Marja-Terttu Kivirinta: Tapio Wirkkala – Taiteilija

”Ajatelkaa enkelten huiluja”

Muotoilun maestro Tapio Wirkkala ajatteli käsillään, piirtäen. Uusi kirja valottaa hänen uraansa monipuolisena, alati uutta luovana taiteilijana ja kiehtovana persoonana.

Filosofian tohtori, taidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta tarkastelee ”suunnittelijaa, jolla oli silmät sormenpäissä” monesta eri näkökulmasta uutuusteoksessa Tapio Wirkkala – Taiteilija (Maahenki). 

Kaleidoskoopista syntyy kokonaiskuva absoluuttisen muototajun omaavasta taiteilijasta, jonka teokset jatkavat edelleen elämäänsä eri puolilla maailmaa.

Tapio Wirkkalan (1915–1983) nousu kansainväliseen maineeseen alkoi Kanttarellista vuonna 1946. Yhdeksi maailman hienoimmaksi lasiteokseksi mainittu malja on esimerkki Wirkkalan työskentelystä, jossa alkuperäinen luonnonmuoto muuntui prosessissa sensuelliksi abstraktioksi.

Alkujaan koristeveistäjäksi koulutetulle Wirkkalalle lasin työstäminen oli vierasta. Mutta uutteraan tapaansa hän perehtyi uuteen materiaaliin ja sen vaatimiin työskentelymenetelmiin niin perinpohjaisesti, että häkellytti Iittalan lasitehtaan työntekijät kekseliäisyydellään.

”Minua pidettiin aluksi lasitehtaassa kaistapäisenä ja aatteitani mahdottomana toteuttaa Portinvartija ei tahtonut päästää sisään, eikä juoksupoika sanonut päivää”, Wirkkala on kertonut.

Tilanteeseen voi eläytyä lukemalla Tommi Kinnusen hienon romaanin Pintti (WSOY, 2018), jossa kirjailija luo autenttisen kuvan sodanjälkeisen ruukinpitäjän elämästä ja lasinpuhalluksen eri vaiheista.

Tapio Wirkkala suunnitteli Kanttarellin alunperin
Karhula-Iittalan lasitehtaan järjestämään kilpailuun.

Wirkkalan uran yksi käännekohta oli hänen ensimmäinen sarjatuotantona tehty juomalasistonsa Tapio vuodelta 1954. Alkujaan Milanon X triennaaliin tehtyä lasistoa valmistetaan edelleen.

Siroissa laseissa koristelu on siirtynyt lasin pinnalta sen sisälle. Jalan ilmakupla saatiin aikaan ”tikkuilmakonstilla”, kuuman lasimassan sisälle upotetun, lepästä valmistetun märän puutikun ja vesihöyryn synnyttämän ilmakuplan avulla.

Tapio puhallettiin alun-
perin puumuottiin.

Aiheensa perinpohjaisesti tuntevan Kivirinnan teksti kulkee notkeasti kun hän esittelee taiteilijan laajaa ja monipuolista tuotantoa. Hän loihtii kirjan sivuille myös elävästi Wirkkalan persoonana, poikkeuksellisen lahjakkaana ihmisenä. Hänessä yhdistyi luontoihminen ja kosmopoliitti, joka oli yhtä lailla kotonaan niin Lapin tuntureilla kuin maailman metropoleissakin.

Wirkkala pyrki kohti yksinkertaista, keveää muotoa, jota kuitenkaan ei aina ollut helppo toteuttaa. Kun Venetsian Veninin lasinpuhaltajille tuotti ongelmia puhaltaa taiteilijan suunnittelema korkeajalkainen filigraanipikari, hän välitti näille viestin, jossa ehdotti, ”että nämä puhaltaessaan ajattelisivat enkelten huiluja”.

Wirkkalan Venetsiassa syntyneet eteeriset lasimuodot saivat vastaparikseen perheen lomapaikasta Inarin Paadarjärveltä inspiraationsa saaneet rotevat, silti elegantit kristalliteokset. Yksi niistä on Paadarin jää vuodelta 1960, johon Wirkkala sai idean sahatessaan avantoja kalaverkkoja varten talvella.

”Veistosmuoto sai alkunsa jääkappaleisiin jääneestä sahausjäljestä, jonka aurinko viimeisteli sulattamalla jäätä.” Jäämäistä rosopintaa löytyy myös kansainvälistä huomiota herättäneestä Wirkkalan Alkolle suunnittelemasta Finlandia-vodkapullosta ja edelleen tuotannossa olevasta, Iittalan tunnetuimasta lasistosta Ultima Thule.

Wirkkala suunnitteli Paadarin jään alunperin
Milanon triennalliin vuonna 1960.

Vaikka lasi oli Wirkkalan tuotannossa keskeistä, hän teki uniikkeja veistoksia myös lentokonevanerista. Nekin saivat alkunsa luonnonmuodoista, mutta muuntuivat vähitellen avaruudellisiksi konstruktioiksi, joilla oli taustansa eurooppalaisessa avantgardessa sekä kubismissa ja futurismissa.

Wirkkala oli myös taitava valokuvaaja. Valaistuksen ja peilien avulla teoskuviin luodut prismat ja heijastukset saivat esineet leijumaan aivan omassa sfäärissään lähes aineettomina. Valokuvilla oli myös tärkeä rooli näyttelyissä, viestinnässä ja mainonnassa. ”Harri Kalha on esittänyt, että valokuvat tekivät Milanon triennaalissa esillä olleista taidelaseista kulttiesineitä.”

Vaneriveistos

Wirkkala ei ollut yksinäinen puurtaja vaan teki monenlaista yhteistyötä. Vuorovaikutus puolison, keramiikkataiteilija Rut Brykin kanssa oli heille molemmille hedelmällistä. 

Marja-Terttu Kivirinta itse tutustui Wirkkalaan työskennellessään Suomen Käsityön Ystävien 100-vuotisnäyttelyn sihteerinä maineikkaan maestron toimiessa näyttelyn arkkitehtina Amos Andersonin taidemuseossa.

Kivirinta on kaivannut laajempaa perspektiiviä Wirkkalan taiteeseen: ”Wirkkalalla oli vaikutusvaltaa. Myös hänen työnsä kuvataiteilijana tunnustettiin jo aikoinaan, mutta Suomen kuvataiteen kaanonissa ymmärrys hänen taiteensa merkityksestä osana kansainvälistä modernismia ja sen avantgardea on jäänyt katveeseen.”

Hieno, inspiroiva kirja poistaa tämän puutteen. Perspektiivi on laajentunut ja katve noussut valoon.

Marja-Terttu Kivirinta: Tapio Wirkkala – Taiteilija. Maahenki, 2019. 200 s.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Ohuita paikkoja ja hitaita ihmeitä

Joel Haahtela luo jälleen lumoavan maailman pienoisromaanissaan Adèlen kysymys. Näennäisesti vähäeleinen tarina tarkastelee elämän mysteerejä ja etsii vastausta kysymykseen: Voiko ihmeitä tapahtua?

Joel Haahtelan kieli hivelee ja luo omaperäisen tunnelman jo uuden teoksen Adèlen kysymys (Otava) alkulehdillä. ”En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni.”

Näin teoksen minäkertoja, sapattivuotta viettävä yliopiston klassillisten kielten opettaja miettii kalliojyrkänteen reunalla, joulukuisen sumun ympäröimänä Pyreneiden vuorten kainalossa.

Hän jatkaa kesken jääneitä kirkkohistorian opintojaan ja tekee tutkimusta vanhoista ihmeistä. Yksi niistä on pyhimykseksi kanonisoidun, 900 vuotta sitten eläneen Adèlen tarina. Vanhojen pergamenttien mukaan hän putosi jyrkänteeltä, mutta löytyi sen juurelta vahingoittumattomana rukoilemassa.

Kertoja asuu ja tutkii dokumentteja tapahtuneesta sekä Adèlen tekemistä ihmeparannuksista seudulle perustetussa luostarissa. Sen tarjoama rauha ja luostariveljien yksinkertaisen elämän rytmi luovat puitteet, joissa tutkija uppoutuu paitsi Adèlen kohtaloon myös omaan elämäänsä.

Valkoiseksi kalkitun luostarin kirjaston, scriptoriumin, ikkunoiden lasimaalausten läpi tulviva valo värjäytyy roosaksi ja alkukesän hennoksi vihreäksi. Kammion hiljaisuudessa kertoja oivaltaa kadottaneensa osan itsestään ja toteuttaneensa elämäänsä kuin algoritmin ohjaamana, pelon vallassa. Se on ”estänyt astumasta elämän syvään ytimeen”.

Joel Haahtela on kirjailija ja
lääkäri Kirkkonummelta.

Taitavasti Haahtela punoo luostarin elämän kuvauksesta ja kertojan mielenmaisemasta meditatiivisen tilan, johon lukija solahtaa kuin omaan elämäänsä. Ihmisenä olemisen kokemukset ovat universaaleja, meillä kaikilla on jyrkänteemme, pelkomme ja mustat aukkomme.

Kertoja on kadottanut yhteyden niin vaimoonsa Vuokkoon kuin poikaansakin. Vuokko on lähtenyt Edinburghiin opettamaan ja miettimään mahdollista eroa. ”Meidän välillemme oli nirhautunut pieni vino kohta, joka hitaasti leveni yhä suuremmaksi etäisyydeksi”, miettii kertoja.

Hänen elämänsä on pysähtynyt taitekohtaan ja hän tuntee sisällään heiluvan raskaan punnuksen, jota on kantanut koko elämänsä. Hän kaipaa samanlaista ihmettä, jonka hänen ystävänsä koki kosketettuaan Adèlen jäämistöä sisältävää lipasta luostarissa.

Ystävä oli kuin salamaniskusta vedetty takaisin valoon varjoista, joissa itsemurha tuntui hänestä ainoalta vaihtoehdolta. Lipas ei kuitenkaan kertojan pettymykseksi saa aikaan ihmettä hänen synkässä sielussaan. Mutta luostariveli Paul lohduttaa ja toteaa, että maailmassa on nopeiden ihmeiden lisäksi myös hitaita ihmeitä, joita emme huomaa. Niiden johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.

Paitsi Adèlen putoamisen mysteeri, kertojaa askarruttaa myös hänen lapsuudessaan tapahtunut äidin putoaminen hänen pestessään ikkunoita. Oliko se onnettomuus? Muisto piinaa, alkoiko ahdistus ja matka Pyreneille jo tuolloin? ”On paikkoja joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.”

Edouard Vuillard: La Chambre Rose, 1910.

Kenties hidas ihme kertojan elämässä on jo alkanut tapahtua, kun pimeys hänen ympärillään tuntuu synkimmältä. Hänen mieleensä nousee kaunis muisto Vuokon kanssa ihailemastaan Edouard Vuillardin maalauksesta La Chambre Rose, jossa hehkuvat roosa, vedenvihreä ja valkoinen. Taiteilija on keveällä siveltimiellä maalannut teoksesta kaiken mustan pois. Ajatus keventää mieltä.

Ihmeiden mahdollisuutta kertoja pohtii sattumalta jyrkänteellä tapaamansa kirjailijan, Yvonnen, kanssa. Tämä kertoo lukeneensa varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Samoin ajatteli myös Joel Haahtelan edellisen kirjan Mistä maailmat alkavat taiteilija: ”Hänelle riittää pienikin hetki, jolloin tuntee hipaisseensa sitä, mitä ei voi tavoittaa.”

Adèlen elämän arvoitus on peittynyt myyttiseen sumuun. Kenties hänen tehtävänsä olikin muuttua pelastavaksi ja lohtua tuovaksi legendaksi. Haahtelan kauniisti soljuva teksti tuo sekin lohtua, harmoniaa ja mielenrauhaa. Hänen kirjansa ovat niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat ja joita lukiessa tuntuu hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava, 2019. 188 s.

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella

Monikasvoinen Ranska

Matkailun ammattilainen, taidefilosofi Liisa Väisänen vie kiehtovalle retkelle maailman suosituimpaan matkailukohteeseen uudessa teoksessaan Ranska, rakkaudella.

Ranska, omapäinen suurvalta, joka uskaltaa tehdä itsenäisiä päätöksiä, ihastuttaa ja vihastuttaa monia. Myös Liisa Väisästä, joka on opiskellut, työskennellyt ja asunut maassa useaan otteeseen.

Väisänen on armoitettu historian tuntija, jonka monet teokset – Enemmän Espanjaa, Kaikki Italiani, Kuvan tuhat sanaa ja Symbolien pitopöydässä – ovat vieneet kiehtoville nojatuolimatkoille, opastaneet tulkitsemaan taideteoksia ja perehdyttäneet symbolien saloihin niin taiteessa kuin ruokapöydässäkin. 

Nyt hän vie teoksellaan Ranska, rakkaudella (Kirjapaja) kaikkia aisteja hivelevään monipuoliseen maahan.

Ranskalla on monet kasvot. Sen huomaa, kun vaeltaa maassa laidalta laidalle Väisäsen opastuksella.  Voi lähteä liikkeelle vaikkapa Saksan rajalta Euroopan unionin toisesta kokoontumispaikasta Strasbourgista ja jatkaa matkaa yhteen Ranskan vanhimpaan matkailukaupunkiin Baskimaan kauniiseen Biarritziin.

Sieltä voi Loiren laakson upeiden linnojen kautta suunnata tutustumaan maan suurimpaan satamaan Normandian Le Havressa. Kaupunki innoitti Aki Kaurismäen tekemään samannimisen elokuvan erakon ja pakolaispojan ystävyydestä. Teos sai Cannesin filmijuhlilla epävirallisen pääpalkinnon ja ekumeenisen juryn erikoismaininnan.

Pohjoisesta käännetään nokka kohti etelää Provencen aurinkoiseen Nizzaan.  Matkalla siemaillaan Bourgognen hienoja viinejä ja viivähdetään maailman gastronomian pääkaupungin Lyonin herkkupatojen äärellä.”Gastronomien paavin” Paul Bocusen ravintolalla Lyonissa oli kolme Michelin tähteä peräti 53 vuoden ajan.

Liisa Väisänen on myös suosittu
luennoitsija. Kuva: Uzi Varon

Matkan varrella vaihtuvat tavat, ruoat, kieli, maisemat ja historia tarjoavat kaleidoskoopin maan eri osien vivahteisiin. Yhteistä niille kaikille on itsevarman rento elämäntyyli ja halu nauttia täysillä elämän antimista. Siksi kai me Ranskaan kerta toisensa jälkeen palaamme.

Väisänen aloitti tutustumisensa Ranskaan omaan ennakkoluuttomaan ja rohkeaan tapaansa: ranskalaisten filosofien inspiroimana hän lähti nuorena Pariisin Sorbonneen opiskelemaan osaamatta sanaakaan kieltä! Tämä vaati paitsi rohkeutta myös rippusen onnea ja hyviä tuttavuuksia.

Opiskelijan illat kuluivat jazzia kuunnellen. Ikävä kyllä, hänen asuntolansa sulki ovensa samaan aikaan iltakymmeneltä, kun jazzklubi Huchettella vasta aloiteltiin. Kun soitto neljältä aamuyöllä päättyi, oli vielä odoteltava pari tuntia asuntolan ovien aukeamista.

Ymmärtäväiset lähiseudun poliisit ottivat opiskelijaneitosen huomaansa ja antoivat hänen odotella ovien avautumista poliisiasemalla. He halusivat myös esitellä öisen Pariisin nähtävyyksiä, joihin kuuluivat muun muassa Bois de Boulognessa partioivat transseksuaalit.

Rakkausasioissa ranskalaiset ovat aina olleet eturintamassa. Pahamaineisen Pigallen kuuluisan Punaisen Myllyn cancan-tanssi, jonka nimi merkitsee ankkojen marssia, oli alkujaan peräisin Cadizin kaupungin mustalaisleireiltä, jossa sitä tanssivat miehet matkivat hevosen laukkaa.

Henri de Touloise Lautrecin
julist Moulin Rouge v. 1891.

1800-luvun Pariisissa tanssia pidettiin niin siveettömänä, että kaupunki määräsi vartijat kiikareillaan teatteriin tarkkailemaan, ettei jalanostojen aikana vilahtanut alusvaatteita. 

Tämä ei modernin taiteen mestaria Henri de Toulouse-Lautrecia haitannut. Hän viihtyi tanssijattarien parissa ja ikuisti heitä maailmankuuluihin maalauksiinsa ja julisteisiinsa.

Taiteen tiet ovat arvaamattomia. Vincenzo Perugia ryösti Leonardo da Vincin maalaaman Mona Lisan vuonna 1911 ja vei sen Italiaan, koska luuli Napoleonin varastaneen sen sotaretkellään. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan teoksen vei mukanaan taiteilija itse, kun hänet kutsuttiin Ranskan kuninkaan palvelukseen.

Maailman kenties kuuluisin teos löytyi vihdoin kehyksistään irti leikattuna varkaan ruokapöydän levyyn kätkettynä. ”Ennen kuin asia selvisi, ehti taidemaalari Pablo Picassokin olla kuulusteltavana epäiltynä teoksen varastamisesta.”

Suomalaisiakin pitkään houkutellut Välimeren Cote D’Azur, taivaansininen rannikko, oli vielä 1800-luvun loppupuolella paikka, jossa aateliston jäsenet parantelivat heitä piinaavaa keuhkotautia.

Kun loistelias sininen juna, Le Train Bleu, alkoi kiidättää väkeä Pariisista Nizzaan, työtilaisuuden äkkäsivät myös kurtisaanit, joiden palveluksia huvitteluhaluiset vieraat arvostivat. Heistä legendaarisemmat olivat Mata Hari ja la Belle Oteron.

La Belle Oteron.

Mata Harin kohtalona oli tulla kaksoisvakoojana ammutuksi Pariisissa ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta Oteron kohtalo oli auvoisempi. Hänen suojelijansa, Cannesin kaupungin kuuluisimman hotellin, Carltonin, arkkitehti ikuisti hänen rintojensa muodon rakennuksen siroihin kupoleihin.

Ranska on kulkenut myös valistuksen eturintamassa. Suurta osaa uusien aatteiden leviämisessä näyttelivät 1700-luvulla varakkaiden naisten pitämät salongit, joissa aikansa kuuluisat taiteilijat, filosofit ja älyköt viikoittain tapasivat ja vaihtoivat ajatuksiaan Diderot ja Voltaire etunenässä. Pääsääntönä oli: paljon keskustelua, ei riitaa.

Vuotta ennen Ranskan suurta vallankumousta 1789 Pariisissa oli 600 kahvilaa, joissa salonkien tapaan vaihdettiin mielipiteitä ja suunniteltiin tulevaa vallankumousta. Perinne on säilynyt ja lakot sekä mielenosoitukset ovat Ranskassa tänäkin päivänä näyttäviä.

Ennen kaadettiin autolastillisia tomaatteja valtateille, nyt keinot ovat koventuneet. Keltaliivit sytyttävät autoja palamaan ja Champs-Élysées-avenuella tehdään ilkivaltaa ja liikehuoneistoja ryöstellään. Onko tulossa uusi suuri vallankumous?

Ranska on jumissa sääntöviidakossaan ja sen byrokratia saa verenpaineen koholle. Presidentti Emmanuel Macron on yrittänyt muuttaa tilannetta ja tehdä uudistuksia. Se ei kuitenkaan ole sujunut suunnitelmien mukaan, sillä hänen kannatuksensa on roimasti laskenut alkuaikojen innostuksen jälkeen.

Kirjeenvaihtaja Helena Petäistö on dokumentoinut nuoren ja energisen presidentin nousua valtaan toiveikkaassa teoksessaan Ranska, Macron ja minä (Otava).

Ranskassa on aina kiivailtu uudistusten puolesta tai, kuten nyt, niitä vastaan. Maalla on kuitenkin monet kasvot. Käännetään ne nyt auringonkukkien lailla kohti valoa.

Istahdetaan tunnelmoimaan keskiaikaisen kukkulakaupungin pienelle aukiolle plataanin siimekseen. Suihkukaivossa solisee vesi, laventeli tuoksuu, ja lasissa helmeilee rutikuiva Provencen roseeviini.

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella. 

Kirjapaja, 2019. 282 s.

Ranska on Helsingin Kirjamessujen teemamaa tänä vuonna 24.–27.10. 2019.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kirjoitus antaa mielelle muodon

Laura Lindstedt tarkastelee jälleen kommunikaation ongelmaa mielenkiintoisessa uudessa romaanissaan Ystäväni Natalia. Löytyykö ratkaisu terapeutin sohvalta?

”… luulen että se mitä kulloinkin tunnen on totta, vaikka se on vain pelkkä läikähdys ajassa, ja vain kirjoitus voisi tehdä siitä totta.”

Jussi Karjalanen on jälleen suun-
nitellut tyylikkään kirjankannen.

Laura Lindstedtin esikoisromaani Sakset (Teos, 2007) valittiin sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon että Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi. Kun tuolloin haastattelin häntä KirjaIN-lehteen  (4/2007), hän kertoi kohtaamattomuuden vaikeudesta, jota hän teoksessaan käsitteli:

– Kaikki ihmisten väliset kohtaamiset ovat ongelmallisia. Meidän kaikkien sisällä on käynnissä mielenvyöry, josta olemme vain alitajuisesti tietoisia. Kohtaamistilanteissa meillä vain ei ole aikaa analysoida sitä.

Uuteen romaaniinsa Ystäväni Natalia (Teos) Lindstedt on järjestänyt näyttämön, terapeutin vastaanoton, jonne päähenkilölle graafiselle suunnittelijalle Natalialle on varattu kerran viikossa 45 minuuttia aikaa analysoida hänen mieltään piinaavaa ongelmaa, alati ajatuksia riivaavaa seksuaalikuvastoa. Annetaan Natalian itse kertoa:

”Minä olen aina siellä mukana, keskellä, minuun työnnytään kaikista mahdollisista aukoista ja minä täytyn, mutta se ei lopu koskaan, ja minun pääni tulee kipeäksi. Eikä minuun mahdu yhtään järjellistä, edistyksellistä ajatusta, koska pääni on täynnä näitä rakastettuja. Jotka ovat poissa.”

Laura Lindstedt voitti Finlandia-
palkinnon romaanillaan Oneiron
vuonna 2015.
Kuva: Jarkko Mikkonen

Terapeutti on vihdoin saanut potilaan, josta hän on kauan unelmoinut. Nyt hän voi soveltaa käytännössä kehittämäänsä kerrostamisterapiaa, johon kuuluvia kirjoitusharjoitteita hän uskoo Natalian pystyvän hyödyntämään tervehtyäkseen. Sillä kuten hän toteaa: 

”Huomaan, että sinulla on vilkas mielikuvitus, paljon kulttuurista pääomaa ja rohkeutta puhua.”

  

Tarinaa kertoo terapeutti ja hänen kauttaan kuulemme myös Natalian avautuvan varhaisista eroottisista lapsuusmuistoistaan aikuisiin seksuaalisin kokemuksiinsa saakka. 

Pornografiaharjoitteet saavat Natalian vireystason loiskimaan niin yli äyräidensä, ettei hän tyydy enää vain kirjoitettuun ja puhuttuun vaan tuo sessioihin mukaan myös nauhurin, jottei kaikki sanottu katoaisi taivaan tuuliin.

Eikä tämäkään riitä. Natalia kutsuu vastaanotolle myös alter egonsa lutka Veronican, joka suorittaa masturbaatioperformanssin terapiasohvalla sekä esittää pornovideon Veronican kaksoiselämä, jossa harrastetaan kimppakivaa neljään pekkaan.

Natalia on ottanut ohjat käsiinsä eikä tyydy enää vain makaamaan sohvalla terapeutin ohjailtavana vaan tuo koko persoonansa sen eri muodoissa istuntoihin. Sillä meillä ei ole vain yhtä ääntä kertoa itsestämme, kuten Lindstedt on todennut.

Kirjailijaa kiinnostaa myös tekstin materiaalisuus, niinpä Ystäväni Nataliassa on mukana piirroksia sukupuolielimistä sekä Lindstedtin käsin kirjoittamia suomennoksia ranskalaisen kuvataiteilijan Niki de Saint Phallen teksteistä.

Notkeasti Lindstedt kuljettaa monitasoista, sirpaleista tarinaa, joka rönsyilee eri suuntiin, mutta pysyy silti hallitusti kirjailijan hyppysissä. Lukijan on syytä pysyä valppaana, jotta saisi kiinni kaikista tekstiin upotetuista viittauksista filosofiaan, kirjallisuuteen, feminismiin, kuvataiteeseen.

Romaanin keskeinen teema, kommunikaation vaikeus, tulee kirkkaasti näkyväksi terapiahuoneen pelkistetyssä ympäristössä. Siellä rajatusta seksuaalisuuden aihepiiriin kuuluvista kokemuksista kerrotut muistot ja tapahtunut ovat vain esimerkki laajemmasta kohtaamisen ongelmasta.

Yksi alkusysäys Ystäväni Natalian synnylle oli Lindstedtin tekeillä oleva väitöskirja ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten tropismeista, lyhyistä teksteistä, joita tämä itse luonnehti sanoin: ”Ne ovat määrittelemättömiä liikkeitä, jotka liukuvat nopeasti tietoisuuden rajamailla.”

Näistä liikkeistä, läikähdyksistä, tulee totta kirjoittamalla. Kuten terapeutti toteaa: ”tästä minän sisäisyydessä kiertävästä puheesta on olemassa tie ulos: kirjoitus, käden väliintulo, joka ruumiillistaa äänen ja tekee sen näkyväksi”.

Näin kirjoitus antaa mielelle muodon, kun sanat osaa oikein asettaa. Laura Lindstedt käyttää kättään taitavasti.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia. Teos. 2019. 220 s.

Poliittisten eläinten oma kirja

Toimittaja Meri Eskola talutti valtakunnan ensimmäiset eläimet sympaattiseen teokseensa Presidenttien lemmikit. Hyvän mielen konsultti, somekoira Seppo antaa sille neljä käpälänjälkeä.

Kun pitkän linjan toimittaja Meri Eskola sai tehtäväkseen kirjoittaa tietoteoksen Suomen tasavallan presidenttien lemmikeistä, hanke tuntui aluksi mahdottomalta. Löytyisikö heistä tarpeeksi tietoa sadan vuoden ajalta?

Kyllä löytyi. Kirjallisista ja suullisista lähteistä ja vihjeistä kertyi valtava määrä aineistoa, jonka makupalat Eskola on koonnut kattavaan Presidenttien lemmikit -teokseensa (Docendo). 

Nyt olikin hankkeen viimeinen hetki. Kymmenen vuoden kuluttua tämä ei enää olisi ollut mahdollista, sillä moni silminnäkijä on jo iäkäs.

Maamme ensimmäiset presidentit olivat maatilallisia, joilla kyllä oli eläimiä, mutta ne olivat enimmäkseen karjaa ja työjuhtia. Tuolloin ei lemmikeitä juuri noteerattu. Vähitellen niiden suosio alkoi kasvaa, Urho Kekkosen ajasta eteenpäin eksponentiaalisesti, totesi Eskola. Viimeisin tasavallan ensimmäinen koira Lennu kilpailee jo suosiosta isäntänsä kanssa.

Eskolan kirjahankkeelle myös vähän hymyiltiin: Onko tuo todella tärkeää? No, jollei elintärkeää, niin ainakin mielenkiintoista mikrohistoriaa. Koskettavat ja viihdyttävät tarinat lemmikeistä tuovat esille presidenttien inhimillisen, lämpimän puolen, joka usein jää heidän etäisen julkisen kuvansa varjoon.

Tämä pätee erityisesti chevalierkaartin ratsuväenupseeriin, marsalkka Carl Gustaf Mannerheimiin, joka rakasti hevosiaan kenties enemmän kuin ihmisiä.  Hänen vaimonsa Anastasia Arapovan myötäjäisetkin menivät juoksijatalliin, jonne vasta-avioitunut Mannerheim hankki kalliita ulkomaisia hevosia.

Kirjassa on esitelty Mannerheimin kaikki 26 hevosta öölantilaisesta poni Smulanista rakkaaseen Käthyyn, joka saattoi isäntänsä viimeiselle matkalle. Keski-Aasian tutkimusretkellä Mannerheimilla oli ratsunaan Filip.

Sillä ”oli tapana kulkea vuoripolulla aivan kuilun puoleista reunaa – mikä hirvitti Mannerheimia: Epäilen, että se hautoo itsemurhaa. Tai sitten se on niin maiseman lumoissa.”

”Puhetaito puuttuu, muuten ihmisestä kävisi”, vastasi Urho Kekkosen puoliso Sylvi Kekkonen, kun toimittaja tiedusteli häneltä, ovatko koirat viisaita. Hän viittasi presidenttiparin münsterinseisojaan Isabellaan. Tämä piti seuraa Sylville, kun Urho kirmasi Seurasaaren lenkkipoluilla Neuvostoliiton valtionjohdon lahjoittaman venäjänvinttikoira Ludmilan seurassa.

Kekkoselle lahjoitetuista eläimistä olisi voinut perustaa varsinaisen Nooan arkin. Eksoottisin lemmikeistä oli jäänmurtajan miehistön pyydystämä ja kesyttämä jääkarhunpentu Mischka, josta varttui monisatakiloinen köriläs. Tamminiemeen sitä ei kuitenkaan huolittu, vaan parikymppiseksi se eleli Korkeasaaressa.

Hevosten ja koirien jälkeen on kissojen vuoro tepastella estradille salamavalojen säihkeeseen. Presidentti Tarja Halosen maatiaiskissat Miska ja Rontti hoitivat tehtäväänsä arvokkaasti niin hallituksen kuin valtionpäämiesten vierailuilla Tamminiemessä.

Tehtävää jatkoi Venäjän presidentin Medvedevin lahjoittama siperiankissojen sisarrotuun Neva Masqueradeen kuuluva Meggi. ”Olen saanut venäläisiltä kollegoilta usein punaisia ruusuja. Nyt jännitän, tuleeko sieltä sellofaanista miau, Halonen kertoi Ylen Puoli seitsemän ohjelmassa.”

Nevan naamiokissa Meggi.

Kaksi kissakautta ei saanut jatkoa, kun leveästi hymyilevä bostoninterrieri Lennu henkilökohtaisine avustajineen presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio aloitti maailmanvalloituksen. Lähtölaukaus ammuttiin alkuvuonna 2017, kun Lennun virnistelevä kasvokuva levisi The Daily Beast -internetsivustolla.

Seuraavaksi Lennuun lumoutuivat niin somen eri kanavat kuin The New York Times sekä television The Tonight Show. Hurmaava ”pusukone” on vienyt avustajiensa sydämen – he tunnustavat, että Lennu nukkuu pariskunnan sängyssä. ”Ei sitä saa muualle menemään. Yritimme, mutta yritykset olivat liian ponnettomia”, Niinistö kertoi Ilta-Sanomien toimittaja Suvi Kerttulan haastattelussa.

Asiantuntija-arvion mainiosta teoksesta antaa shetlanninlammaskoira Seppo: ”Ehdottomasti täydet neljä käpälää!” Vähintäänkin Lennun lailla hymyilevä Seppo on somesuosikki itsekin vaikkei presidentillinen koira olekaan.

Seppo on isäntänsä viestintäyrittäjä Petteri Poukan avustuksella kirjoittanut teoksen Seppo – hyvän mielen konsultti (Docendo). Kirjassa seurataan Sepon elämää niin julkisuuden valokeilassa kuin tavallisessa arjessa. Siinä myös opastetaan paitsi koiran myös ihmisen kasvatukseen.

Seppo on yleensä loistotuulella, mutta kommelluksiakin sattuu. Vaikka Seppo on shetlanninlammaskoira, lampaiden paimennus ei mennyt niin kuin Strömsössä. Lammasryökäleet eivät suostuneet paimennettaviksi vaan ahdistivat Seppo-paran aitauksen nurkkaan.

Sepolla on iskänsä kanssa missio: tehdä maailmasta parempi paikka. He vierailevat palvelutaloissa tuomassa iloa yksinäisille vanhuksille. Turha mainitakaan, että Petteri jää varjoon, kun valloittavasti hymyilevä, tuuheaa häntäänsä huiskiva hyväntuulinen Seppo saapuu rapsutettavaksi.

Lemmikit luovat läheiset ja lämpimät välit luomakunnan muihin asukkeihin, opettavat huomaamaan, että planeettaamme kansoittaa lukematon määrä elollisia olentoja. Emme me ihmiset ilman niitä pärjää.

Meri Eskola: Presidenttien lemmikit

Docendo, 2019. 176 s.

Petteri Poukka: Seppo – hyvän mielen konsultti

Docendo, 2019. 116 s.

Facebookista Sepon löytää osoitteesta sepposheltti, twitteristä seppokoira 

ja Instagramista seppokoira.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Herkkyys ja kapinamieli

Vilja-Tuulia Huotarinen sukeltaa fiktiivisessä teoksessaan Heistä tuli taiteilijoita sadan vuoden taakse kahdentoista nuoren naisen nahkoihin. Vastoinkäymisistä huolimatta heistä kasvoi tunnettuja suomalaisia taiteilijoita.

Minna Canthin syntymän 175-vuotispäivän kunniaksi WSOY on julkaissut kaksi kiinnostavaa teosta. Suvi Aholan Mitä Minna Canth todella sanoi? pureutuu oivaltavasti Canthin keskeisiin ajatuksiin niin proosan, näytelmien, lehtitekstien kuin kirjeidenkin välityksellä.

Vilja-Tuulia Huotarinen sen sijaan on antanut mielikuvituksensa lentää teoksessaan Heistä tuli taiteilijoita. Hän on luonut fiktiivisiä tuokiokuvia hetkistä, jolloin kaikki muuttuu nuorten naisten elämässä. 

Jokainen oivaltaa kuin salamaniskusta, mikä on heidän tiensä: luoda taidetta kukin omalla sarallaan.

– Valitsin taiteilijoita eri aloilta. Kirjailijat, totta kai, olivat minulle läheisiä, mutta mukana on myös kuvanveistäjiä, taidemaalareita, säveltäjiä ja tanssijoita. Suomalaisesta modernin tanssin uranuurtajasta Maggie Gripenbergistä (1881–1976) en alkujaan tiennyt mitään, tunnusti kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen teoksensa julkistamistilaisuudessa.

Huotarinen on luonut hahmonsa näiden kirjoittamien tai heistä kirjoitetun materiaalin inspiroimana. Maggie Gripenbergin muotokuvan taustalla on esimerkiksi opinnäytetyö. Sadan vuoden etäisyys henkilöihin ei häntä haitannut:” Universaali tunne, kun luovaa työtä alkaa syntyä, menee yli rajojen ja aikojen.”

Näitä hetkiä, leimahduksia, Huotarinen tavoittelee teoksessaan jokaisen taiteilijanalun kohdalla tälle luonteenomaisella tavalla. Mukana on kuviteltuja minämuotoisia pohdintoja, keskusteluja, loitsuja ja kirjeitä. Yhteistä heille on herkkyys havaita, mitä ympärillä on ja kyetä tulkitsemaan se taiteen keinoin.

Vilja-Tuulia Huotarinen voitti
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden
Finlandia-palkinnon v. 2011.

Henkilökuvat saivat vapaasti hakea muotoaan Huotarisen alitajunnassa, ennen kuin ne siirtyivät paperille. Tässä kirjailija on ilmeisen onnistunut. Ainakin valokuvataiteilija Simo Rista-Renvall tunnistaa nuoruuden muotokuvasta äitinsä kuvanveistäjä Essi Renvallin (1911–1979), joka vain halusi upottaa nyrkkinsä saveen eikä istua Ateneumin kuivilla luennoilla.

– On hienoa, että taiteilija on pureutunut henkilöidensä taustoihin, tuollainen käsitys minullakin on Essin nuoruudesta. Hän ei itse siitä kertonut, ja kun kyselin lapsuuden ystäviltä, he totesivat vain ”Ihan tavallinen tyttö”. Ei Essi kyllä ihan tavallinen ollut. Tunsin muitakin teoksen taiteilijoita ja tunnistin heidät mainiosti kirjailijan luonnehdinnoista, Rista-Renvall kommentoi.

Sata vuotta sitten nuoren naisen ei ollut helppo ryhtyä taiteilijaksi. Tarvittiin kapinamieltä ja uskoa omiin voimiin. Ellen Thesleff (1869–1954), josta aikanaan tuli yksi merkittävimmistä pohjoismaisista taidemaalareista, on hyvä esimerkki.

”Hän oli poikkeusyksilö, joka maalasi seitsemällä vuosikymmenellä ja uudistui koko ajan. Hän kulki naturalismista symbolismiin, maalasi avantgarden ytimessä, oli Suomen ensimmäisiä ekspressionisteja ja lähestyi uransa viimeisinä vuosina abstraktia ilmaisua”, taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa taiteilijan perinpohjaisessa elämäkerrassa Minä maalaan kuin jumala (Teos, 2017).

”Naisiin liitettyjä tiukkoja rooliodotuksia oli pakko kyseenalaistaa ja murtaa, jos halusi edetä harrastelijaa, perinteisten naisten aiheiden maalaria tai opettajan uraa pidemmälle”, Schreck toteaa. Sitä Ellen halusi intohimoisesti. Ja onnistui.

Kirjailija Kati Tervo puolestaan luo ”avainromaanissaan” Iltalaulaja (Otava, 2017) intiimin ja elävän kuvan taiteilijan myöhäisvuoden kesästä 1945 hänelle rakkaassa, jo rapistuvassa Valkosessa talossa Muroleen kylässä Ruovedellä.

Thesleff oli omapäinen radikaali, joka teki ja maalasi, mitä halusi. Hän leikkautti tukkansa lyhyeksi ja kulki perheen kesäpaikassa usein pojan vaatteissa. Huotarinen antaa Ellenin lausua itse: 

”Olen päättänyt, että niin pian kuin mahdollista minä lähden ulkomaille. Ehkäpä minua ei siellä tuijotella niin pitkään, vaikka kuljen kauhtunut lippalakki päässä ja maalausteline kainalossa.”

Itseensä luottava nuori Ellen vakuuttaa: ”Olen tyttö, ellen poika, ihminen ellen olento, joka ylittää kaikki rajat.” Niin elävästi Huotarinen on kuvannut nuoret taiteilijanalkunsa, että tuntuu siltä, kuin he itse puhuisivat kirjassa. Teoksen on tunnelmallisesti kuvittanut Riikka Sormunen.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita –

12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. 

WSOY, 2019. 93 s.

Tänä vuonna juhlitaan Ellen Thesleffin syntymän 150-vuotispäivää

HAMin laajalla näyttelyllä 26.4.2019–26.1.2020.

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi?

”Suvakkihuorien esiäiti”

Suomen ensimmäinen feministi Minna Canth (1844–1897) teki sen, mitä terävissä teksteissään vaati: katsoi pelkäämättä totuutta silmiin eikä arastellut kirjoittaa näkemästään niin kirjeissään, lehtiartikkeleissaan kuin fiktiossaan.

Toimittaja-kriitikko ja kirjailija Suvi Aholan kiinnostava kokoelma Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY) juhlistaa tänä vuonna vietettävää Minna Canthin syntymän 175-vuotispäivää. Teos korjaa puutteellista ja jopa väärää käsitystä, joka meillä hänestä on ollut.

Ensimmäisen kosketuksensa Canthin teksteihin Ahola sai lukiossa.

 – 1970-luvulla luettiin suomalaisia klassikoita, eikä vuorolukuna läpi käyty Papin perhe silloin kolahtanut. Mutta Helsingin yliopistossa novelli Köyhää kansaa laajensi tajuntaa. Se oli modernismia, joka yhdisti kaunokirjallisuutta ja dokumenttia, Suvi Ahola tunnusti kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Kokoelma ei ole elämäkerta eikä tutkimus, vaan Ahola on pyrkinyt luomaan helposti lähestyttävän kokoelman Canthin keskeisiä ajatuksia ja mielipiteitä. Vuoden verran hän luki kaiken mitä Canth oli kirjoittanut ja mitä hänestä kirjoitettiin. Hän halusi myös selvittää, mitä hänen itsensä pitäisi teksteistä ajatella.

Materiaalista kypsyi seitsemän teemaa: lapsuudesta; rakkaudesta ja seksistä; köyhyydestä ja kirjoittamisesta naiseuteen sekä vanhenemiseen. Näiden välityksellä kansakunnan kaapin päälle nostetusta kirjailijasta kehkeytyy kokoelmassa lihaa ja verta oleva ihminen iloineen ja murheineen.

Minna Canth kirjoitti olohuoneessa sohvapöy-
dän ääressä keinutuolissa istuen sinikantisiin
vihkoihin. Kaarlo Vuoren maalaus v. 1891.

Jokaisen luvun aloittaa Aholan taustoitus, joka seurailee Canthin elämänvaiheita ja kytkee hänen tekstinsä tuon ajan elämään ja olosuhteisiin. 

Canthin pääteokset tunnetaan, hänen lehtikirjoituksiaan ei niinkään. Sen vuoksi niitä on kokoelmassa runsaasti. Lehtitekstien keskeinen sanoma on vaatimus naisten oikeuksista, tasa-arvosta sekä köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamisesta.

Canth osallistui ahkerasti julkiseen keskusteluun, ja hänen eri fooruminsa – lehtiartikkelit, näytelmät ja proosa – tavoittivat laajan yleisön. Näin Ahola kirjoittaa:

”Esimerkiksi Työmiehen vaimo vaikutti aivan konkreettisesti yhteiskuntaan ja naisen asemaan, sillä 1885 valtiopäivillä hyväksyttiin ehdotus, jossa kumottiin miehen oikeus puolison tuloihin. Tästä epäkohdastahan koko teoksessa on kyse, ja draaman keinoilla se saatiin näkyväksi.”

”Suvakkihuorien esiäidin” – kuten Ahola Canthia leikillisesti nimitti – räväkät kannanotot yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja naisten asemaan eivät kaikkia miellyttäneet. Aivan kuten vahvasti mielipiteensä ilmaiseva nainen nykyäänkin hän sai niskoilleen niin julkista kuin yksityistä vihapostia.

Kuopion piispa Gustaf Johansson ja kuvernööri Alexander Järnefelt ”syyttivät Canthia yhteiskuntarauhaa ja jumalallista oikeutta rikkovaksi anarkistiksi. Järnefeltin kutsumanimi hänelle oli ’mädäntynyt toukka’.”

Tällainen aggressiivinen pilkka luonnollisesti loukkasi ja masensi Canthia. Niinpä hän vuonna 1887 kirjoitti nuorelle ystävälleen Hilda Aspille haluavansa ”sanoa ylös tuttavuuden koko maailman kanssa”.

Kirjeissään Canth pystyi avautumaan ja irrottelemaan vapaammin. Hän testasi niissä ajatuksiaan ja mielipiteitään, jotka myöhemmin siirsi kehittyneempinä proosaansa ja näytelmiinsä. Hänen käsityksensä esimerkiksi rakkaudesta ja seksuaalisuudesta olivat ristiriitaisia, eikä hän lopultakaan muodostanut näistä selkeää mielipidettä.

Suvi Ahola toimi Minna Canth
seuran puheenjohtajana 2012-2017.
Hänen väitöskirjansa 2013 käsit-
teli suomalaisia lukupiirejä.

Muuttuiko Suvia Aholan käsitys Minna Canthista vuoden lähemmän tuttavuuden aikana, jolloin hänestä välillä tuntui siltä ”kuin hän seisoisi aivan takanani ja hengittäisi hiljaa”?

– Hänestä tuli ristiriitaisempi ja helpommin lähestyttävä, Ahola vastasi. Hänen mielestään Minna Canth on edelleen ajankohtainen, sillä uusia tulkintoja hänen näytelmistään syntyy joka vuosi, ja monet hänen esille tuomansa ongelmat ovat edelleen ratkaisematta. 

Hyvä esimerkki tästä on naisten esineellistämistä vastustava #metoo-liike, jonka eturintamassa Minna varmaan marssisi.

Suvi Aholan innostava ja inspiroiva kirja tekee kunniaa esimerkiksi kelpaavalle naiselle, jonka sanoma kantaa kirkkaasti nykyaikaan. Itseään säästämättä ja pelkäämättä hän ”halusi katsoa totuutta vasten silmiä, etsiä syyt epäkohtiin ja rehellisesti miettiä tehokkaimpia keinoja niiden poistamiseen”.

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi?  WSOY, 2019. 171 s.