Maylis de Kerangal: Sillan synty

Kerskakulutus vastaan luonto

 Maylis de Kerangal lumoaa jälleen ryöppyävällä kielellään romaanissa Sillan synty. Runsaan, monitahoisen kertomuksen ytimessä sykkii huoli luonnon tuhosta.

Palkitun ranskalaisen kirjailijan Maylis de Kerangalin ensimmäinen suomennettu teos, vaikuttava Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, kertoi surffailijapojan Simon Limbresin sydämestä, joka halusi elää kuoleman jälkeen.  Toinen suomennettu romaani Maailma käden ulottuvilla vei lumottuihin maailmoihin, kuvataiteen illuusioihin.

De Kerangalin uusimmassa suomennoksessa Sillan synty (Siltala) hän luo jälleen omintakeisen universumin. Nyt näyttämönä toimii jättimäinen siltatyömaa kuvitteellisessa Cocan kaupungissa Kaliforniassa. Kirjailijalla on todella maailma hyppysissään, näppäimistön ulottuvilla.

Megalomaanista siltaprojektia johtaa elävä legenda Georges Diderot, joka olemukseltaan muistuttaa väsähtänyttä Steve McQueenia. Keikat ovat lennättäneet häntä parisenkymmentä vuotta hulppealta rakennustyömailta toiselle. Jakutian ikiroutaan puhkotuilta timanttikaivoksilta hän kiitää Dubain petrodollareilla voidelluille, hiekalta kohoaville palatsityömaille ja keinotekoisille saarille.

Palkkiota vastaan Diderot on valmis mihin tahansa. Häntä tympäisee eksotiikka, sen joutavuuteen kyllästyneenä yksinäinen betonin palkkasoturi hamuaa konkreettisia tuloksia: Häntä riemastutti mahdollisuus päästä toteuttamaan tuhansien tuntien kalkyylit luonnollisessa koossa.

Diderot’n vanvedessä Cocaan on haalittu alansa parhaita ammattilaisia maailman eri kolkilta: hitsaajia, muurareita, nosturinkuljettajia ja ruiskurappaajia. Nuorella Summer Diamantiksella on betoninvalu suonissaan. Ylpeänä hän tokaisee: Betonityttöjä ei kasva ihan joka oksalla.

Siltatyömaalle vaeltaa rahakkaan keikan perässä myös kaikenkarvaisia duunareita. Yksi heistä on Katherine Thoreau, jolla on huollettavanaan väkivaltainen invalidisoitunut mies ja kolme lasta halvassa motellihuoneessa.

Maylis de Kerangal sai Medici-palkinnon
Sillan synnystä. Kuva: Catherine Helie

Voi vain ihmetellä, miten tarkkaan de Kerangal on jälleen perehtynyt aiheeseensa. Tarkkojen yksityiskohtien lomassa hän luo siltatyömaalle siellä työskentelevien ihmisten pienoiskosmoksen. Heidän rankan arkensa taustalla häilyvät muistot menneestä ja unelmat tulevasta. Näistä koostuvat episodit rakentavat Sillan syntyä samaan tahtiin, kun silta pala palalta valmistuu.

De Kerangalin suomentajat Ville Keynäs ja Anu Partanen selviävät jälleen oivallisesti lennokkaan kielen mutkista. Tarvittaessa he lataavat täysillä: Mitä helvettiä tuo tälläytyy tänne tiiraamaan? Puoliveriset kaverukset, ”neekeri” ja ”intiaani”, ovat saaneet uhkarohkean hulluttelunsa seurauksena potkut siltatyömaalta. He eivät toivota päällystöön kuuluvaa ”Miss Betonia” tervetulleeksi metsäpiiloonsa.

Tarinan pahiksen rooli lankeaa Cocan suuruudenhullulle kaupunginjohtajalle, lempinimeltään kuvaavasti Boa. Dubain megalomaaniset rakennushankkeet ovat sokaisseet hänen silmänsä: Cocasta on tuhottava kaikki vanha ja kaupungista luotava Dubain kaltainen ”konsumeristinen fantasmagoria”.

Suurhankkeen manifestiksi tarvitaan jättimäinen teräksestä ja betonista valmistettu riippusilta. Sen tarkoitus on viedä edistys joen vastarannan läpipääsemättömiin mangrovemetsiin. Siellä valonsäteiden täplittämässä viidakossa aukeaa toinen maailma, pieni tasku ajassa, jossa alkuperäiset intiaanit vielä sinnittelevät.

Santafeläinen älykkö, Berkleyn yliopiston tutkija Jacob, viettää puolet ajastaan intiaanien parissa. Siltahankkeesta kuullessaan hänet valtaa kylmä raivo: hän tietää kaiken teiden tunkeutumisesta, metsän todennäköisestä turmeltumisesta ja intiaanien ohjelmoidusta katoamisesta.

Jacob näkee jo paratiisin tuhon silmissään. Se siivittää hänet matkaan joelle kohti Cocaa. Ahdistus ja kiihko lietsovat häntä eteenpäin: väsymys lasittaa oudosti hänen raivonsa, säilyttää sen koskemattomana. De Kerangal osaa jännittää tarinansa jousta.

On muitakin, jotka vastustavat siltahanketta. He aiheuttavat lakkoja, sabotaaseja, tahallisia ja tahattomia onnettomuuksia, viivytyksiä. Diderot’n mielessä häivähtää ajatus, olisiko vihdoin aika asettua paikkaan, jossa voisi vain nauttia maailmasta sellaisenaan ilman, että pyrkisi koko ajan muokkaamaan sitä?

De Kerangalin sanat ryöppyävät ja pyyhkivät pisteet tarpeettomina tieltään. Ne eivät silti hengästy vaan asettuvat rytmikkäästi kukin kohdalleen, luovat sisäisiä ja ulkoisia maisemia, tilanteita ja tunnelmia.

De Kerangalilla on taito upottaa dialogit sulavasti kerrontaan. Näin hän ohjaa ”takkutukkaisen naisen” ja ”miehenroikaleen” kohtaamisen koreografian:

… yllättävän suoruuden puuskassa hän sanoo, varoitan että tässä on sitten kaikki mitä minulla on tarjota ja Diderot joka on vetäytynyt vähän taaksepäin puree poskiaan ja lausuu vuorollaan, tyynesti ja suoraan, siinä on jo paljon, ja Katherine toteaa ilmeettömästi niin minustakin.

Korutaiteilija Jari Saaren Perhonen.

Luen Sillan syntyä uhkakuvana yhä kiihtyvän kulutuksen aiheuttamalle luonnon ja ihmiskunnan tuholle. Teoksessa häivähtää silti toivo: hauraan, sinisen perhosen siivenisku voi muuttaa paljon, pelastaa mangrovemetsän ja sen asukkaat.

Silta on kaukana ja heidän edessään villi joki, jota vahvat virtaukset möyhentävät levittäen pintaan vaahtoa, nyt heitä ympäröi enää yksi ainoa maisema, mennäänkö?

Maylis de Kerangal: Sillan synty (Naissance d’un pont).

Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala, 2022. 287 s.

Jari Saaren taidekorunäyttely Galleria Art Fridassa 24.2. saakka.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Olemisen ydintä etsimässä

Joel Haahtelan trilogian kolmas osa, itsenäinen pienoisromaani Jaakobin portaat vie lohtua tuovalle sielunmatkalle kohti aineettoman maailman mysteeriä.

”Oli ihmisiä, jotka näkivät maailman yhtenä mekaanisena kytkentäkaaviona, mutta oli myös ihmisiä, jotka näkivät maailman runolliset yhteydet.”

Pojat seilaavat laivan kajuutassa korkealla Kruununhaan kattojen yllä ja huomaavat Liisankadun suunnassa vaarallisen karikon. Veljesten laivainsinööri-isä on rakentanut merenkulkijoilleen vapauden valtakunnan ullakkokopperoon. Arkimaailman lait eivät siellä päde, vaan mielikuvitus ohjaa matkoja maailmalle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Jaakobin portaiden (Otava) minäkertoja saapuu talviseen Jerusalemiin noutamaan psykiatriseen sairaalaan päätynyttä veljeään Iljaa takaisin kotiin. Kaupunki tuntuu hänestä oudon tutulta, vaikka hän ei ollut käynyt siellä aiemmin. Tästä alkaa viikon mittainen vaellus kohti olemisen ydintä, sillä kumpikin veljeksistä on kadottanut itsensä, menettänyt yhteyden sisimpäänsä.

Haahtelamainen lumottu tunnelma leijailee sivujen yllä kuin ”unenhiljainen lumi” Jerusalemin vanhojen korttelien kujilla, joiden ”reunoille aika on tuupertunut”. Kirjailija luo vähin, eleettömin keinoin kuin luonnostellen niin ulkoisen kuin sisäisen maiseman. Minäkertojan mieli ajelehtii muistoissa, joille kaupungin tiivistynyt tunnelma luo otollisen ilmapiirin.

Parisenkymmentä sivua luettuani olen hänen muistojensa siivin yöpynyt hotellissa, joka nuhruisuudestaan huolimatta, tai kenties juuri siksi, herättää asukeissaan hiljaista iloa ja kodikkuutta, peräti kiitollisuutta. Olen matkannut junalla kertojan ja hänen tyttöystävänsä hytissä 1800-luvun Moskovaan venäläisten klassikoiden seurassa.

Haahtela punoo tarinansa lomaan filosofisista ja hengellisistä pohdinnoista syvemmän tason. Tässä aineettomassa maailmassa kohoavat Jaakobin portaat, jotka tämä näki unessa tuhansia vuosia sitten, ja joita moni Jerusalemin pyhiinvaeltaja etsii. Ilja on yksi heistä. Valoa hohtavat portaat vievät kahden maailman rajalle.

Suvi Aholan haastattelussa Helsingin Sanomissa Haahtela toteaa, että vaikka hänen lääkärinkoulutuksensa pohjautuu aineellisen maailman tutkimiseen, se ei sulje pois ajatusta aineettoman maailman olemassaolosta: ”Olen aina ollut taipuvainen siihen, halunnut taiteen ja kirjoittamisen kautta lähestyä aineettoman maailman mysteeriä”.

Joel Haahtela on palkittu kirjailija, psykiatri ja
ortodoksisen kirkon diakoni.
Kuva: Dorit Salutskij

Haahtela on kertonut kirjoittavansa samaa tarinaa aina uudelleen. Vaikka trilogia vie Pyreneiden kainalosta Kreikan pienelle luostarisaarelle ja Jerusalemin ikivanhoille kujille, sen kaikissa itsenäisissä osissa on kyse totuuden etsimisestä.

Trilogian ensimmäisessä pienoisromaanissa Adèlen kysymys kerrotaan varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. Trilogian toisessa osassa Hengittämisen taito pohditaan, onko psyykkisesti korjaava kokemus mahdollinen?

Jaakobin portaat vievät kohti Adèlen kysymyksen ohutta paikkaa ja lähestyvät elämän syvää ydintä, mysteeriä. Haahtela ei silti karta aineellistakaan maailmaa. Minäkertoja tapaa Iljan vuokrahuoneen kattoterassilla psykoterapeutti Mihályn, josta tulee hänelle, etsijälle, eräänlainen tiennäyttäjä.

Kuivan humoristisesti Mihály toteaa, ettei hän saisi elantoaan ilman ihmisten vääriä valintoja, joten voitaisiin kaiketi sanoa, että hän eli ihmisten erehdyksistä ja maailman epätäydellisyydestä. Hänen seurassaan minäkertoja alkaa pohtia omaa elämäänsä, valintojaan ja suhdetta veljeensä.

Olinko salaa kadehtinut Iljan vapautta, mutta samalla iloinnut hänen epäonnistumisistaan, ylpeillyt omilla saavutuksillani? Ilja ei sopinut yhteiskunnan muotteihin. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka lipsahtelivat yhteiskunnan sormista, takertuivat elämän reunoihin kuin ohdakkeet.

Ilja elää vinksahtaneessa todellisuudessa, jossa menneisyys ja nykyisyys ovat lomittuneet toisiinsa. Näin alkaa käydä myös kertojalle: hän tuntee lapsuudesta tutun syreenin tuoksun talvisessa kaupungissa ja tapaa kaivatun, kauan sitten kuolleen äitinsä.

Äidin poissaolo on muuttunut hänen läsnäolokseen. Kaikki me menetyksiä kokeneet tiedämme, että puuttuminen oli yksi olemassaolon muoto, vain hiljaisempi, näkymättömämpi ja sanattomampi, joka silti vaikutti meihin.

Minäkertoja pohtii, voisiko kyse olla suhteellisuusteorian kaartuvan avaruuden madonreiästä, oikopolusta kahden toisistaan etäällä olevan pisteen välillä. Se sallii menneisyyden ja nykyisyyden hipaista toisiaan. Ehkä syvällä meidän sisällämme kulki juuri tuollainen oikopolku.

Mark Rothkon maalaus 
Orange and Yellow, 1956.

Trilogiassa kerrotaan armahtavista paikoista ja hetkistä, jotka hoivaavat ihmisiä ja tuovat lohtua. Näitä tarjoavat hengellinen elämä, mutta myös voimakkaat taide-elämykset vievät kohti olemisen syvää ydintä. Jaakobin portaiden sivuilla soi tällainen musiikki: Chopinin nokturni, Bachin koraali ja Vysotskin karhean murheellinen laulu.

Jo kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten taiteilija, joka maalasi Lascaux’n luolan seinämaalaukset, oivalsi omalla liikuttavalla ja heiveröisellä tavallaan, että hänen ulkopuolellaan oli toinen maailma.

Saman kokemuksen luovat myös Mark Rothkon maalaukset, miettii kertoja. Ne ovat kuin ikoneita, jotka säteilevät syvää, meditatiivista valoa. Minulla oli onni nähdä Rothkon retrospektiivinen näyttely Lontoon Tate Modernissa vuonna 1979. Vaelsin näyttelyssä lumoutuneena kaksi päivää.

Joel Haahtela näkee maailman runolliset yhteydet. Hän välittää ne kirjoissaan lukijalle, joka tuntee tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava, 2022. 192 s.

Martina Moliis-Mellberg: falk

 Runot tarkkoja kuin haukankatse

Martina Moliis-Mellbergin ruotsinkielisen runokokoelman falk merkityksillä ladatut runot vievät haukan siivin menetyksestä ja surusta kohti orastavaa toivoa.

”Ljuset faller på fågelns vingar / och fågeln sträkker dem, glider ut / och skapar rymden.”

                                                                                                                       Bo Carpelan

Haukka liitelee Martina Moliis-Mellbergin minimalistisen runokokoelman falk (S&S) sivuilla ja luo sen visuaalisen maiseman: falken ryttlar invid klipporna / tyngdlös inför lagen / tidvattnet följer dess blick

Teoksen minä on ajautunut alkumerestä rannalle vettä keuhkoissaan ja kidusten arvet vielä kaulallaan. Menneestä ovat jäljellä enää muistot. Eikä niihinkään voi luottaa, sillä samalla kun ne alkavat muotoutua, ne vääristyvät.

Runeberg-raati valitsi falkin tämän vuoden ehdokkaaksi ja totesi perusteluissaan runokokoelman tarjoavan minimalistisessa ulkoisessa ja sisäisessä muodossaan vahvan lukuelämyksen. ”Teksti ei tee pelkästään näkyväksi kielen mahdollisuuksia vaan ennen kaikkea yksittäisten sanojen voimaa niiden toimiessa keihäänkärkien lailla, kun ne kohdistetaan oikein.”

Voisi kuvitella, että pienen, ohuen teoksen kolmiriviset runot olisi nopeasti luettu. Näin ei kuitenkaan ole. falkin jokainen rivi pysäyttää näkemään ja kokemaan niihin tallentuneita maisemia ja kiteytyneitä merkityksiä. Voi vain ihailla, mikä voima sanoilla on, kun niitä Moliis-Mellbergin lailla osaa oikein käyttää. Näin maisema muuttuu eleettömästi minuksi:

en obruten horisont / en rosenträdgård vid havet / djuret i mitt bröst

falk on surutyö, joka alkaa menetyksen säkeillä. Uusimaa-lehden haastattelussa kirjailija kertoo, että ”kirja on yritys päästää irti, jatkaa pois surusta”. Hän korostaa kuitenkin, että runous syntyy lukijan kautta: ”se mitä näet ja koet on oikein juuri sinulle”.

Martina Moliis-Mellbert on kirjailija ja elokuvakriitikko
Kuva: Helen Korpak

Moliis-Mellberg on ollut ahkera viime vuonna. Niukkasanainen, merkityksillä ladattu falk ilmestyi keväällä ja sen vastakohta, sanoja suoltava monologi Pisces szn syksyllä. Näiden lisäksi hän Maimouna Jagne Soreiaun ja Martin Welanderin kanssa valitsi runot antologiaan Bländad av död och kärlek – 130 år finlandssvensk poesi. Hänen omia runojaan on siinä myös mukana samoin kuin Bo Carpelanin lumoava avaruuden haltuun ottava runo.

falkin kolmannessa osassa painostava suru kevenee kaipaukseksi, ja minä alkaa koota maailman tuuliin kadonneita palasiaan: bryter loss delar av mig själv / matar vinden / sväljer det som blåser tillbaka. Runot jatkavat tarinaa, alkavat kesken, jäävät kesken lukijan täydennettäväksi.

Raskasta menetystä, painavaa höyhentakkia, kukaan ei jaksa loputtomiin kantaa, eikä surussa piehtaroida: oförmågan att bärä / fjädrarnas tyngd över skuldran / det som sjunker skall åter stiga

Säkeet soivat ja pysäyttävät lukijan miettimään kokemuksiaan ja antamaan runoille merkityksiä. Kuten Moliis-Mellberg totesi me luemme runoja itsemme läpi, omien kokemustemme siilaamana.

Olemme pisteessä utanför det som kändes möjligt. Kaikki on kuitenkin mahdollista runoudessa. Vaikka kokoelman ainoa yksirivinen säe palauttaa meidät maanpinnalle: hjärtat fortsätter att vara en muskel, runoratsu ei tuosta välitä, vaan haukka jatkaa lentoaan.

oceanöga / söker sig uppåt / letar efter ett rörligt fäste

Koin falkin lopun lohtuna ja lupauksena. Bo Carpelanin ja Martina Moliis-Mellbergin linnut lentävät yhä laajenevin kierroksin ja luovat siiveniskuillaan avaruuden. On uuden aika, jätän hyvästit ja ojennan käteni kohti tulevaa.

falken cirklar / slår sina lovar vidare / jag höjer armen

Martina Moliis-Mellberg: falk. 2021. 69 s. Emma Strömberg on suunnitellut falkin elegantin ulkoasun.

Bländad av död och kärlek – 130 år finlandssvensk poesi. Koonneet Maimouna Jagne Soreiau, Martina Moliis-Mellberg ja Martin Welander

Schildts & Söderströms

Maisku Myllymäki: Holly

”Minä jätin hänet henkiin”

Maisku Myllymäki tunnustaa kirjoittaneensa esikoisromaaninsa Holly vasten kirjallisuuden helmiä. Silti merestä, saaresta, linnuista ja kahdesta naisesta syntyy omaperäinen tarina halusta, muutoksesta ja kuolemasta.

”Häntä en juurikaan enää ajattele. Ajattelen itseäni, ehkä se on melkein sama asia.”

Kolmikymppinen Eva elää äitinsä tohvelin alla symbioottisesti samassa asunnossa. Äiti on Ihmisen luonto -lehden julkkiksista skuuppeja kärkkyvä päätoimittaja. Linnuista kiinnostuneen Evan hän on palkannut lehteensä toimittajaksi.

Kun yksinäiselle meren saarelle vetäytynyt tunnettu viisikymppinen näyttelijätär Holly vinkkaa nähneensä saarellaan harvinaisen vihermehiläissyöjän, Eva lähetetään tekemään juttua paitsi säihkylinnusta ennen kaikkea Hollysta ja hänen elämästään karun luonnon helmassa.

Eva ihmettelee, onko vihermehiläissyöjä, joka harvoin harhautuu Suomeen asti, eksynyt reitiltään. Vai onko se tehnyt kunnon irtioton rutiineistaan? Myllymäki sirottelee pitkin matkaa vinkkejä, jotka vihjaavat tuleviin tapahtumiin. Oivalsin sen vasta, kun kirjan luettuani kävin sitä uudelleen läpi.

Maisku Myllymäen Holly (WSOY) viekoittelee lukijan mukaan kahden, peräti erilaisen naisen viikon mittaiseen piirileikkiin rappeutuneessa huvilassa meren rannalla. Seurasin uteliaana, miten naiset vähitellen tutustuvat toisiinsa, ja outo jännite heidän välillään kasvaa.

Iris Murdochin vuonna 1978 Booker-palkinnon voittanut hieno, psykologinen romaani Meri, meri vilahtaa Hollyn taustalla ja sivuilla. Holly puolestaan valittiin viime vuonna Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Lehden haastattelussa Myllymäki tunnusti velkansa hienoille kirjailijoille.

”Soudin saareen Marja-Liisa Vartion ja Raija Siekkisen kanssa. Kutsu oli lähetetty myös Monika Fagerholmille, Markku Pääskyselle, Hannele Mikaela Taivassalolle ja Anna-Kaari Hakkaraiselle.” Teoksensa loppuun Myllymäki on vielä listannut kirjat, joita vasten hän on Hollyn kirjoittanut.

Vihermehiläissyöjä 
(Merops persicus)

Esikuvien tunnelmat ja asetelmat ovat Hollyssa tunnistettavia, mutta Myllymäki luo silti täysin omalakisen ja psykologisesti oivaltavan tarinan, jota rento kieli ja lukuisat yksityiskohdat höystävät.

Palataan saarelle, jonne Eva on juuri yhteysveneeltä rantautunut. Holly tarkkailee tulijaa pettyneenä: Eivätkö kaikki lintuharrastajat olekaan miehiä? Häpeilemätön, riehakas, peräti rietas Holly tuo Evan mieleen linnun: strutsin, flamingon tai jalohaikaran.

Peilatessaan itseään Hollya vasten pyyteetön äidin tyttö näkee elämättömän elämänsä: Minussa on valtavan paljon kohtia, joita kukaan ei ole koskenut. Holly sen sijaan osaa nauttia elämästä. Hän on nainen, joka ajattelee vartalollaan, kun taas Eva ajattelee vartaloaan. Häpeä voisi olla hänen toinen nimensä.

Evassa herää halu tulla Hollyn lailla näkyväksi ja saada jotain, mitä lumoavalla näyttelijättärellä on. Myllymäen herkulliset kielikuvat luovat visuaalisia mielenmaisemia: Eva tuntee olevansa tyhjä taulu tai hylätty taajama, jokin unohdettu ontto pinta, joka vain odottaa, että asioita alkaisi tarttua siihen.

Näin tapahtuu. Paitsi Holly – ja viini-illat hänen kanssaan – saaren luonto ja sen hiljainen tunnelma lumoavat Evan. Hän ei kaipaa mitään entisestä elämästään ja kokee saarella hetkiä, joiden sisällä tuntuu hyvältä ja oikealta.

Maisku Myllymäki on Lahteen päätynyt
kirjastonhoitaja. Kuva: Tomi Reunanen

Meri kimaltelee, pauhaa, kuohuu ja tuoksuu Hollyn sivuilla. Elämä saarella soljuu aistillisena, peräti elimellisenä. Kolmantena päivänä Holly on jo meressä. …mutta Eva. Eva tutisee vedenrajassa. Seisoo siinä alusvaatteisillaan, reidet sinilaikkuisina, tummat ihokarvat pystyssä, kainalot ja selän kuopat viinintahmaisina.

Kukin Hollyn luku kertoo yhden päivän tapahtumista saaressa naisten suhteen kehittyessä intiimimmäksi (ainakin Evan mielestä). Ne alkavat epilogeilla, aurinkoisen souturetken kuvauksilla, jotka edetessään heittävät yhä synkemmän trillerin varjon Hollyn ylle. Kirjailija on kertonut halunneensa huiputtaa lukijoitaan. Siinä hän melkein onnistui.

Evan ja Hollyn yhteiselo rakoilee hetkellisesti, kun saarella piipahtaa Hollyn eksä, komeudestaan tietoinen Robert purrellaan. Vierailu lisää särmää, jännitettä ja jännitystä piirileikkiin. Evalle valkenee, ettei Hollykaan ole täydellinen.

Myllymäki eläytyy Evan mielenmaisemaan niin täysillä, että lukija ajautuu kuin huomaamatta itsekin Evan nahkoihin. Viikon aikana äidin tytössä hiljalleen tapahtunut muutos johtaa kliimaksiin. Harmaavarpunen tekee saman kuin vihermehilässyöjä: kunnon irtioton. Evasta tulee viimein näkyvä, kun Holly sivelee karmiinia punaa hänen huulilleen.

Myllymäki käyttää taitavasti kirjan taittoa tehokeinona vahvistamaan tarinan odottamattomia käänteitä. Tyhjä aukeama kertoo enemmän kuin sille kirjoittamattomat sanat. Lukija saa ne itse sommitella mielessään.

Kriitikko Helena Ruuska ennusti arviossaan, että Holly ”saattaa olla kirjasyksyn parhaimpia esikoisia”. Ennustus toteutui. Maisku Myllymäki astuu Hollyn seurassa komeasti kirjalliselle kentälle. Jään uteliaan innostuneena odottamaan jatkoa.

Maisku Myllymäki: Holly. WSOY, 2021. 255 s.

Pirkko Saisio: Passio

 Elämän merkitystä etsimässä

Pirkko Saision Finlandia-ehdokasromaani Passio vie hurjaan pyöritykseen 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin. Vaelluksen punaisena lankana kiemurtelee hyvän ja pahan tiedon puu. Koru, jolla on valta muuttaa kantajansa elämä.

”Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.”

Priori Girolamo Savonarolan käskystä Firenzen Piazza della Signorinalla leiskuu turhuuksien rovio heinäkuussa vuonna 1497. Parannussaarnaaja on tuominnut kansalaisten moraalisen rappion merkit liekkien ruoaksi, joten tuleen on heitettävä taulut, kirjat, huonekalut ja korut.

Ruhtinatar Vasari ei kuitenkaan uhraa tulelle arvokasta riipustaan, kultaista hyvän ja pahan tiedon puuta. Jalokivin koristellun puun ympärillä korussa kiemurtelee timanttisilmäinen kaksikielinen käärme. Se näytti rubiinikieltään kaikille, jotka pysähtyivät katsomaan tätä ällistyttävää luomusta.

Näin alkaa muotoaan muuttavan korun matka haltijalta seuraavalle historian vankkurien vieriessä. Vuosisatojen vaihtuessa valtakuntien rajoja vedetään uudelleen, vallankumoukset seuraavat toisiaan, ja hallitsijat nousevat valtaistuimille kunnes heidät mestataan. Ihmiset sinnittelevät kuka mitenkin väistämättömän kohtalonsa edessä.

Pirkko Saision idea kuljettaa korua punaisena lankana, joka kytkee Passion episodit toisiinsa, toimii oivallisesti. Tarinan uskomattomien ja yllättävien käänteiden lumoissa odotin malttamattomana, milloin ja missä muodossa kulta ja kimaltavat kivet jälleen ilmestyvät luotsaamaan Passion ihmiskohtaloita.

Romaanin monilukuinen henkilökaarti sukkuloi korun saattelemana halki mullistusten kourissa kärvistelevän Euroopan. Kirjan lukujen nimet kertovat, missä kulloinkin mennään: Firenze, Venetsia, Wien, Krakova, Goluboje Selo (Vaaleansininen Kylä), Haapsalu, Solovetsk ja viimein Helsinki.

Saisio, pitelemätön tarinankertoja ja tinkimätön ihmismielen tulkki, rakentaa henkilöhahmoistaan monitasoisia, ristiriitaisia ihmisiä. Vaikka heidän tekonsa eivät monesti kestä päivänvaloa, ymmärrän heidän motiivejaan. Tällaisia me raadolliset ihmiset olemme: vallanhimoisia, ahneita, kateellisia ja kaunaisia, mutta myös rakastavia, lempeitä ja avuliaita.

Koukuttavan tarinan, kulttuurihistorian ja kiinnostavien henkilöhahmojen lomaan Saisio on upottanut filosofista pohdintaa. Monet Passion ihmiset etsivät. Mitä? Sitä monikaan ei tiedä. Kenties rakkautta, sielunrauhaa, merkitystä elämälleen, vastausta kysymykseen mistä me tulemme, keitä olemme, mikä meitä kuoleman jälkeen odottaa? Entä mikä on sielu?

Marsalkka Grigoriin epätoivoisesti rakastunut diakoni Andrei kysyy itseltään: Miksi minä en osaa elää? Hän hapuilee kohti näkymätöntä maailmaa, joka on hänelle paljon todellisempi kuin näkyvä. Taidemaalari Jaan Haamer tekee saman taiteensa keinoin. Kreivi von Weisburgin sanoin: ”Te maalaatte asioita, joita ei ole olemassa, mutta jotka silti ovat totta”. ”Se on taiteen tehtävä”, toteaa taiteilija ykskantaan.

Theotokos ikoni Vardziasta, Georgiasta

Hyvän ja pahan tiedon puu kadottaa matkan varrella kimaltavia kiviään ja muuntuu moneksi: kultaiseksi kauhaksi, Pyhän Jekaterina Laulajan ikonin suojakuoreksi riisaksi sekä kultaisista kyynelistä punotuksi Jaan Haamerin maalauksen esiripuksi. Korun myötä muuntuvat myös sen haltijat. Joskus niin on tehtävä, vaihdettava identiteettiä, jotta henkikulta säilyisi.

Vihdoin lähestytään kirjailijan kotikulmia, Helsingin Kruununhakaa. Charles Baudelairin runoista innostunut, yliopistossa opiskeleva Yrjö osoittaa kihlatulleen Lindalle naisen ikiaikaisen paikan: Minä otan vastuun pois isältäsi, ja vallan myös, sinulla ei ole mitään pelättävää.

Saision elävät kielikuvat luovat Yrjön sanoille osuvan tunnelman: Auki jätetyn ikkunan edessä värisi verho kuin viluissaan, mahapiironki turposi hämärässä, ja suoraselkäiset tuolit, joilla istujia oli vuosi vuodelta yhä vähemmän, näyttivät hylättyinäkin kopeilta.

Konservatiivinen elämä ei ole Lindaa varten. Hänen verensä vetää vallankumouksen pyörteisiin, luomaan työläisten joukoissa oikeudenmukaisempaa maailmaa. Hän suunnittelee pelastavansa maalauksen esiripun kultaisella kyyneleellä vossikkakuskin Suomenlinnan vankileiriltä. Lopuilla pisaroilla hän ostaisi itselleen uuden elämän.

Vankileirien saaristossa, Solovetskin ojennusleirillä, Linda oppii, ettei elämässä aina käy niin kuin on suunnitellut. Elämän syvyys tulee hänelle tutuksi, kun todellisuus paljastaa monimuotoiset kasvonsa.

Pirkko Saisio voitti Finlandia-palkinnon Punaisella erokirjalla vuonna 2004.
Kuva: Laura Malmivaara

Ennen kuin kultaisista pisaroista sommiteltu esirippu viimein laskeutuu Passion eteen, hyvän ja pahan tiedon puu näyttäytyy vielä kerran. Se välähtää Tšehovin Kolmen sisaren Mašan kultaisena etuhampaana Eino Leinon patsaalla vuonna 1955.

Pirkko Saision ilmeikäs kieli ja elävä kerronta tempaavat Passion pyörteisiin heti ensimmäisiltä sivuilta. Kun yli seitsemänsataasivuinen romaani päättyy, minusta tuntuu kuin se olisi jäänyt kesken. Passiosta jää pitkä, täyteläinen jälkimaku.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala, 2021. 732 s.

Annie Ernaux: Vuodet

Kollektiivisen tietoisuuden hieno manifesti

Annie Ernaux’n Vuodet limittää omaperäisesti naisen kasvutarinan sodanjälkeisen Euroopan ajankuviin. Muistelmaklassikossa arjesta, populaarikulttuurista ja maailmanpolitiikasta syntyy kiehtova kokonaisuus.

Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.

Ranskan eturivin kirjailijan Annie Ernaux’n (s. 1940) Vuodet (Gummerus) nousi heti ilmestyttyään Ranskassa vuonna 2008 arvostelu- ja myyntimenestykseksi. Se sai muun muassa MargueriteDuras -palkinnon. 

Englanninkielinen painos kymmenen vuotta myöhemmin nousi Booker-ehdokkaaksi. Nyt kirja on viimein saatu suomeksi Lotta Toivasen oivallisesti suomentamana.

Helsingin Sanomien haastattelussa Ernaux kertoo asettavansa teoksessaan taustan, sen mikä henkilöä ympäröi, etualalle: ”Ajattelen, että synnymme maailmaan ja kollektiiviseen tietoisuuteen, joka vaikuttaa meihin. Halusin kirjoittaa yhteiskunnasta, joka muuttui vuosien varrella, ja minä siinä mukana”.

Vuodet alkaa lyhyillä välähdyksillä elämästä, kirjallisuudesta ja elokuvista.

Simone Signoret’n kasvot elokuvan Therese Raquin mainosjulisteessa

huussi joen yllä talon takapihalla Lillebonnessa, soliseva vesi kuljettaa ulosteita ja vessapapereita hiljalleen pois

varhaisten vuosien hämärät kuvat, joissa näkyy kesäsunnuntain valoläikkiä, unikuvat, joissa suvun vainajat heräävät henkiin ja kuljemme outoja polkuja

Teos jatkuu pidemmillä muistikuvilla, jotka pyydystävät katoavan ajan virrasta tapahtumia ja tilanteita, joita lukija tunnistaa. Minunkin mieleni syövereistä nousi Ernaux’n herättämänä muistoja, jotka olivat jo painuneet unohduksiin.

Suvun sunnuntai- ja juhlapäivälliset sekä vanhat, kellastuneet valokuvat vilahtelevat virstanpylväinä, kun ajan hammas raksuttaa eteenpäin. Ernaux syntyi Normandian takapajuisessa pikkukaupungissa köyhään perheeseen. Kaikkea oli niukasti, tavaroita, kuvia, huvituksia, selityksiä maailmasta ja ihmisenä olosta.

Nuori kirjailija Éduard Louis, jonka ensimmäinen teos Ei enää Eddy järkytti ja puhutti Ranskassa ja herätti maailmalla huomiota, on kertonut Ernaux’n inspiroineen häntä. Louis tulee samanlaisesta taustasta kuin Ernaux ja hänenkin romaaninsa ottavat poliittisesti kantaa heikompiosaisten puolesta.

Nurkkakuntaisilla, sisäänpäin käpertyneillä pikkupaikkakunnilla luokkarajoja ei noin vain ylitetty. Rikkaat sanoivat liian korea-asuisista myyjättäristä ja konekirjoittajista ”Tuo kantaa koko omaisuutta yllään”.

Ernaux tiivistää niin aineellisesti kuin henkisesti köyhät teinivuotensa toteamalla kuivasti: (Käydä kaupungilla, uneksia, tyydyttää itsensä ja odottaa, siinä nuoren maalaistytön elämä pähkinänkuoressa.)

Opiskelut avasivat Ernaux’lle tien maailmaan: kirjallisuuteen, filosofiaan, politiikkaan. Sunnuntailounaista (pyykinpesureissuista) vanhempien luokse tuli monituntinen uhraus, jonka aikana olisimme voineet lukea Virginia Woolfin Aallot. Ernaux ja kumppanit oivalsivat, ettei tuolla maailmalla ollut heille enää mitään annettavaa.

Annie Ernaux on palkittu elämäntyöstään.
Kuva: Catherine HeliecGallimard

Ernaux on etäännyttänyt itsensä, kuten hän kirjoittaa, ”persoonattomasta elämäkerrastaan” käyttämällä hän ja me muotoa sekä passiivia minän sijasta. Näin hän sulauttaa erityisen elämänsä oman sukupolvensa kokemuksiin ja liikehdintään.

Turmelus nuorison keskuudessa levisi kielloista ja valvonnasta huolimatta. Brigitte Bardot lumosi elokuvassa Ja Jumala loi naisen, James Deanin nimikirjaimet kaiverrettiin pulpettiin. Francois Saganin Tervetuloa ikävä, Freudin Seksuaaliteoria ja Kinseyn raportti luettiin salassa.

Tavaratulva ja kuluttamisen vimma työnsivät vähitellen menneisyyden yhä kauemmas mielen perukoille. Ernaux’n mukaan samalla ajattelu köyhtyi, ja usko mahdollisuuteen parantaa maailmaa hiipui. Työn ja perhe-elämän uuvuttamat eivät enää jaksaneet huolestua yhteiskunnan tilasta.

Avioero tarjosi heille mahdollisuuden palata hetkeksi takaisin nuoruuteen, viettelysten markkinoille John Cassavetesin ja Michelangelo Antonionin elokuvien johdattamina. Ajan pyörä kierähti hetkeksi taaksepäin. Pieni rako ehkäisypillerin ja AIDsin välillä salli naisillekin lyhytaikaisen seksuaalisen vapauden vailla pelkoa ei-toivotusta raskaudesta.

Oli koittanut nautinnon aika, jolloin kaikkea, mikä ennen oli ollut kiellettyä, kehotettiin nyt tekemään. Elokuvissa pyöri Viimeinen tango Pariisissa. Ernaux katselee maailmanmenoa paitsi tarkasti myös pilke silmäkulmassa. Ilmassa väreili halu luoda ja toteuttaa itseään. Mutta jos ei osannut maalata tai soittaa poikkihuilua, saattoi aina luoda itsensä uudelleen menemällä psykoanalyysiin.

Kuva: Hannele Salminen

Vuodet-teosta lukiessa tuntuu kuin Ernaux’n muistot olisivat soljuneet vaivatta paperille. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on kertonut, että kirjan teko oli vaivalloista ja kesti peräti kymmenisen vuotta. Muistikuviensa lomassa hän pohtii kirjoittamistaan:

Miten hän voisi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattivat hänet tähän päivään?

Samaa ovat pohtineet monet kirjailijat ja taiteilijat. Juha-Pekka Inkisen mainiossa teoksessa Pysäkkiaikakirjat ajankuvan dokumentteina komeilevat bussipysäkkien mainosjulisteet.

Leena Krohnin esseeteoksessa Mitä en koskaanoppinut hänen filosofiset pohdintansa limittyvät luontevasti arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”.

Annie Ernaux’n ajatus kulkee samoja polkuja, kun hän toisinaan kokee olevansa useammassa päällekkäin väreilevässä elämänsä hetkessä: siinä ajassa nykyhetki ja menneisyys asettuvat päällekkäin, sekoittumatta, siinä ajassa hänessä ovat hetken aikaa olemassa kaikki hänessä joskus olleet olomuodot.

Vaikka aika raksuttaa sekunti kerrallaan tasaisesti eteenpäin, silti tuntuu kuin sen meno nykyisenä digiaikana vain kiihtyisi klikkailujen siivittämänä. Ammennammeko me todellisuuden tyhjiin, elämämmekö loputonta nykyaikaa? Ernaux pohtii, päättää aloittaa tämän kirjan, sillä hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse

kylätanssit ja tivolin törmäilyautot Bazoches-sur-Hoënessa

Hocine Zaourarin valokuvan naisesta Algerian verilöylyssä, se on kuin Pietà-kuva

San Michelen kirkon seinällä hehkuvan auringonvalon Fondamenta Nuoven rantakadun varjoista käsin nähtynä

Annie Ernaux: Vuodet

(Les Années). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. Gummerus. 215 s. 

Kalevi Jäntin palkinnot neljälle nuorelle kirjailijalle

Katri Naukari esikoisromaanillaan Yhden puun tuho, Sanna Puutonen proosateoksellaan Sydänmuuri, Pauli Tapio runokokoelmallaan Koko meren laajuus ja Joonatan Tola esikoisromaanillaan Punainen planeetta voittivat vuoden 2021 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Pauli Tapio, Katri Naukari, Sanna Puutonen ja Joonatan Tola.
Kuva: Jouko Vatanen

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 131 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 56 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma on yhteensä 72 000 euroa, joten kukin neljästä palkitusta saa 18 000 euroa.  Kirjojen taso oli tänä vuonna poikkeuksellisen korkea, joten raadilla oli suorastaan runsaudenpula voittajia valitessaan.

 

Mikä luontosuhteessamme on vialla?

Katri Naukarin (s. 1984 Forssassa) matkakertomus Yhden puun tuho (Otava) on laaja esseistinen romaani maailmanlopun myyteistä, japanilaisesta estetiikasta, luksuskuluttamisesta, luontoterapiasta ja nykyihmisen omavalintaisesta yksinäisyydestä.

Raadin mielestä Naukari yhdistää esikoisromaanissaan elegantisti filosofisen ja esseistisen esitystavan romaanimuotoon, johon on upottanut lopun aikojen tarinansa.

Kirjailija kertoi samoilleensa pitkin Helsingin rantaviivaa ja odottanut näkevänsä villiä ja kaunista. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan hän koki ajatusryöpyn, lähtölaukauksen teokselleen. Alkoi armoton itsetutkiskelun aika.

Minä olen käynyt metsässä. Se ei auta. Olen kylpenyt tulivuorten vulkaanisissa vesissä ja kuumassa hiekassa muuttumattomana. Olen juonut itseni humalaan ja huutanut unissani. Olen kiusannut itseäni Henry David Thoreaulla, YouTube-videoilla ja Raamatun viisauksilla, mutta aika käy vähiin. Tuho etenee minussa ja elinympäristössäni koko ajan kiivaammin.

 

Viileän komiikan onnellinen lapsi

Sanna Puutosen (s. 1989 Lapualla) esikoisteos Sydänmuuri (Otava) on raadin mielestä eheä, varmavaistoisesti sommiteltu ja ilmaisultaan täsmällinen. Olemme siis hyvän proosan äärellä:

”Rakennetun ympäristön ja ihmisen vuorovaikutus ei äkkiseltään kuulosta riehakkaalta aiheelta, mutta esikoiskirjailijan näkemys kantaa. Sydänmuurin proosatekstit vievät ylvään teorian ja sattumanvaraisen elämän leikkauspisteeseen, sinne missä formaali suunnitteluprosessi kohtaa levottoman ihmisen.”

Neljäs parveke romahtaa, eikä ääntäkään kuulu. Laatta napsahtaa siististi irti liitoskohdasta ja joustaa polvista osuessaan maahan, heittää sitten muutaman kuperkeikan ja antaa liike-energian purkautua kitkaksi kallioperään. Paikalleen jäätyään se murenee, varistaa itsensä päivä kerrallaan olemattomiin ja painuu osaksi maan kuorta.

 

Haavikkomaisia kaikuja

Pauli Tapion (s. 1986 Oulussa) runoteos Tyhjä, suuri ja öinen (Poesia) uudistaa raadin mielestä taidokkaasti runoelman muotoa. Se on kunnianhimoinen, tasapainoinen ja hiottu kokonaisuus:

”Runoelmassa keinot ja rekisterit liikkuvat notkeasti, kieli vie taiturillisesti ylevästä koomiseen ja liikuttavaan. Rytmi on Pauli Tapion teoksen punainen lanka, viisas ja kerrostunut kokonaisnäkemys sen sydän.” Teoksessa luonto elää vahvasti mukana.

Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, / ottakaa oppia menneistä ajoista. / Te äänitätte kaiken, mutta ette kuuntele äänitteitä. / Muistinne on täynnä valokuvia, mutta valokuvaatte silti lisää. / Näytevarasto pursuaa yli äyräiden. 

Kuka inventoisi sen? / Kuka luetteloisi kallion kaiut ja sammumattoman kaipauksen, kuka siirtäisi pölyttömään vitriiniin viidakon varjot ja suviniityn  kasvit?

 

Hulvaton romaani kaoottisesta perheestä ja selviytymisestä

Joonatan Tolan (s. 1983 Haukivuorella) esikoisromaani Punainen planeetta (Otava) on osin arkistomateriaaliin perustuva romaani melkoisen kaoottisesta perheestä, jossa alkoholisoituneen ja psyykkisesti sairaan isän kyky vastustaa auttamisyrityksiä on omaa luokkaansa.

Raadin mielestä teos on tavallaan musertava, mutta ennen kaikkea odottamaton: ”koontitavaltaan, huumoriltaan ja siinä, mitä se kertoo ihmisen mahdollisuudesta selviytyä, toimia toisin kuin lapsuudenperheessä oli tapana ja jollakin tapaa antaa anteeksi”.

Tolan lapsuudenmuistot karmaisevat: Hiivimme sisälle. Sisällä haisi tärpätti ja viina ja kusi ja isä makasi sikiöasennossa tärpättipullo tyynynään taulukankaiden päällä sennäköisenä kuin olisi kuollut. Pöhöttyneet verestävät silmät möllöttivät auki kuin kuolleella kalalla.

Me lapset pidimme yöllä kriisipalaverin. Me karkaisimme, vaarille. Suunnitelma oli laskeutua lakanoista solmitulla köydellä parvekkeelta alas. Perhetyöntekijä kävi meillä kerran kuussa ja aamulla hän ihaili lakanoita parvekkeella, näytti ehkä siltä että meillä oli pyykätty, että vuodevaatteita tuuletettiin.

Kirjansa lopuksi Tola toteaa: Koko romaanini on lopulta yritykseni rakentaa rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisuuden keinoin. Elämäntarina on nyt saanut ehyen, palkitun muodon.

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Lista osoittaa, että palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Katri Naukari: Yhden puun tuho. WSOY. 2021. 328 s.

Saara Puutonen: Sydänmuuri. Otava. 2021. 128 s.

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen. Poesia. 2021. 64 s.

Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava. 2021. 344 s.

Tilaisuudesta on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)