Alitajunnan kuvaaja sai arvoisensa elämäkerran
Helena
Ruuska etsii ihmistä hienon suomalaisen symbolistin Hugo Simbergin teosten
takaa. Perusteellinen, runsaasti kuvitettu teos Hugo Simberg – pirut ja enkelit on nautinnollista luettavaa.
”Olen ollut
löytöretkeilijä ja salapoliisi, historiantutkija ja psykologi”, tietokirjailija
Helena Ruuska kuvailee kunnianhimoista
ja sinnikästä tutkimustyötään, jonka tuloksena nyt ilmestynyt elämäkerta Hugo Simberg – pirut ja enkelit (WSOY) nostaa
tietämyksen Suomen taiteen kultakauden mestarista aivan uudelle tasolle.
Jo oli aikakin, sillä edellinen, Ateneumin intendentin Sakari Saarikiven väitöskirja
taiteilijasta ilmestyi jo 70 vuotta sitten. Ruuska on penkonut arkistoja,
tutkinut museoita, katsonut satoja teoksia, tavannut Simbergin sukulaisia ja
keskustellut taiteentutkijoiden kanssa. Hugosta tuli hänellä läheinen kahden ja
puolen vuoden seurustelun jälkeen.
– Hän oli
ristiriitainen persoona. Luonnonlapsi ja leikkisä hupsuttelija, josta kaikki
pitivät. Hän halusi olla monessa mukana, teki teatterilavasteita, koristeli
kirkkoja, lähti maalaamaan kavereiden kanssa. Toisaalta hän oli itsestään
epävarma ja kaipasi yksinäisyyttä, rauhaa työskennellä, Ruuska pohti kirjansa
julkistamistilaisuudessa.
Hugo
Simberg (1873–1917) vietti lapsuutensa Haminassa, kunnes perhe muutti Viipuriin. Niemenlautan
kesäparatiisi 30 kilometrin päässä oli Hugolle tärkeä inspiraation lähde.
Sieltä matka jatkui Suomen taideakatemian kouluun Ateneumiin. Lisää oppia
taiteilijanalku haki esikuvaltaan Akseli
Gallénilta, jonka luona Ruovedellä hän vietti pitkiä aikoja.
 |
| Tienhaarassa, 1896. Lähteäkö enkelin seurassa Lontooseen vai pirun kanssa paheelliseen Pariisiin? |
Simbegille sateli rukkasia, sillä isänsä rahoilla elelevä,
piruja maalaava taiteilija ei ollut toivottua vävyainesta. ”Simberg on vetänyt piruparkansa esiin
suoraan ihmissydämen lihasta, kirjoittaa kirjailija Helvi Hämäläinen.”
Pirut ja enkelit eivät tuon ajan taideyleisöä
innostaneet, mutta kun Simberg maalasi hienon, realistisen muotokuvan Täti (1898) Alexandra Simbergistä häneen alettiin suhtautua vakavasti
otettavana taiteilijana. Maalaus oli esillä Pariisin maailmannäyttelyssä, tekijälleen
se avasi ovet taidekentän aktiiviseksi toimijaksi.
 |
| Täti, 1898. Tausta on häivytetty, tärkeintä on ihmisen mieli. |
Simberg tutustui kansainväliseen taiteeseen laajalti,
tutki lehtiä ja kirjoja, matkusteli paljon. Ruuska on kulkenut hänen jalanjäljissään
niin Haminassa ja Viipurissa kuin Lontoossa, Pariisissa ja Firenzessä.
Hämmästyttävän monipuolinen taiteilija tunsi eri
taidesuuntaukset, opiskeli uusia tekniikoita, grafiikkaa ja freskomaalausta,
teki kirjankansia ja mainoksia taidemaalauksensa ohella. Miten ihmeessä hän
kaikkeen ehti, kun eli vain 44-vuotiaaksi?
Vihdoin rakkauselämäkin alkoi kukoistaa, kun Simberg ja
hänen kymmenen vuotta nuorempi oppilaansa Anni
Bremer alkoivat luoda toisiinsa merkittäviä silmäyksiä Ateneumin
piirustussalissa. Annilla oli kuitenkin kilpailija, taide, mutta oli muutakin,
joka esti Simbergiä heittäytymästä heti täysillä suhteeseen.
 |
| Helena Ruuska on aiemmin kirjoittanut kiitetyt elämäkerrat Marja-Liisa Vartiosta ja Eeva Joenpellosta. Kuva Pertti Nisonen. |
Helena Ruuska avaa rehellisesti aihetta, josta tähän
saakka on vaiettu: Hugo Simbergiä piinasi todennäköisesti jo nuorena hankittu
syfilis. Siihen ei tuohon aikaan ollut parannuskeinoa, vaikka tauti saattoikin
olla pitkään oireeton.
”Tuula Karjalainen
kirjoittaa Tyko Sallisen elämäkerrassa, miten bordellikäynnit kuuluivat
opiskelijoiden – taideopiskelijoidenkin – tapoihin 1890-luvun Helsingissä.
Erityisesti lukukausien päättymistä juhlittiin ensin teatterissa, sitten
ravintolassa ja lopuksi Punavuoren ilotaloissa.”
Avioliitosta tulee joka tapauksessa onnellinen, ja
Simbergit saavat kaksi lasta. Tuolloin eletään kuitenkin jo autonomian
viimeisten vuosien levottomia aikoja, ja perhe joutuu monesti asumaan erillään.
Miten täysiverisimmän suomalaisen symbolistin teoksia,
enkeleitä ja piruja, pitäisi lopulta tulkita? Ruuskan mukaan teokset kysyvät, eivät
anna vastauksia, ne ovat satuja ja arvoituksia, joille katsoja saa sepittää
oman tarinansa.
 |
| Haavoittunut enkeli, 1903, pakenee tulkintoja. Reaalimaailman lainalaisuudet eivät päde tässä ulottuvuudessa. |
Tätä Simberg varmaan tarkoitti, kun hän itselleen läheisimmän
teoksensa nimen paikalle veti näyttelyluetteloon pelkän viivan. Vasta myöhemmin
rakastetuimmaksi suomalaiseksi maalaukseksi äänestetty, pitkään tekeillä ollut
kookas teos sai nimekseen Haavoittunut
enkeli.
Hugo Simbergin tärkeimmät työvälineet eivät olleet silmä
ja sivellin vaan tunteet, unet ja mielessä liikkuvat asiat. Kenties kattavimman
selityksen taiteelleen hän antaa itse vastatessaan veljelleen Paulille tämän udellessa mitä taide
Hugon mielestä on?
”Taideteos puhuu
toisesta maailmasta ja johdattaa katsojan ajatukset johonkin sellaiseen, mitä
ei ajatella joka päivä ja mitä ajatellaan vielä pitkään taideteoksen katsomisen
jälkeenkin.”
