Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Olemassaolon ja identiteetin viiltävän kirkasta pohdintaa

 Muusikko Anna Järvisen esikoisteos Uni viime yönä: vie komeasti autofiktion tuolle puolen: uniin, muistoihin, ulkopuolisuuden tunteisiin ja rakastamisen vaikeuteen.

”Näen sinut epävarmana ja vähän eksyneenä.”

Näin toteaa Anna Järvisen minäkertoja pienoisromaanissa Uni viime yönä: (Teos). Järvinen itse sen sijaan kirjoittaa varmoin ottein kertojansa mielen heilahteluista nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin sekä dialogista arvoituksellisen ”sinän” kanssa.

Teosta lukiessa tuntuu välillä, että minä ja sinä sulautuvat toisiinsa, ja kertoja puhuu paitsi menettämälleen ”sinulle” myös itselleen. ”Olet luonani melkein vain keksittynä joten olkoon niin kuin on.” Tämä arvoituksellisuus luo teokseen hypnoottisen, kiinnostavan poljennon. Ei ihme, onhan kirjailija muusikko.

Järvinen kartoittaa maastoa, jonne Pentti Saarikoski, Christer Kihlman ja Karl Ove Knausgård muiden muassa avasivat latua. Hänen ”autofiktionsa” on silti vallan omaperäistä. Kertoja tarkastelee tunteitaan, mielenliikkeitään ja muistojaan juuri niin oikullisesti kuin mieli toimii: ”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä”.

Tästä huolimatta kertoja tunnustaa edelläkävijöiden teosten auttaneen häntä ymmärtämään elämää paremmin ja niiden olemassaolon yksityiskohtien kuvailun antaneen elämälle vahvistuksen.

Suomentajan tehtävä kertojan ajatustenvirran poukkoilun ja tunteenpurkausten tulkkina ei varmaan ole ollut helppo. Raija Rintamäki onnistuu kuitenkin kääntämään tekstin hengen ja musikaalisuuden, tarkan ja terävän kielen oivallisen sujuvaksi suomeksi.

Kertojan ulkopuolisuuden ja hylätyksi jäämisen tunteet alkoivat itää jo lapsena, ja niistä jäi hänen mieleensä pysyvä jälki. Isä jätti äidin, kun tämä oli raskaana, eikä halunnut pitää yhteyttä tyttäreensä. Kun äiti löysi uuden miehen, minäkertoja puolestaan löysi itsensä kuusivuotiaana uusperheen omakotitalosta Tukholman liepeiltä.

Anna Järvinen on ruotsinsuomalainen säveltäjä, laulaja ja taiteilija,
joka asuu Tukholmassa. Kuva: Mattias Edwall

 
Ystäväni, toimittaja Hilkka Kotkamaa haastatteli Anna Järvistä, joka kertoi koti-ikävästään:

– Suomi on minulle edelleen tärkeä paikka. Olen elänyt Ruotsissa ruotsalaista elämää, vaikka äitini ja isäpuoleni ovat suomalaisia. Koko ystäväpiirini on aina ollut ruotsalainen, enkä puhu kovin hyvin suomea. Silti tunnen itseni edelleen Ruotsissa asuvaksi suomalaiseksi. En ole halunnut muuttaa sukunimeäni Järvistä, vaikka voisin olla nimeltäni myös Palme.

Uusi ympäristö ja kieli olivat umpisuomalaiselle pikkutytölle outoja. Hän ei tiennyt ”miten täällä ollaan lapsia” ja jäi ulkopuoliseksi. Tunne ei laimentunut myöhemminkään: ”Kirjoitin päiväkirjaa. Avasin ikkunan raolleen ja kuuntelin mopoja, mietin mitä tapahtuu siellä missä oli perjantai”.

Kertojan rehellisen intiimi itsetutkiskelu valaisee hänen sielunsa syövereitä kuin toukokuun viiltävän valkea valo hänen tukholmalaishuoneistoaan. Viisikymppisenä ”minä” jo tietää, ettei vastauksia eikä varmuuksia aina ole. ”Minä en oikeastaan ymmärrä itseäni. Valitsen yksinäisyyden ja valitan yksinäisyyttä.”

Kaipaus. Kuva: Hannele Salminen

Elämän varrella koetut menetykset lisäävät kertojan yksinäisyydentunnetta. ”Tiedän miten mummon nauru helmeilee. Kaiken sen minä tiedän eikä sitä enää ole.” 

Hän huomaa surussaan, ettei kaikesta huolimatta ole tuntenut olevansa yksin ennen mummon viimeistä hengenvetoa.

”Minä” näkee viiltävän tarkasti ihmissuhteiden teennäiset koreografiat, eikä suostu piirileikkiin mukaan. Seksuaalinen leikkikin tuntuu ajoittain tyhjältä: ”Sain iloa seksistä, nyt se tuntuu kuolleen ja on kuin olisin sulkeutunut emotionaalisesti”.

Kun ahdistus ja masennus synkistävät kertojan mieltä, hän tuntee inhoa jopa heitä kohtaan, jotka yrittävät auttaa. Silti hän tunnustaa: ”Jahtasin haavi kourassa jotakuta joka pelastaisi minut. Varmana siitä, että löytäisin”. Hänen tyttärensä on toista maata. Varma siitä, ettei tarvitse miestä pelastamaan itseään.

– Otin lapsena isäni ja äitini avioeron hyvin raskaasti. Isäni oikeastaan katosi elämästäni ja tapasin häntä ja hänen puoleista sukuani vähemmän kuin toivoin. Onneksi olen saanut tutustua häneen aikuisena. Valitettavasti myös omat lapseni ovat joutuneet kokemaan vanhempiensa avioeron, mutta uskon ja toivon heidän selvinneen siitä helpommalla, Järvinen kertoo.

Vaikka haikea, rehellinen Uni viime yönä: on pienoisromaani, sen luettuani minusta tuntuu kuin olisin kulkenut pitkän matkan kertojan seurassa, sillä niin merkityksillä ladattuja hänen lauseensa ovat. Aivan kuten teoksen kertoja saa vahvistuksen elämälle edeltäjiensä kirjoista, samoin kävi minulle Anna Järvisen teosta lukiessa. Hyvä kirjallisuus tuo lohtua ja luo uskoa elämään jakamalla ihmisenä olemisen yhteistä kokemusta.

Teoksesta jää sen varjoista huolimatta valoisa, tulevaisuuteen luottava jälkikuva. Vaikka vielä on pimeää, eikä ”yö itsestään luovuta”, periksi ei anneta. ”Olin ajatellut että kulkisin kanssasi rantoja pitkin, olin sulkenut silmät ja nähnyt unen.”

Anna Järvinen vahvistaa tämän: Olen koulutukseltani opettaja, mutta teen myös musiikkia, laulan, teen kuvataidetta. Nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa. Myös perhe on minulle hyvin tärkeä. Minulla on nyt toimiva parisuhde Mattias Palmen kanssa. Olen löytänyt elämässäni tasapainon, jota olen etsinyt pitkään.

Anna Järvinen: Uni viime yönä: Teos. 2021. 133 s.

(Dröm natten till idag: Förlaget. 2020). Ruotsista suomentanut Raija Rintamäki.