Kutkuttavia kurkistusaukkoja menneeseen
Juha-Pekka
Inkinen sommitteli satunnaisista kuvalöydöistään riemastuttavan koko kansan albumin,
kollaasikirjan Hei elämä. Komea teos
antaa puhuttelevat kasvot modernismiin heräävälle Suomelle.
Valokuvaaja Juha-Pekka
Inkistä kiehtovat oudot, vähän vinksahtaneet asiat. Edellisessä kirjassaan
Miten tavarat ovat, http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2018/12/juha-pekka-inkinen-miten-tavarat-ovat.html,
hän esitteli koteja ja niiden asukkeja, joille KonMari on tuntematon käsite.
Uudessa teoksessaan Hei
elämä – Heräävän Suomen kuvia
(Musta Taide) Inkinen on heittäytynyt kuvien vietäväksi. Vuosien varrella
hänelle on kertynyt tuhansia orpoja postikortteja, kodittomia kirjeitä ja
anonyymejä valokuvia divareista ja kirpputoreilta. Jokin outo piirre niissä
osui hänen silmiinsä ja vaati valitsemaan juuri ”minut”.
Inkistä eivät häiritse hänen aarteidensa ruhjeet ja
virheet. Päinvastoin, ne kertovat eletystä elämästä ja luovat kuviin,
kortteihin ja kirjeisiin uusia kerrostumia. Löytöjen muinaiset haltijat eivät
kohdelleet tuon ajan somea hellin käsin. Kortteihin ja kirjeisiin on piirrelty,
niihin on kirjoiteltu ylimääräisiä kommentteja, niitä on yliviivattu ja
leikelty. Valokuvissa on taitoksia ja tuhruja.
Sen sijaan Inkinen ei kollaaseja laatiessaan ole
leikellyt eikä liimaillut löytöjään vaan kuvannut ne ja sommitellut niistä tietokoneohjelmalla
jännittäviä rinnastuksia ja päällekkäisyyksiä: ”Rakensin tietoisia riitasointuja ja annoin vanhoille kuville uusia
merkityksiä”. Näin hän on luonut albumiinsa monimielisiä ja -tulkintaisia
kokonaisuuksia. Teos itsessään on omanlaisensa kollaasi, mikrohistoriaa
idullaan olevasta Suomesta.
”Vuosisadan alku
muistutti enemmän meidän aikaamme kuin 1900-luvun jälkipuoliskoa. Kaikki oli
liikkeessä, eikä tiedetty minne ollaan menossa. Sieltä löytyvät dynamot, junat,
lentokoneet, radioaallot ja röntgensäteet. Moni näki rappion suurkaupungin
ihmisessä ja kulttuurissa.”
Inkisen poimimat sitaatit ja faktat tuon ajan
kaunokirjallisuudesta ja lehdistä sekä tietokirjoista tuovat jännän näkökulman Hei elämä -teokseen. Ne kertovat omia
tarinoitaan vanhan hyvän ajan Suomesta. Niistä paljastuu, etteivät modernin
elämän ensiaskeleet sujuneet aina kitkatta.
Kun radiolähetykset aloitettiin 1920-luvulla, radiota pidettiin
vaarallisena vekottimena. Se oli synnin pasuuna, pelsepuupin posetiivi ja
perkeleen puhallustorvi. Tuossa saattoi olla perää, sillä näin kirjoitti Suomen
sosiaalidemokraatti 4.11.1926:
”Heinäkuun 13.
Päivänä katkesi Porin radioaseman antenni masto ja putosi katon läpi
lähetyshuoneeseen aiheuttaen 2000 markan vahingot. Antenni lienee katkennut
siksi, että sen päällä istui ennen katkeamista satakunta naakkaa.”
Monia huolestutti uuden ajan siivittämä villi ja vapaa
elämä. Nuorison holtittomuus ja naisten moraali olivat pysyviä huolenaiheita
vuosikymmenestä toiseen. Mutta miestenkin ylenmääräiseen rietasteluun oli syytä
puuttua. T.Yliluoman julkaisu Oikea mies ja nainen eli siitinelo ja avioliitto
vuodelta1926 paljastaa, miten temppu tehdään:
”Se siitinelon
ärtyisyys, jota onanisti tuntee vuoteen lämpimässä, poistetaan paraiten
viilentävillä kääreillä. Nenäliina kääritään monenkertaiseksi, kastetaan
lähdekylmään veteen ja pannaan siittimen ympärille. (--) Vaikeissa tapauksissa
voi olla tarpeellista vaihtaa nämä kääreet pieneen vedenpitävästä kankaasta
tehtyyn pussiin, joka täytetään jääpalasilla ja pysyy kylmänä koko yön.”
Me tirkistelemme sadan vuoden takaisia aikalaisia Inkisen
avaamista räppänöistä. Mutta hekin katselevat meitä takaisin keimaillen,
ilkkuen, vakavina. Totiset katseet kertovat sodista, sorrosta, köyhyydestä. Jaakko Halmekoski kertoo Orjamarkkinat-kirjassaan huutolaislasten
sydäntä särkevistä kohtaloista.
”Lasten huutokaupat
pidettiin yleensä viattomien lasten päivänä. Myytävistä lapsista pienimmät
nostettiin pöydälle tai muualle korokkeelle seisomaan. Meklari piti vasemmalla
kädellä tukasta tai olkapäästä kiinni ja heilutti oikealla vasaraa.”
Hei elämää tulee iholle.
Mitä enemmän sen kuvien yksityiskohtiin – ihmisten ilmeisiin, vaatetukseen,
esineisiin, maisemiin, raapustettuihin kommentteihin – syvennyin, sitä paremmin
tunsin ymmärtäväni sadan vuoden takaista ajanhenkeä ja elämänmenoa. Tämä on
oivallista historian opiskelua, joka innostaa hakemaan lisää tietoa.
Kuten Inkinen huomauttaa, me näemme sadan vuoden
takaisissa kuvissa asioita, joita aikalaiskatsoja ei voinut nähdä. Teos
houkutti minut ajatusleikkiin, kuvittelemaan, mitä tulevaisuuden ihmiset sadan
vuoden kuluttua meistä ajattelevat?
Mikä meidän digihälyn turruttamassa ajassamme heitä
kummastuttaa, hymyilyttää, ihastuttaa tai vihastuttaa? Mitä jälkiä meistä jää?
Löytyykö pilvipalveluista yhtä kiinnostavaa aineistoa kuin Inkisen
kirpparilöydöt?
Aikamatka menneeseen ja kuvitelma tulevaisuudesta
palauttavat minut nykyaikaan. Katson sitä nyt uusin silmin miettiessäni
vastauksia yllä oleviin kysymyksiin.
 |
| Juha-Pekka Inkinen kirjansa julkistamistilaisuudessa Galleria, antikvariaatti Laterna Magicassa. |
Fil. toht. Harri
Kalha on kirjoittanut Hei elämään kiinnostavan, monipuolisesti aihetta
valaisevan esseen. Taidehistorian, sukupuolentutkimuksen ja visuaalisen
kulttuurin dosentti on itsekin julkaissut useita kirjoja vanhoista
postikorteista ja valokuvista. Minut lumosi hänen kuumottavista kuvista kertova
teoksensa Sukupuolen sotkijat
(Parvs):
Voin sydämestäni
yhtyä Kalhan suitsutukseen: ”Hei elämä
on kulttuurihistoriallinen helmi – visuaalisesti lukutaidokkaan Aapinen, uusi
Maamme-kirja, joka onnistuu kertomaan enemmän ja syvemmin 1900-luvun alun
Suomesta kuin moni tuhti tietokirja konsanaan”.
Se kasvaa
yksityisestä yleiseen: ”Tämä albumi ei
ole sinun eikä minun vaan meidän kaikkien yhteinen”.
Valokuva, tuo ”musta taide” on merkillisin uuden ajan
keksinnöistä, tuumasi mestarivalokuvaaja I.K.
Inha vuonna1908. Kustantamo Musta Taide yhdistää valokuvan hyvään
kirjapainotaitoon.
Hei elämä julkaistiin
valokuvan ja kirjan perinnettä vaalivassa Laterna Magicassa,
josta sen muun muassa voi hankkia.
