Don DeLillo: Hiljaisuus

Digitaaliaddiktin kauhuskenaario

Don DeLillon mestarillinen, mustalla huumorilla silattu dystopia Hiljaisuus ennustaa, mitä kohti olemme väistämättä ajautumassa, jollemme hidasta vauhtia ja muuta kurssia.

 Mitä tapahtuu niille, jotka elävät puhelimessaan?

Mies ja nainen, Jim ja runoilija Tessa, ovat palaamassa lomamatkalta Pariisista. Jim kallistaa istuintaan ja alkaa toistaa matkatavaralokeroiden alapuolelle kiinnitetyn pienen ruudun suoltamia lennon koordinaatteja: 

matkaa jäljellä tuhatkuusisataayksi mailia, température extérieure miinus viisikymmentäseitsemän F… Näin alkaa Don DeLillon pienoisromaani Hiljaisuus (Tammi).

Tessa uppoaa yhteen lukuisista muistikirjoistaan, joihin hän on vuosien varrella tallentanut ideoita, muistoja, sanoja. Hän haluaa nähdä ne omalla käsialallaan kirjoitettuna parinkymmenen vuoden kuluttua (jos olemme vielä elossa silloin) löytääkseni jonkin puuttuvan elementin, sen mitä en näe nyt…

Pariskuntaa odotellaan superscreenin äärellä Yhdysvaltojen Newarkissa. Max, Diana ja hänen entinen oppilaansa, lukion fysiikan opettaja Martin valmistautuvat seuraamaan miljoonien muiden tavoin vuoden suurtapahtumaa Super Bowl LVI:tä vuonna 2022.

Kaikki on niin kuin olla pitää, kunnes superscreenin kuva alkaa väristä. Se ei ollut tavallinen visuaalinen häiriö, siinä oli syvyyttä, se muodosti abstrakteja kuvioita jotka liukenivat rytmiseksi sykkeeksi, joukoksi perusmuotoja jotka näyttivät työntyvän eteenpäin ja vetäytyvän.

Sitten ruutu pimenee. Kännykät eivät toimi, liikenne pysähtyy. Infrastruktuuri on sortunut ja teknologiset yhteydet katkenneet. Tekniikan hylkäämät ihmiset reagoivat kukin omalla tavallaan. Martin epäilee kiinalaisten dominanssia, algoritmista apokalypsiä. Diana pelkää sivistyneen maailman tulleen tiensä päähän. Jonkun mielestä kyse on vain häiriöstä voimalaitoksessa.

Alvar Gullichsenin akryylimaalaus
Wormhole 2.

Suuria urheiluvetoja harrastava Max siemailee viskiään ja manailee eetteriin kadonneita rahojaan. Hän tuijottaa pimeää ruutua, selostaa ottelua, jota ei näe, ja höystää esitystään ulkoa oppimillaan mainoksilla. Diana vilkaisee ruutua kuin varmistaakseen, että se on pimeänä, sillä hän kokee asiantilan rauhoittavan itseään oudolla tavalla.

Mitä pitemmälle tekniikka kehittyy, sitä haavoittuvampaa se on. Olemmeko me koe, joka karkasi käsistä, jäljelle jääneitä sivilisaation inhimillisiä sirusia? Minäkin osallistun spekulaatioihin: Onko aika-avaruus vääristynyt pahan kerran, ja madonreikä imaissut meidät mustaan aukkoon?

Joskus 99 harvaan ladottua sivua riittävät klassikkoromaanin syntyyn. Tuntuu kuin olisin lukenut paksun teoksen, sillä niin paljon ajatuksia ja pohdittavaa DeLillo on Hiljaisuuteen ladannut. Samalla hänen terävä katseensa paljastaa meidät ja piintyneet tapamme kaikessa koruttomuudessa. Uhkaavasta katastrofista ja arjen banaliteeteista syntyy surullisen tunnistettava kuva.

Don DeLillo on voitanut lukuisia
arvostettuja kIrjallisuuspalkintoja.
Kuva: Jurgen Frank

Seurueen keskustelu lainehtii päämäärättömästi Einsteinista Jeesus Nasaretilaiseen ja itse kunkin käyttämään lääkitykseen. Dianan ja Martinin vuoropuhelua sävyttää häivähdys eroottista latausta. Maxin sanoin: meillä ei ole muuta sanottavaa kuin se, mitä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.

Jim ja Tessa ovat myöhässä, mutta heillä on siihen pätevä syy. Kun he kävelevät ystäviensä luo pimenneillä kaduilla ohikulkijat, joilta on riistetty mahdollisuus tuijottaa puhelimiaan, säntäilevät päämäärättömästi, kiroilevat ja nujakoivat.

Tessa toteaa sen, mistä olemme olleet alitajuisesti tietoisia jo pitkään. Meitä on varoitettu, olemme nähneet enteitä tulevasta dystopiasta: mutavyöryjen luhistamia taloja, tsunameja, saasteiden peittämiä taivaita, biologisia aseita, kyberhyökkäyksiä, pernaruton, nälänhätiä, pandemian ja Putinin.

Tyhjän katseensa syvyyteen uponnut, Einsteinia pakonomaisesti siteeraava Martin muistuttaa tämän ennusteesta:

En tiedä, millä aseilla

kolmas maailmansota käydään,

mutta neljännessä maailmansodassa

taistellaan kepeillä ja kivillä.

Hiljaisuus ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2020, mutta tällä hetkellä se on entistä ajankohtaisempi. Vaikuttavan teoksen luettuani hiljennyn ja kuvittelen, että kaikki ruudut ovat pimentyneet, kaikki härpäkkeet ja liikenteen melu vaimenneet. Mitä kuunneltavaa, nähtävää ja tunnettavaa meille jää?

Alan vähitellen erottaa tuulen havinaa puiden lehdissä, lintujen viserrystä, laineiden liplatusta, kuiskauksia, hiljaista puhetta. Kenties juuri sellaista hiljaisuutta, jota meidän pitäisi tarkemmin kuunnella, jotta pelastuisimme.

Don DeLillo: Hiljaisuus (The Silence). Suom. Helene Bützow. Tammi. 2022. 99 s.

Alvar Gullichsen: Wormholes & Dissolving Patterns Galleria Heinolla 10.4. saakka.