakseen jälleen takaisin. Näinhän elämä kulkee, ei auta kuin odottaa, mitä tuntematon tulevaisuus tuo tullessaan.
Peixote on kätkenyt monimieliseen kirjaansa myös opetuksen. Oliko rikinhaju ollut valhe, joka muuttui todeksi, kun riittävän moni siihen uskoi? Kyläläisten silmät aukeavat, kun vastasyntynyt tuoksuu itseltään, ei rikiltä.
Kun Peixote hyvästelee kotikylänsä, hän jättää sen hyvään huomaan: Itseään ilmassa kannatellen universumi katseli Galveiasia. Kenties pieni virne suupielessään se sirotteli kylän ylle ripauksen tähtipölyä.
José Louís Peixote. Kylä nimeltä Galveias. Aviador. 290 s. https://www.aviador.fi/
Galveias. Portugalista suomentanut Tarja Härkönen.
