Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

Mysteerin äärellä

 Pertti Saloheimon pienoisromaanissa Meren ja tulivuoren välissä tapahtuu outoja asioita. Teoksen minäkertoja, luonnontutkija, joutuu pohtimaan kysymystä, mitä tieteen tuolta puolen löytyy?

… miten saan metallihyönteiset sijoitettua niveljalkaisten sukupuuhun?

Luonnontutkija on Akatemian apurahan turvin saapunut pieneen kaupunkiin, joka on ahtautunut valtameren ja ammoin sammuneen tulivuoren väliin. Kaupunkia ympäröi tiheä sademetsä, jonka omintakeista flooraa ja faunaa biologi on tullut tutkimaan.

Kaikki alkaa varsin asiallisesti Pertti Saloheimon pienoisromaanissa Meren ja tulivuoren välissä (WSOY).  Minäkertoja kirjoittaa päiväkirjaa, jonka merkinnät alkavat kunnianhimoisen innostuksen vallassa: jos onnistun täällä, olen varmasti professori ennen kuin täytän neljäkymmentä.

Läpitunkematon, villi luonto tarjoaa tutkijalle aineistoa: lukemattomia aiemmin tuntemattomia eliölajeja ja kasveja. Hän on palkannut taloudenhoitajan, töykeähkön Marthan siivoamaan pari kertaa viikossa, jotta voisi keskittyä tutkimukseen. Työ ei kuitenkaan suju hänen suunnitelmiensa mukaan: kuume iskee, kaataa hänet sänkyyn ja vääristää hänen aistejaan.

Luonnontutkijan päiväkirjamerkinnät niukkenevat. Välillä hän jaksaa kirjoittaa päiväkirjaansa sivulle vain yhden lauseen: MARTHA KÄVI. Sanoi kutsuvansa lääkärin. Uuskumma hiipii teoksen sivuille, kun laboratorion esineet alkavat mystisesti siirtyä paikoiltaan. Yöllä hehkuvasilmäiset kummituseläimet karjahtelevat ja raapivat biologin metsään kyhäämän piilokojun seiniä.

Tutkijan löydökset käyvät yhä omituisemmiksi. Hänen maahyönteisten pyydystämistä varten asettamastaan etyleeniglykolivadista löytyy kookas, ryömivä kovakuoriainen. Tarkemmat tutkimukset paljastavat otuksen olevan kokonaan metallia. Pudotin sen suurimpaan lasiseen keruupurkkiini, ja sen pohjalle se kilahti.

Kun viidakosta löytyy sotilaan päätön ruumis ja tutkijan laboratoriosta pääkallo, kyläläisten – ja poliisipäällikön – johtopäätös on ilmeinen. Ainoastaan nuori nainen Maria, Marthan kasvattitytär, ei karta ”hullua tiedemiestä”. Näiden kahden välille syntyy luottamus ja tunneside, joka ulottuu kuolemankin yli?

Yritän tulkita Saloheimon vihjeitä ja ennusmerkkejä siinä juurikaan onnistumatta. Odotan vinkkejä lisää, mutta homma riistäytyy käsistä, kun laboratorion nurkkaan ilmestyy puoliksi mekaaninen paviaani jupisemaan tunnistamattomia sanoja. Mistä oikein on kyse?

Saloheimo ei maalaile kielellä vaan antaa tutkijansa jatkaa dokumentointia asialliseen sävyyn, kuten tiedemiehelle sopii. Outojen tapahtumien ja tekstin rauhallisen poljennon välinen ristiriita luo teokseen hypnoottisen tunnelman, joka pitää lukijan hyppysissään.

Teoksen kulminaatiopisteessä laboratorion häkkeihin ja terraarioihin vangitut eläimet karkaavat, ja tutkija hylkää kaaoksen partaalla horjuvan tukikohtansa. Marian tulkinnan mukaan hän muuttui epätarkaksi ääriviivoiltaan. Tutkimusotteensa kadottanut biologi siirtyy tarkkailemaan naakkayhteisön ryhmäkäyttäytymistä. Parvi asustaa tulivuoren rinteellä muinaisen luostarin raunioissa.

Luostaria käy pyhittämässä outo munkki, joka tuntuu puhuvan samaa kieltä puoliksi mekaanisen paviaanin kanssa. Päivän kirkkaudessa munkin puheet tuntuvat järjettömiltä tai ainakin tieteenvastaisilta, mutta silti jokin on houkutellut minut käymään luostarissa joka päivä.

Munkki puhuu iankaikkisuudesta, joka hänen väitteensä mukaan on koko ajan vieressämme: sopivasti kättä ojentamalla saattaisimme noin vain lipsahtaa pois tästä maailmasta iankaikkisuuden puolelle.

Puhuuko munkki niistä ”ohuista paikoista”, joista Joel Haahtela kertoo kirjassaan Adèlen kysymys? Kyse on hetkistä ja tilanteista, ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Tässä vaiheessa luonto puuttuu peliin ja näyttää mahtinsa. Kaatosateiden synnyttämät mutavyöryt hautaavat kaupungin kadut alleen. Tulivuori havahtuu, syytää kidastaan tulista laavaa ja tuhkaa, joka sytyttää onnettoman kaupungin talot tuleen. Rannalle hylätyt sukelluskellot ujeltavat hiljaa, laivanhylky irtoaa ja ajelehtii merelle. Aivan kuin maailmanloppu olisi tullut.

Tutkija ja Maria kohtaavat vielä kerran:

 – Mikä tämä paikka on – jos tämä on paikka?

 – Täällä ei ole mitään aikaa vaan ainoastaan oleminen. Täältä tuntuu puuttuvan kaikki aikaan liittyvä. Niin kuin kokisin kaiken yhtä aikaa ja koko ajan.

Pertti Saloheimo on lääkäri, joka 
työskentelee Lääkärilehden tie-
teelisenä neuvontantajana.
Kuva: Otto Virtanen

Tässä tutkija on samoilla linjoilla kosmologi Syksy Räsäsen kanssa, joka on todennut: ”Maailmankaikkeutta voi ajatella valmiina rakenteena, jossa kaikki ajanhetket ja kaikki tapahtumat ovat olemassa aina ja ikuisesti”.

Minusta tuntuu kuin Meren ja tulivuoren välissä olisi arvoitus, joka minun pitäisi ratkaista. Monitulkintainen teos sopii mainiosti lukupiirikirjaksi. Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia ja maailmanselityksiä se lukijoissa herättää.

Itse pysähdyn mysteerin äärelle. Tutkimme tieteen keinoin maailmamme monenlaisia ilmiöitä, ja tietomäärämme kasvaa eksponentiaalisesti. Perimmäistä, elämän syvintä salaisuutta tiede ei kuitenkaan tavoita. Siihen tarvitaan outoja kirjoja ja ohuita paikkoja.

Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä. 

WSOY, 2021. 183 s.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Raadollista. Ja helkkarin taidokasta

Särmikäs Jana Kippo jatkaa kujanjuoksuaan Karin Smirnoffin maineikkaan trilogian kakkososassa Viedään äiti pohjoiseen. Smirnoff näyttää vetävällä tarinallaan keitä me olemme – pahimmillamme ja parhaimmillamme.

Karin Smirnoffin konstailematon, mustalla huumorilla silattu kieli tuli tutuksi hänen August-palkintoehdokkaaksi yltäneestä esikoisteoksestaan Lähdinveljen luo. Raadollisen realistinen kerronta jatkuu romaanissa Viedään äiti pohjoiseen (Tammi), jossa Kipon albiinokaksoset Jana ja bror suuntaavat pohjoisen Kukkojärven kylään hautaamaan äitimuoriaan.

Hautajaiset nostavat pintaan Janan mielen syövereissä muhivat rankat lapsuusmuistot. Äitimuori sulki silmänsä taaton viinan voitelemalta väkivallalta ja insestiltä. 

Muorissa ei ollut voimaa puolustaa itseään eikä lapsiaan. Rakkautta häneltä ei kaksosille herunut. Halasimmeko me koskaan. Istuinko koskaan hänen sylissään, miettii Jana.

Konservatiivinen uskonyhteisö pitää muorin entistä kotikylää Kukkojärveä tiukassa kuristusotteessa. Sielunvihollisen viettelyksiin kuuluvat vapaa taide, kirjat ja musiikki, joten ne on kielletty. Miehet määräävät, naisten tehtävänä on palvella ja synnyttää lähes vuosittain. Lapset aivopestään aatteen orjiksi pienestä pitäen. Yhteisön puhtoisen kulissin tausta ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua.

Karismaattinen johtaja pastorisilas (Smirnoff kirjoittaa henkilöidensä nimet pienellä ja yhteen) raiskaa ja pahoinpitelee lampaitaan. Hän ei ole lajissaan ainoa. Uhrit eivät mahda näille valtaa pitäville ”pyhille miehille” mitään. Tämä käy nopeasti eikä satu yhtään. Voi jopa olla että huomaat nauttivasi. Herramme on hyvä kun tarjoaa meille tällaisen mahdollisuuden.

Yllättäen bror löytää kodin kaksinaamaisen yhteisön helmoista. Parhaimmillaan seurakunta tarjoaa jäsenilleen yhteisöllisyyttä ja vetoaa näin perustarpeeseemme. Jana sen sijaan ajautuu törmäyskurssille paikkakunnan silmäätekevien kanssa. Sinulla on vain yksi vaihtoehto. Yhteisö. Tai muuten.

Smirnoff punoo tarinansa lomaan trillerin kuten ennenkin. Yllättävien käänteiden ja tilanteiden luojana hän on mestari. Kun hän pyöräyttää karusellinsa vauhtiin, lukijan on paras pitää huivistaan kiinni. Korjaan: karuselli on liian lievä ilmaisu Smirfoffin taidokkaalle kerronnalle. Vuoristorata hidastuksineen ja vatsaa kouraisevine kiihdytyksineen luonnehtii menoa paremmin.

Trilogiasta on tekeillä tv-sarja. En ihmettele sitä yhtään, sillä Smirnoffin teokset tarjoavat liikkuvalle kuvalle intensiivistä draamaa ja herkullisia kohtauksia. Yksi niistä vie turistiseurueen kyydissä eksoottiseen, karuun korpiluontoon. Italialaiset ovat lähteneet metsästämään revontulia kahden koiravaljakon vetämänä.

Valjakko-onnettomuuden seurauksena Jana joutuu valitsemaan järkyttyneen joukon kylmäheimoisimmalta vaikuttavan turistin toisen valjakon ohjastajaksi. Hän seisoi reessä koko matkan kuin keisari roomalaisessa sotavaunussa. Komeat revontulet säkenöivät taivaalla.

Trilogian ensimmäisestä osasta peräisin olevia tuttuja hahmoja ilmestyy kuvioihin matkan varrella. Äitimuorin menneisyyskin alkaa raottua ja linkittyä nykyisyyteen. Se ei helpota Janan oloa. Julmien lapsuuden kokemusten synnyttämä ahdistus ja irrallisuuden tunne eivät hellitä otettaan. Jana tuntee itsensä kuiviin puristetuksi rievuksi.

Seksi auttaa hetkellisesti. Kun orgasmi ravisutti ruumistani öiset kuvat jähmettyivät kuin keväisen lammikon pinnalle ilmestyvä jääkerros. Talloin ne murskaksi. Hypin peilikuvien päällä kunnes ne palasivat nestemäiseen muotoon. Smirnoff antaa tunteille visuaalisen muodon taitavasti.

Vaikka Smirnoff luonnostelee henkilönsä väljin vedoin, heistä syntyy silti lihaa ja verta olevia monitahoisia ihmisiä. Janasta hän on luonut särmikkään, kiinnostavan persoonan, jossa ihmisenä olemisen paradoksit ja ristiriidat tiivistyvät. Daami tarkkailee itseään humoristisen kriittisesti. Peili ei imartele: Olet ruma sanoin. Albinoahma. Yritin hymyillä. Näytin siltä kuin aikoisin purra.

Karin Smirnoffin trilogia on myynyt Ruotsissa yhteensä yli 
puoli miljoonaa kappaletta. Kuva: Johan Gunseus

Janan tämänhetkisen elämän kaksi tärkeintä miestä – brorin ohella – trilogian ensimmäisestä osasta tuttu john ja Kukkojärveltä löytynyt jussirahanni piipahtelevat kuvioissa tarpeen mukaan. Ja sitten vielä se saatanan john joka lyö niitä joita rakastaa ja hyväilee niitä joita ei ole koskaan rakastanut ja vannoo tekstareissaan ettei pysty elämään ilman minua.

Janan ja jussirahannin huojuvan korttitalon asujaimisto lisääntyy ryyppyremmin hyljeksimällä sylivauvalla ja potkitulla koiralla. Janan kokeman väkivallan vastapainona pieni uusperhe tarjoaisi hänelle mahdollisuuden lämpöön ja turvaan. Hän tuntee hetken olevansa onnellinen. Mutta. Minä analysoin tilannettani. Luontevin vaihtoehto oli paeta.

Teoksen kääntäminen on taatusti vaatinut sen imuun heittäytymistä. Outi Menna tekee sen täysillä. Hänen suomennoksensa tavoittaa niin kertomuksen nyanssit kuin tarinan hurjuuden hienosti.

Hengästyttävän kujanjuoksun jälkeen Smirnoff jättää antisankarinsa niin kiperään tilanteeseen, että tuskin maltan odottaa syksyllä ilmestyvää trilogian kolmatta osaa Sitten lähdin kotiin. Kenties Janan elämä vihdoin rauhoittuu. Mutta mitä sitä ennen tapahtuu?

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Vi for up med mor).

Suom. Outi Menna. Tammi. 2022. 332 s. 

Maylis de Kerangal: Sillan synty

Kerskakulutus vastaan luonto

 Maylis de Kerangal lumoaa jälleen ryöppyävällä kielellään romaanissa Sillan synty. Runsaan, monitahoisen kertomuksen ytimessä sykkii huoli luonnon tuhosta.

Palkitun ranskalaisen kirjailijan Maylis de Kerangalin ensimmäinen suomennettu teos, vaikuttava Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, kertoi surffailijapojan Simon Limbresin sydämestä, joka halusi elää kuoleman jälkeen.  Toinen suomennettu romaani Maailma käden ulottuvilla vei lumottuihin maailmoihin, kuvataiteen illuusioihin.

De Kerangalin uusimmassa suomennoksessa Sillan synty (Siltala) hän luo jälleen omintakeisen universumin. Nyt näyttämönä toimii jättimäinen siltatyömaa kuvitteellisessa Cocan kaupungissa Kaliforniassa. Kirjailijalla on todella maailma hyppysissään, näppäimistön ulottuvilla.

Megalomaanista siltaprojektia johtaa elävä legenda Georges Diderot, joka olemukseltaan muistuttaa väsähtänyttä Steve McQueenia. Keikat ovat lennättäneet häntä parisenkymmentä vuotta hulppealta rakennustyömailta toiselle. Jakutian ikiroutaan puhkotuilta timanttikaivoksilta hän kiitää Dubain petrodollareilla voidelluille, hiekalta kohoaville palatsityömaille ja keinotekoisille saarille.

Palkkiota vastaan Diderot on valmis mihin tahansa. Häntä tympäisee eksotiikka, sen joutavuuteen kyllästyneenä yksinäinen betonin palkkasoturi hamuaa konkreettisia tuloksia: Häntä riemastutti mahdollisuus päästä toteuttamaan tuhansien tuntien kalkyylit luonnollisessa koossa.

Diderot’n vanvedessä Cocaan on haalittu alansa parhaita ammattilaisia maailman eri kolkilta: hitsaajia, muurareita, nosturinkuljettajia ja ruiskurappaajia. Nuorella Summer Diamantiksella on betoninvalu suonissaan. Ylpeänä hän tokaisee: Betonityttöjä ei kasva ihan joka oksalla.

Siltatyömaalle vaeltaa rahakkaan keikan perässä myös kaikenkarvaisia duunareita. Yksi heistä on Katherine Thoreau, jolla on huollettavanaan väkivaltainen invalidisoitunut mies ja kolme lasta halvassa motellihuoneessa.

Maylis de Kerangal sai Medici-palkinnon
Sillan synnystä. Kuva: Catherine Helie

Voi vain ihmetellä, miten tarkkaan de Kerangal on jälleen perehtynyt aiheeseensa. Tarkkojen yksityiskohtien lomassa hän luo siltatyömaalle siellä työskentelevien ihmisten pienoiskosmoksen. Heidän rankan arkensa taustalla häilyvät muistot menneestä ja unelmat tulevasta. Näistä koostuvat episodit rakentavat Sillan syntyä samaan tahtiin, kun silta pala palalta valmistuu.

De Kerangalin suomentajat Ville Keynäs ja Anu Partanen selviävät jälleen oivallisesti lennokkaan kielen mutkista. Tarvittaessa he lataavat täysillä: Mitä helvettiä tuo tälläytyy tänne tiiraamaan? Puoliveriset kaverukset, ”neekeri” ja ”intiaani”, ovat saaneet uhkarohkean hulluttelunsa seurauksena potkut siltatyömaalta. He eivät toivota päällystöön kuuluvaa ”Miss Betonia” tervetulleeksi metsäpiiloonsa.

Tarinan pahiksen rooli lankeaa Cocan suuruudenhullulle kaupunginjohtajalle, lempinimeltään kuvaavasti Boa. Dubain megalomaaniset rakennushankkeet ovat sokaisseet hänen silmänsä: Cocasta on tuhottava kaikki vanha ja kaupungista luotava Dubain kaltainen ”konsumeristinen fantasmagoria”.

Suurhankkeen manifestiksi tarvitaan jättimäinen teräksestä ja betonista valmistettu riippusilta. Sen tarkoitus on viedä edistys joen vastarannan läpipääsemättömiin mangrovemetsiin. Siellä valonsäteiden täplittämässä viidakossa aukeaa toinen maailma, pieni tasku ajassa, jossa alkuperäiset intiaanit vielä sinnittelevät.

Santafeläinen älykkö, Berkleyn yliopiston tutkija Jacob, viettää puolet ajastaan intiaanien parissa. Siltahankkeesta kuullessaan hänet valtaa kylmä raivo: hän tietää kaiken teiden tunkeutumisesta, metsän todennäköisestä turmeltumisesta ja intiaanien ohjelmoidusta katoamisesta.

Jacob näkee jo paratiisin tuhon silmissään. Se siivittää hänet matkaan joelle kohti Cocaa. Ahdistus ja kiihko lietsovat häntä eteenpäin: väsymys lasittaa oudosti hänen raivonsa, säilyttää sen koskemattomana. De Kerangal osaa jännittää tarinansa jousta.

On muitakin, jotka vastustavat siltahanketta. He aiheuttavat lakkoja, sabotaaseja, tahallisia ja tahattomia onnettomuuksia, viivytyksiä. Diderot’n mielessä häivähtää ajatus, olisiko vihdoin aika asettua paikkaan, jossa voisi vain nauttia maailmasta sellaisenaan ilman, että pyrkisi koko ajan muokkaamaan sitä?

De Kerangalin sanat ryöppyävät ja pyyhkivät pisteet tarpeettomina tieltään. Ne eivät silti hengästy vaan asettuvat rytmikkäästi kukin kohdalleen, luovat sisäisiä ja ulkoisia maisemia, tilanteita ja tunnelmia.

De Kerangalilla on taito upottaa dialogit sulavasti kerrontaan. Näin hän ohjaa ”takkutukkaisen naisen” ja ”miehenroikaleen” kohtaamisen koreografian:

… yllättävän suoruuden puuskassa hän sanoo, varoitan että tässä on sitten kaikki mitä minulla on tarjota ja Diderot joka on vetäytynyt vähän taaksepäin puree poskiaan ja lausuu vuorollaan, tyynesti ja suoraan, siinä on jo paljon, ja Katherine toteaa ilmeettömästi niin minustakin.

Korutaiteilija Jari Saaren Perhonen.

Luen Sillan syntyä uhkakuvana yhä kiihtyvän kulutuksen aiheuttamalle luonnon ja ihmiskunnan tuholle. Teoksessa häivähtää silti toivo: hauraan, sinisen perhosen siivenisku voi muuttaa paljon, pelastaa mangrovemetsän ja sen asukkaat.

Silta on kaukana ja heidän edessään villi joki, jota vahvat virtaukset möyhentävät levittäen pintaan vaahtoa, nyt heitä ympäröi enää yksi ainoa maisema, mennäänkö?

Maylis de Kerangal: Sillan synty (Naissance d’un pont).

Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala, 2022. 287 s.

Jari Saaren taidekorunäyttely Galleria Art Fridassa 24.2. saakka.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Olemisen ydintä etsimässä

Joel Haahtelan trilogian kolmas osa, itsenäinen pienoisromaani Jaakobin portaat vie lohtua tuovalle sielunmatkalle kohti aineettoman maailman mysteeriä.

”Oli ihmisiä, jotka näkivät maailman yhtenä mekaanisena kytkentäkaaviona, mutta oli myös ihmisiä, jotka näkivät maailman runolliset yhteydet.”

Pojat seilaavat laivan kajuutassa korkealla Kruununhaan kattojen yllä ja huomaavat Liisankadun suunnassa vaarallisen karikon. Veljesten laivainsinööri-isä on rakentanut merenkulkijoilleen vapauden valtakunnan ullakkokopperoon. Arkimaailman lait eivät siellä päde, vaan mielikuvitus ohjaa matkoja maailmalle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Jaakobin portaiden (Otava) minäkertoja saapuu talviseen Jerusalemiin noutamaan psykiatriseen sairaalaan päätynyttä veljeään Iljaa takaisin kotiin. Kaupunki tuntuu hänestä oudon tutulta, vaikka hän ei ollut käynyt siellä aiemmin. Tästä alkaa viikon mittainen vaellus kohti olemisen ydintä, sillä kumpikin veljeksistä on kadottanut itsensä, menettänyt yhteyden sisimpäänsä.

Haahtelamainen lumottu tunnelma leijailee sivujen yllä kuin ”unenhiljainen lumi” Jerusalemin vanhojen korttelien kujilla, joiden ”reunoille aika on tuupertunut”. Kirjailija luo vähin, eleettömin keinoin kuin luonnostellen niin ulkoisen kuin sisäisen maiseman. Minäkertojan mieli ajelehtii muistoissa, joille kaupungin tiivistynyt tunnelma luo otollisen ilmapiirin.

Parisenkymmentä sivua luettuani olen hänen muistojensa siivin yöpynyt hotellissa, joka nuhruisuudestaan huolimatta, tai kenties juuri siksi, herättää asukeissaan hiljaista iloa ja kodikkuutta, peräti kiitollisuutta. Olen matkannut junalla kertojan ja hänen tyttöystävänsä hytissä 1800-luvun Moskovaan venäläisten klassikoiden seurassa.

Haahtela punoo tarinansa lomaan filosofisista ja hengellisistä pohdinnoista syvemmän tason. Tässä aineettomassa maailmassa kohoavat Jaakobin portaat, jotka tämä näki unessa tuhansia vuosia sitten, ja joita moni Jerusalemin pyhiinvaeltaja etsii. Ilja on yksi heistä. Valoa hohtavat portaat vievät kahden maailman rajalle.

Suvi Aholan haastattelussa Helsingin Sanomissa Haahtela toteaa, että vaikka hänen lääkärinkoulutuksensa pohjautuu aineellisen maailman tutkimiseen, se ei sulje pois ajatusta aineettoman maailman olemassaolosta: ”Olen aina ollut taipuvainen siihen, halunnut taiteen ja kirjoittamisen kautta lähestyä aineettoman maailman mysteeriä”.

Joel Haahtela on palkittu kirjailija, psykiatri ja
ortodoksisen kirkon diakoni.
Kuva: Dorit Salutskij

Haahtela on kertonut kirjoittavansa samaa tarinaa aina uudelleen. Vaikka trilogia vie Pyreneiden kainalosta Kreikan pienelle luostarisaarelle ja Jerusalemin ikivanhoille kujille, sen kaikissa itsenäisissä osissa on kyse totuuden etsimisestä.

Trilogian ensimmäisessä pienoisromaanissa Adèlen kysymys kerrotaan varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. Trilogian toisessa osassa Hengittämisen taito pohditaan, onko psyykkisesti korjaava kokemus mahdollinen?

Jaakobin portaat vievät kohti Adèlen kysymyksen ohutta paikkaa ja lähestyvät elämän syvää ydintä, mysteeriä. Haahtela ei silti karta aineellistakaan maailmaa. Minäkertoja tapaa Iljan vuokrahuoneen kattoterassilla psykoterapeutti Mihályn, josta tulee hänelle, etsijälle, eräänlainen tiennäyttäjä.

Kuivan humoristisesti Mihály toteaa, ettei hän saisi elantoaan ilman ihmisten vääriä valintoja, joten voitaisiin kaiketi sanoa, että hän eli ihmisten erehdyksistä ja maailman epätäydellisyydestä. Hänen seurassaan minäkertoja alkaa pohtia omaa elämäänsä, valintojaan ja suhdetta veljeensä.

Olinko salaa kadehtinut Iljan vapautta, mutta samalla iloinnut hänen epäonnistumisistaan, ylpeillyt omilla saavutuksillani? Ilja ei sopinut yhteiskunnan muotteihin. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka lipsahtelivat yhteiskunnan sormista, takertuivat elämän reunoihin kuin ohdakkeet.

Ilja elää vinksahtaneessa todellisuudessa, jossa menneisyys ja nykyisyys ovat lomittuneet toisiinsa. Näin alkaa käydä myös kertojalle: hän tuntee lapsuudesta tutun syreenin tuoksun talvisessa kaupungissa ja tapaa kaivatun, kauan sitten kuolleen äitinsä.

Äidin poissaolo on muuttunut hänen läsnäolokseen. Kaikki me menetyksiä kokeneet tiedämme, että puuttuminen oli yksi olemassaolon muoto, vain hiljaisempi, näkymättömämpi ja sanattomampi, joka silti vaikutti meihin.

Minäkertoja pohtii, voisiko kyse olla suhteellisuusteorian kaartuvan avaruuden madonreiästä, oikopolusta kahden toisistaan etäällä olevan pisteen välillä. Se sallii menneisyyden ja nykyisyyden hipaista toisiaan. Ehkä syvällä meidän sisällämme kulki juuri tuollainen oikopolku.

Mark Rothkon maalaus 
Orange and Yellow, 1956.

Trilogiassa kerrotaan armahtavista paikoista ja hetkistä, jotka hoivaavat ihmisiä ja tuovat lohtua. Näitä tarjoavat hengellinen elämä, mutta myös voimakkaat taide-elämykset vievät kohti olemisen syvää ydintä. Jaakobin portaiden sivuilla soi tällainen musiikki: Chopinin nokturni, Bachin koraali ja Vysotskin karhean murheellinen laulu.

Jo kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten taiteilija, joka maalasi Lascaux’n luolan seinämaalaukset, oivalsi omalla liikuttavalla ja heiveröisellä tavallaan, että hänen ulkopuolellaan oli toinen maailma.

Saman kokemuksen luovat myös Mark Rothkon maalaukset, miettii kertoja. Ne ovat kuin ikoneita, jotka säteilevät syvää, meditatiivista valoa. Minulla oli onni nähdä Rothkon retrospektiivinen näyttely Lontoon Tate Modernissa vuonna 1979. Vaelsin näyttelyssä lumoutuneena kaksi päivää.

Joel Haahtela näkee maailman runolliset yhteydet. Hän välittää ne kirjoissaan lukijalle, joka tuntee tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava, 2022. 192 s.

Martina Moliis-Mellberg: falk

 Runot tarkkoja kuin haukankatse

Martina Moliis-Mellbergin ruotsinkielisen runokokoelman falk merkityksillä ladatut runot vievät haukan siivin menetyksestä ja surusta kohti orastavaa toivoa.

”Ljuset faller på fågelns vingar / och fågeln sträkker dem, glider ut / och skapar rymden.”

                                                                                                                       Bo Carpelan

Haukka liitelee Martina Moliis-Mellbergin minimalistisen runokokoelman falk (S&S) sivuilla ja luo sen visuaalisen maiseman: falken ryttlar invid klipporna / tyngdlös inför lagen / tidvattnet följer dess blick

Teoksen minä on ajautunut alkumerestä rannalle vettä keuhkoissaan ja kidusten arvet vielä kaulallaan. Menneestä ovat jäljellä enää muistot. Eikä niihinkään voi luottaa, sillä samalla kun ne alkavat muotoutua, ne vääristyvät.

Runeberg-raati valitsi falkin tämän vuoden ehdokkaaksi ja totesi perusteluissaan runokokoelman tarjoavan minimalistisessa ulkoisessa ja sisäisessä muodossaan vahvan lukuelämyksen. ”Teksti ei tee pelkästään näkyväksi kielen mahdollisuuksia vaan ennen kaikkea yksittäisten sanojen voimaa niiden toimiessa keihäänkärkien lailla, kun ne kohdistetaan oikein.”

Voisi kuvitella, että pienen, ohuen teoksen kolmiriviset runot olisi nopeasti luettu. Näin ei kuitenkaan ole. falkin jokainen rivi pysäyttää näkemään ja kokemaan niihin tallentuneita maisemia ja kiteytyneitä merkityksiä. Voi vain ihailla, mikä voima sanoilla on, kun niitä Moliis-Mellbergin lailla osaa oikein käyttää. Näin maisema muuttuu eleettömästi minuksi:

en obruten horisont / en rosenträdgård vid havet / djuret i mitt bröst

falk on surutyö, joka alkaa menetyksen säkeillä. Uusimaa-lehden haastattelussa kirjailija kertoo, että ”kirja on yritys päästää irti, jatkaa pois surusta”. Hän korostaa kuitenkin, että runous syntyy lukijan kautta: ”se mitä näet ja koet on oikein juuri sinulle”.

Martina Moliis-Mellbert on kirjailija ja elokuvakriitikko
Kuva: Helen Korpak

Moliis-Mellberg on ollut ahkera viime vuonna. Niukkasanainen, merkityksillä ladattu falk ilmestyi keväällä ja sen vastakohta, sanoja suoltava monologi Pisces szn syksyllä. Näiden lisäksi hän Maimouna Jagne Soreiaun ja Martin Welanderin kanssa valitsi runot antologiaan Bländad av död och kärlek – 130 år finlandssvensk poesi. Hänen omia runojaan on siinä myös mukana samoin kuin Bo Carpelanin lumoava avaruuden haltuun ottava runo.

falkin kolmannessa osassa painostava suru kevenee kaipaukseksi, ja minä alkaa koota maailman tuuliin kadonneita palasiaan: bryter loss delar av mig själv / matar vinden / sväljer det som blåser tillbaka. Runot jatkavat tarinaa, alkavat kesken, jäävät kesken lukijan täydennettäväksi.

Raskasta menetystä, painavaa höyhentakkia, kukaan ei jaksa loputtomiin kantaa, eikä surussa piehtaroida: oförmågan att bärä / fjädrarnas tyngd över skuldran / det som sjunker skall åter stiga

Säkeet soivat ja pysäyttävät lukijan miettimään kokemuksiaan ja antamaan runoille merkityksiä. Kuten Moliis-Mellberg totesi me luemme runoja itsemme läpi, omien kokemustemme siilaamana.

Olemme pisteessä utanför det som kändes möjligt. Kaikki on kuitenkin mahdollista runoudessa. Vaikka kokoelman ainoa yksirivinen säe palauttaa meidät maanpinnalle: hjärtat fortsätter att vara en muskel, runoratsu ei tuosta välitä, vaan haukka jatkaa lentoaan.

oceanöga / söker sig uppåt / letar efter ett rörligt fäste

Koin falkin lopun lohtuna ja lupauksena. Bo Carpelanin ja Martina Moliis-Mellbergin linnut lentävät yhä laajenevin kierroksin ja luovat siiveniskuillaan avaruuden. On uuden aika, jätän hyvästit ja ojennan käteni kohti tulevaa.

falken cirklar / slår sina lovar vidare / jag höjer armen

Martina Moliis-Mellberg: falk. 2021. 69 s. Emma Strömberg on suunnitellut falkin elegantin ulkoasun.

Bländad av död och kärlek – 130 år finlandssvensk poesi. Koonneet Maimouna Jagne Soreiau, Martina Moliis-Mellberg ja Martin Welander

Schildts & Söderströms

Maisku Myllymäki: Holly

”Minä jätin hänet henkiin”

Maisku Myllymäki tunnustaa kirjoittaneensa esikoisromaaninsa Holly vasten kirjallisuuden helmiä. Silti merestä, saaresta, linnuista ja kahdesta naisesta syntyy omaperäinen tarina halusta, muutoksesta ja kuolemasta.

”Häntä en juurikaan enää ajattele. Ajattelen itseäni, ehkä se on melkein sama asia.”

Kolmikymppinen Eva elää äitinsä tohvelin alla symbioottisesti samassa asunnossa. Äiti on Ihmisen luonto -lehden julkkiksista skuuppeja kärkkyvä päätoimittaja. Linnuista kiinnostuneen Evan hän on palkannut lehteensä toimittajaksi.

Kun yksinäiselle meren saarelle vetäytynyt tunnettu viisikymppinen näyttelijätär Holly vinkkaa nähneensä saarellaan harvinaisen vihermehiläissyöjän, Eva lähetetään tekemään juttua paitsi säihkylinnusta ennen kaikkea Hollysta ja hänen elämästään karun luonnon helmassa.

Eva ihmettelee, onko vihermehiläissyöjä, joka harvoin harhautuu Suomeen asti, eksynyt reitiltään. Vai onko se tehnyt kunnon irtioton rutiineistaan? Myllymäki sirottelee pitkin matkaa vinkkejä, jotka vihjaavat tuleviin tapahtumiin. Oivalsin sen vasta, kun kirjan luettuani kävin sitä uudelleen läpi.

Maisku Myllymäen Holly (WSOY) viekoittelee lukijan mukaan kahden, peräti erilaisen naisen viikon mittaiseen piirileikkiin rappeutuneessa huvilassa meren rannalla. Seurasin uteliaana, miten naiset vähitellen tutustuvat toisiinsa, ja outo jännite heidän välillään kasvaa.

Iris Murdochin vuonna 1978 Booker-palkinnon voittanut hieno, psykologinen romaani Meri, meri vilahtaa Hollyn taustalla ja sivuilla. Holly puolestaan valittiin viime vuonna Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Lehden haastattelussa Myllymäki tunnusti velkansa hienoille kirjailijoille.

”Soudin saareen Marja-Liisa Vartion ja Raija Siekkisen kanssa. Kutsu oli lähetetty myös Monika Fagerholmille, Markku Pääskyselle, Hannele Mikaela Taivassalolle ja Anna-Kaari Hakkaraiselle.” Teoksensa loppuun Myllymäki on vielä listannut kirjat, joita vasten hän on Hollyn kirjoittanut.

Vihermehiläissyöjä 
(Merops persicus)

Esikuvien tunnelmat ja asetelmat ovat Hollyssa tunnistettavia, mutta Myllymäki luo silti täysin omalakisen ja psykologisesti oivaltavan tarinan, jota rento kieli ja lukuisat yksityiskohdat höystävät.

Palataan saarelle, jonne Eva on juuri yhteysveneeltä rantautunut. Holly tarkkailee tulijaa pettyneenä: Eivätkö kaikki lintuharrastajat olekaan miehiä? Häpeilemätön, riehakas, peräti rietas Holly tuo Evan mieleen linnun: strutsin, flamingon tai jalohaikaran.

Peilatessaan itseään Hollya vasten pyyteetön äidin tyttö näkee elämättömän elämänsä: Minussa on valtavan paljon kohtia, joita kukaan ei ole koskenut. Holly sen sijaan osaa nauttia elämästä. Hän on nainen, joka ajattelee vartalollaan, kun taas Eva ajattelee vartaloaan. Häpeä voisi olla hänen toinen nimensä.

Evassa herää halu tulla Hollyn lailla näkyväksi ja saada jotain, mitä lumoavalla näyttelijättärellä on. Myllymäen herkulliset kielikuvat luovat visuaalisia mielenmaisemia: Eva tuntee olevansa tyhjä taulu tai hylätty taajama, jokin unohdettu ontto pinta, joka vain odottaa, että asioita alkaisi tarttua siihen.

Näin tapahtuu. Paitsi Holly – ja viini-illat hänen kanssaan – saaren luonto ja sen hiljainen tunnelma lumoavat Evan. Hän ei kaipaa mitään entisestä elämästään ja kokee saarella hetkiä, joiden sisällä tuntuu hyvältä ja oikealta.

Maisku Myllymäki on Lahteen päätynyt
kirjastonhoitaja. Kuva: Tomi Reunanen

Meri kimaltelee, pauhaa, kuohuu ja tuoksuu Hollyn sivuilla. Elämä saarella soljuu aistillisena, peräti elimellisenä. Kolmantena päivänä Holly on jo meressä. …mutta Eva. Eva tutisee vedenrajassa. Seisoo siinä alusvaatteisillaan, reidet sinilaikkuisina, tummat ihokarvat pystyssä, kainalot ja selän kuopat viinintahmaisina.

Kukin Hollyn luku kertoo yhden päivän tapahtumista saaressa naisten suhteen kehittyessä intiimimmäksi (ainakin Evan mielestä). Ne alkavat epilogeilla, aurinkoisen souturetken kuvauksilla, jotka edetessään heittävät yhä synkemmän trillerin varjon Hollyn ylle. Kirjailija on kertonut halunneensa huiputtaa lukijoitaan. Siinä hän melkein onnistui.

Evan ja Hollyn yhteiselo rakoilee hetkellisesti, kun saarella piipahtaa Hollyn eksä, komeudestaan tietoinen Robert purrellaan. Vierailu lisää särmää, jännitettä ja jännitystä piirileikkiin. Evalle valkenee, ettei Hollykaan ole täydellinen.

Myllymäki eläytyy Evan mielenmaisemaan niin täysillä, että lukija ajautuu kuin huomaamatta itsekin Evan nahkoihin. Viikon aikana äidin tytössä hiljalleen tapahtunut muutos johtaa kliimaksiin. Harmaavarpunen tekee saman kuin vihermehilässyöjä: kunnon irtioton. Evasta tulee viimein näkyvä, kun Holly sivelee karmiinia punaa hänen huulilleen.

Myllymäki käyttää taitavasti kirjan taittoa tehokeinona vahvistamaan tarinan odottamattomia käänteitä. Tyhjä aukeama kertoo enemmän kuin sille kirjoittamattomat sanat. Lukija saa ne itse sommitella mielessään.

Kriitikko Helena Ruuska ennusti arviossaan, että Holly ”saattaa olla kirjasyksyn parhaimpia esikoisia”. Ennustus toteutui. Maisku Myllymäki astuu Hollyn seurassa komeasti kirjalliselle kentälle. Jään uteliaan innostuneena odottamaan jatkoa.

Maisku Myllymäki: Holly. WSOY, 2021. 255 s.

Pirkko Saisio: Passio

 Elämän merkitystä etsimässä

Pirkko Saision Finlandia-ehdokasromaani Passio vie hurjaan pyöritykseen 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin. Vaelluksen punaisena lankana kiemurtelee hyvän ja pahan tiedon puu. Koru, jolla on valta muuttaa kantajansa elämä.

”Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.”

Priori Girolamo Savonarolan käskystä Firenzen Piazza della Signorinalla leiskuu turhuuksien rovio heinäkuussa vuonna 1497. Parannussaarnaaja on tuominnut kansalaisten moraalisen rappion merkit liekkien ruoaksi, joten tuleen on heitettävä taulut, kirjat, huonekalut ja korut.

Ruhtinatar Vasari ei kuitenkaan uhraa tulelle arvokasta riipustaan, kultaista hyvän ja pahan tiedon puuta. Jalokivin koristellun puun ympärillä korussa kiemurtelee timanttisilmäinen kaksikielinen käärme. Se näytti rubiinikieltään kaikille, jotka pysähtyivät katsomaan tätä ällistyttävää luomusta.

Näin alkaa muotoaan muuttavan korun matka haltijalta seuraavalle historian vankkurien vieriessä. Vuosisatojen vaihtuessa valtakuntien rajoja vedetään uudelleen, vallankumoukset seuraavat toisiaan, ja hallitsijat nousevat valtaistuimille kunnes heidät mestataan. Ihmiset sinnittelevät kuka mitenkin väistämättömän kohtalonsa edessä.

Pirkko Saision idea kuljettaa korua punaisena lankana, joka kytkee Passion episodit toisiinsa, toimii oivallisesti. Tarinan uskomattomien ja yllättävien käänteiden lumoissa odotin malttamattomana, milloin ja missä muodossa kulta ja kimaltavat kivet jälleen ilmestyvät luotsaamaan Passion ihmiskohtaloita.

Romaanin monilukuinen henkilökaarti sukkuloi korun saattelemana halki mullistusten kourissa kärvistelevän Euroopan. Kirjan lukujen nimet kertovat, missä kulloinkin mennään: Firenze, Venetsia, Wien, Krakova, Goluboje Selo (Vaaleansininen Kylä), Haapsalu, Solovetsk ja viimein Helsinki.

Saisio, pitelemätön tarinankertoja ja tinkimätön ihmismielen tulkki, rakentaa henkilöhahmoistaan monitasoisia, ristiriitaisia ihmisiä. Vaikka heidän tekonsa eivät monesti kestä päivänvaloa, ymmärrän heidän motiivejaan. Tällaisia me raadolliset ihmiset olemme: vallanhimoisia, ahneita, kateellisia ja kaunaisia, mutta myös rakastavia, lempeitä ja avuliaita.

Koukuttavan tarinan, kulttuurihistorian ja kiinnostavien henkilöhahmojen lomaan Saisio on upottanut filosofista pohdintaa. Monet Passion ihmiset etsivät. Mitä? Sitä monikaan ei tiedä. Kenties rakkautta, sielunrauhaa, merkitystä elämälleen, vastausta kysymykseen mistä me tulemme, keitä olemme, mikä meitä kuoleman jälkeen odottaa? Entä mikä on sielu?

Marsalkka Grigoriin epätoivoisesti rakastunut diakoni Andrei kysyy itseltään: Miksi minä en osaa elää? Hän hapuilee kohti näkymätöntä maailmaa, joka on hänelle paljon todellisempi kuin näkyvä. Taidemaalari Jaan Haamer tekee saman taiteensa keinoin. Kreivi von Weisburgin sanoin: ”Te maalaatte asioita, joita ei ole olemassa, mutta jotka silti ovat totta”. ”Se on taiteen tehtävä”, toteaa taiteilija ykskantaan.

Theotokos ikoni Vardziasta, Georgiasta

Hyvän ja pahan tiedon puu kadottaa matkan varrella kimaltavia kiviään ja muuntuu moneksi: kultaiseksi kauhaksi, Pyhän Jekaterina Laulajan ikonin suojakuoreksi riisaksi sekä kultaisista kyynelistä punotuksi Jaan Haamerin maalauksen esiripuksi. Korun myötä muuntuvat myös sen haltijat. Joskus niin on tehtävä, vaihdettava identiteettiä, jotta henkikulta säilyisi.

Vihdoin lähestytään kirjailijan kotikulmia, Helsingin Kruununhakaa. Charles Baudelairin runoista innostunut, yliopistossa opiskeleva Yrjö osoittaa kihlatulleen Lindalle naisen ikiaikaisen paikan: Minä otan vastuun pois isältäsi, ja vallan myös, sinulla ei ole mitään pelättävää.

Saision elävät kielikuvat luovat Yrjön sanoille osuvan tunnelman: Auki jätetyn ikkunan edessä värisi verho kuin viluissaan, mahapiironki turposi hämärässä, ja suoraselkäiset tuolit, joilla istujia oli vuosi vuodelta yhä vähemmän, näyttivät hylättyinäkin kopeilta.

Konservatiivinen elämä ei ole Lindaa varten. Hänen verensä vetää vallankumouksen pyörteisiin, luomaan työläisten joukoissa oikeudenmukaisempaa maailmaa. Hän suunnittelee pelastavansa maalauksen esiripun kultaisella kyyneleellä vossikkakuskin Suomenlinnan vankileiriltä. Lopuilla pisaroilla hän ostaisi itselleen uuden elämän.

Vankileirien saaristossa, Solovetskin ojennusleirillä, Linda oppii, ettei elämässä aina käy niin kuin on suunnitellut. Elämän syvyys tulee hänelle tutuksi, kun todellisuus paljastaa monimuotoiset kasvonsa.

Pirkko Saisio voitti Finlandia-palkinnon Punaisella erokirjalla vuonna 2004.
Kuva: Laura Malmivaara

Ennen kuin kultaisista pisaroista sommiteltu esirippu viimein laskeutuu Passion eteen, hyvän ja pahan tiedon puu näyttäytyy vielä kerran. Se välähtää Tšehovin Kolmen sisaren Mašan kultaisena etuhampaana Eino Leinon patsaalla vuonna 1955.

Pirkko Saision ilmeikäs kieli ja elävä kerronta tempaavat Passion pyörteisiin heti ensimmäisiltä sivuilta. Kun yli seitsemänsataasivuinen romaani päättyy, minusta tuntuu kuin se olisi jäänyt kesken. Passiosta jää pitkä, täyteläinen jälkimaku.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala, 2021. 732 s.