sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Mari Mörö: Hajavalo


Utopian raunioilla

Mari Mörön tragikoomisessa Hajavalossa muinaiset ja nykyiset unelmat törmäävät arjen rankkoihin realiteetteihin. Löytyykö utopia lähempää kuin arvaammekaan?


Hajavalon tyylikkään kannen
on suunnitellut Elina Warsta.
Hajavalon (Teos) keski-ikäinen kertoja, toiselta nimeltään Pauliina, on hypännyt pois oravanpyörästä. Hän ei täsmälleen tiedä, mitä elämältään haluaa, mutta on varma, ettei kestä enää homekouluja, väistötiloja, oppilaita, joita oppiminen ei kiinnosta, eikä alatyylisiä välimerkkejä.

Alkajaisiksi Pauliina tuuraa äitiään, enkeliohjaajaa, ja vetää voimaannuttavan energiakurssin Hailuodossa. Hän on opetellut enkelijargonin, osaa olla läsnä oleva ja empaattinen – ja samalla tarkkanäköinen. Nykyajan huuhaat deittipalstoineen saavat Mari Mörön käsittelyssä huutia hykerryttävästi.

Pauliinan harharetket jatkuvat: hän ottaa pestejä talonvahtina kunnes ryhtyy Kanadan Malkosaaren pienen museon ja Suomen satavuotismuistojuhlien järjestäjäksi. Alkuun pako kotimaan ahdistavasta sometunkkaisuudesta raikkaaseen meri-ilmaan tuntuu vapauttavalta. Mutta epäilys kaivertaa.

Outo varmuus oikeasta tiestä voi olla hajavalon syytä tai harhaa, ei sen kummempaa paistetta tarvita eteenpäin pääsemiseen. Pitäisikö pelätä? Miten monta kertaa joku on yrittänyt hankkia maailmankatsomuksen ja luullut löytävänsä sen?

Näin luulivat 1900-luvun alussa Malkosaarelle muuttaneet Matti Kurikan johtamat suomalaiset siirtolaiset, jotka perustivat saarelle yhteisön nimeltä Sointula. Se sinnitteli parisen vuotta, kunnes toimeentulo-ongelmat, riidat ja tulipalo sammuttivat alkuperäisen
utopian.

Mari Mörö on palkittu kirjailija
ja luovan kirjallisuuden opettaja.
Kuva:Stefan Bremer

Nykyään Malkosaarella elelee noin 800 ihmistä pääelinkeinonaan kalastus. Mörön kuvaus vaatimattomasta elämänmenosta siellä tuntuu käsinkosketeltavan aidolta. Se ei ole ihme, sillä kirjailija asuu osan vuodesta läheisellä Vancouverinsaarella.

Hajavaloa rytmittävät Kurikan intomieliset teosofis-sosialistiset puheet: ”Missä muualla voisi kolibri kohdata valaan, missä työmies unohtaa sorron ja polkemisen?” Mihin aikalainen kommentoi:

Ei valtakuntaa perusteta eikä pidetä pystyssä yhden miehen näkyjen varassa. Jokaisella on oma vatsansa ja vain yksi sydän. (--) Kurikan puusydän oli sivelty katinkullalla.”



Yllättäen näyttelykiireiden keskelle saarelle pälähtää Pauliinan eksä, työtön näyttelijä Pete. Annetaan Pauliinan luonnehtia tyttärensä Hillen isää: ”Pete ei ole mikään lapsitähti, vaan lähinnä keski-ikäinen tuikku ja välillä himmeä kuin voipaketti. Ei hän ole lahjaton, vaan lähinnä väsynyt siihen, ettei töihin liittyvä epävarmuus lopu koskaan.”

 Mari Mörö liikkuu Minna Lindgrenin liukkailla kantapäillä tarkentaessaan valokeilansa nykyhetken ilmiöihin kaikessa niiden koruttomuudessa ja tragikoomisuudessa. Hyväksi esimerkiksi kelpaa Pauliinan ja Peten seikkailu ”peruspalveluliikelaitoskuntayhtymän” sokkeloissa, joka aiheuttaisi röhönaurun, jollei noilla surullisilla käytävillä olisi itsekin taaperrellut.

Osa Tuomo Saalin maalauksesta Ajan lahjomaton kulku.

Opintonsa keskeyttänyt Hille, joka pienestä saakka on mittaillut hiilijalanjälkiä, puhkoo ”utopian kokoisia unelmia toivottomuuden tapettiin” Uudessa Seelannissa kansainvälisen talkooporukan mukana. Heidän haasteenaan on – ei enempää eikä vähempää – kuin putsata Turkin kokoinen muovilaatta Tyyneltä mereltä. Tosin rahoitus on nyt lopetettu, eikä uudesta ole tietoa. 

Levälleen lennähtäneen perheen kunkin jäsenen on tultava toimeen sen tosiasian kanssa, että epävarmuuden sietäminen on uusi normaali, eikä tulevaisuudesta ole mitään takeita. Utopioitakin on syytä aika ajoin päivittää, tehdä uusia valintoja. Niinpä kuka tietää, minne tuuli heidät seuraavaksi kuljettaa.

Mari Mörö: Hajavalo. Teos. 2018. 170 s.

Tuomo Saalin maalauksia Tm-gallerian Joulusalongissa 23.12. saakka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti