Pirullisen hauskaa – ja osuvaa
Jyrki
Lehtolan ristitulelta ei kukaan eikä mikään ole turvassa. Kirjallisia esseitä
sisältävässä teoksessa Ihan sama
huutia saavat niin herkkyys, särkynyt sielu, nykyarkkitehtuuri, influensserit,
terapeutit – mitä kaikkia näitä onkaan. IHAN SAMA.
Vaginamonologit-näytelmän
esittäminen tulisi kieltää, koska kaikilla naisilla ei ole vaginaa.
Jyrki Lehtolan esseetrilogian päätösosa Ihan sama (Siltala) ei sovi herkkähipiäisille. Se ei tarjoa turvallista tilaa myöskään poliittista korrektiutta kaipaavalle. On hyvin todennäköistä, että hän kirjaa lukiessaan pahoittaa herkän, rikkinäisen mielensä ja traumatisoituu. Onneksi uhrille on tarjolla moneen makuun sopivia terapeutteja, joista valita.
Moniäänisen teoksen ensimmäisessä esseessä Olen suomalainen Taideyliopistoon ajautunut somalinainen avaa kokemuksiaan suomalaisesta rasismista.
Kustantamot
kiinnostuivat palkitun esseen kirjoittaneesta toisen värisestä ihmisestä. Haluaisitko toimittaa kirjasarjaa Otavan
ruskea kirjasto? Tervojen borderterrierillä aloitettaisiin?
Taideyliopistossa hänelle myös valkenee, miten opettajien
auktoriteetti ja taide on uhrattu taiteen vapauden alttarille, jossa jokainen
ajassa elävä mongerrus saa kukoistaa. Kas näin: Sofokleen Oidipus muuttui tragediasta polyamorisen rakkauden
ylistykseksi eikä kukaan nauranut.
Lehtola seuraa haukankatseellaan monenmoisia ilmiöitä ja
iskee sumeilematta niiden lähempää tarkastelua kestämättömään ytimeen. Hänen
tekstinsä tykittää analyyttisesti, älykkäästi, liioitellen ja hauskasti aikamme
ylilyöntejä. Teosta lukiessa hihittelyltä ja naurunpurskahduksilta ei voi
välttyä, jos ei omaa herkkää, särkynyttä sielua.
Kirjoittaja on vieraillut asuntomessualueella ja pettynyt
siellä vallitsevaan läpinäkyvyyteen. Kaikkialla lasitaloissa ihminen ei enää
ole ”mysteeri vaan päivitys”. Ulospäin suuntautuvan läpinäkyvyyden vastapainona
sisällä taloissa kaikki on piilotettu tumman puun taakse.
Understatement kirkuu understatementisuuttaan, kun
tiloista on häivytetty niin jääkaappi, mikro, ruokailuvälineet ja ruoka.
Samalla asumisesta on kadonnut viihtyvyys, ilo ja mukavuus. Toistaiseksi vielä
jäljelle jäänyt metsäkaistale tarjoaa nuorisolle sentään mahdollisuuden rakentaa
ison kuusen alle katseilta suojaavan majan.
Olen Lehtolan, tai hänen alter egojensa, kanssa monesti
samaa mieltä, mutta Marguerite Durasin kohdalla
nousen barrikadeille. Kyllä, ranskalaiskirjailijan upeaan tuotantoon, Mikäon minun totuuteni?, voi upota yhä uudelleen ja uudelleen. Jyrki Lehtola on tulkinnut kansakunnan kipeim-
piä tuntoja monissa medioissa kirjojen ohella.
Kuva: Jorma Puranen
Eikä todellakaan tarvitse keskittyä vain ”välimerkkien
herkkyyseroihin”, vaikka Lehtola näin väittää. Yhdyn Italo Calvinon mielipiteeseen, jonka mukaan ”Klassikko on
kirja, joka ei koskaan lopeta sanottavaansa”.
Sukupolvikirjaimisto on jäänyt minulta hämärän peittoon, mutta onneksi Lehtola osaa valaista luokittelua.
Boomerit metsästivät ja kalastivat ruokansa, X-sukupolvi kutsui
ruokaansa taiteeksi, musta mies kuljetti millenniaalille valmiiksi leikatun
avokadon, Z-sukupolvelta meni viikoksi ruokahalut, kun se äsken luki sanan
musta.
Jokaisen sukupolven elintila ja mahdollisuudet kaventuvat
polvi polvelta. Z-sukupolvi tulee olemaan
niin pennitön, että jos ne saa lapsia, niillä ei ole muita leikkikaluja kuin
sukuelimensä, joka sekin on potentiaalisesti väärä, mutta onneksi korjattavissa.
Onneksi aakkosista loppuvat kirjaimet. Ja kukapa haluaisi kuulua Ö-sukupolveen?
Tässä vaiheessa ollaan jo terapian tarpeessa. Ei huolta,
sillä terapeutteja kyllä riittää. Essee Terapeutin
testamentti pureutuu ammatin saloihin ja paljastaa, miten toisten psyykellä
tehdään rahaa. Sillä asiakkaita riittää, kun ”oman rikkinäisyyden ja siihen
liittyvän kipeän, mutta palkitsevan kasvun hakemisesta on tullut menestyjän
merkki”. Ja kukapa ei sitä haluaisi.
Taidealakaan ei välty Lehtolan julmalta katseelta. Hänen
mielestään ei ole järkevää, että taiteilijoista yritetään leipoa joka alan
asiantuntijoita, vaikka oma taiteentekokin on heille monesti mysteeri. Taiteilijat
on myös valjastettu ”helpoimman, yksitulkintaisen ja alleviivaavimman sanoman”
esittäjiksi suuntaamalla tukea monitulkintaisen taiteen sijasta näihin hankkeisiin.
Tilannetta pahentaa, että teoslähtöisyydestä on siirrytty
entistä enemmän tekijäriippuvaisuuteen. Pahimmillaan taiteilijan vähemmistöidentiteetti,
soljuva sukupuoli, kehollisuuden elopaino (Iiu Susiraja) ja marttyyrius
ylipäätään riittävät taiteelliseksi ilmaisuksi.
Iiu Susirjan omakuva.
Taiteilija vielä varmistaa, että hänen teoksensa sanoma
menee perille julistamalla: ”tämä on positiivisessa hengessä esitetty
asiantuntijalausuntoni siitä, että sota ei edistä diversiteettiä ,
inklusiivisuutta ja se kolmas sana”. (Minä autan: intersektionaalisuutta).
Lehtola kaipaa aikoja, jolloin taide sai vielä vapaana
sekoilla, kokeilla ja kehittyä. Jolloin sen sanomaa ei hierottu katsojan
naamaan, vaan teoksen monitulkintaisuus vaati sekä taiteilijalta että
katsojalta syventymistä ja pohdiskelua. Kenties näin avautui ihan uusia,
yllättäviä näkökulmia.
Eläköön sanomisen ja kirjoittamisen vapaus, jota Jyrki
Lehtola mielin määrin viljelee. Hänen persoonallinen, satiirinen kirjoitustyylinsä
korostaa hänen havaintojensa ja kommenttiensa osumistarkkuutta. Kaiken ilkeilyn
ja naureskelun rivien välistä paljastuu kuitenkin, etteivät humoristin
silmätikuiksi päätyneet aiheet ole hänelle samantekeviä.
Kirjan luettuani tuntuu kuin raikas tuuli olisi pyyhkinyt
kerrostuneen nöyhdän monen nykyajan ilmiön ympäriltä ja osoittanut, ettei
keisarilla ole vaatteita. Joku tästä varmaan pahastuu. IHAN SAMA.
Jyrki
Lehtola: Ihan sama: kirjallisia esseitä. Siltala. 2023. 382 s.