Katja Ketun taikapiiri vangitsee ja lumoaa
Rose on poissa on
väkevä näyttö kielen voimasta luoda maailmoja. Hurja, mystinen ja samalla
lyyrisen kaunis romaani kietoo sisälleen kaksi roudanjuurista, verenväkevää
rakkaustarinaa.
 |
| Kirjan kannessa on Manuela Boscon maalaus |
Näin kirjoitin Katja
Ketun aiemmasta romaanista: ”Yöperhonen on todiste, miten
jännittävää, koukuttavaa, totta ja tarua kirjallisuus voi parhaimmillaan olla.
Ja miten vapaa vyöhyke se on; siellä kaikki on mahdollista, vain rohkeus ja
mielikuvitus rajoittavat. Eikä Katja Kettu näitä rajoja tunnusta.”
Sama pätee sanasta sanaan myös Katja Ketun uusimpaan
romaaniin Rose on poissa (WSOY). Se
vie Pohjois-Amerikan intiaanireservaattiin Fond du Laciin, jonne myös
suomalaissiirtolaisia vuosisadan vaihteessa päätyi.
Kaikkiaan alueiden kaivos-
ja metsä maille saapui jopa 300 000 siirtolaista, joista osa avioitui
paikallisen intiaaniväestön kanssa.
Kettu tuntee aihepiirinsä, sillä hän on useita kertoja
matkannut alueella, haastatellut ihmisiä, lukenut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta
ja artikkeleita. Näistä tutkimuksista syntyi hänen edellinen teoksensa, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa yhdessä tehty
tietokirja Fintiaanien mailla.
Mutta nyt ei olla tietokirjan sivuilla, vaikka romaanin taustat
ovatkin aitoja. Rose on poissa poreilee
lukijan iloksi ehtaa kettumaista maagista realismia. Romaanin tunnelma, draaman
käänteet ja korvia hyväilevä kieli pitävät lukijan varpaillaan järkyttävän
loppukirin jälkeiseen suvantoon saakka. Kun Rose on vihdoin löytynyt.
 |
| Katja Ketun teokset ovat voittaneet lukuisia palkintoja ja niitä on käännetty 20 kielelle. |
Mutta sitä ennen on kuljettava pitkä taival vuoden 1972
helmikuusta heinäkuuhun 2018 kirjeromaanin siivillä. Lempi, ojibwaintiaani
Rosen ja suomalaisen Ettun tytär kirjoittaa nykyhetkessä rakastetulleen Jim
Harmaaturkille heidän viime kohtaamisestaan.
”Aivan kuin olisin
herännyt pitkänhallavasta Yläjärven pohjaan painautuneesta unesta, kohonnut
kalanpyrstöisten Nebavanabek-henkien,
punakuoristen simppujen, luikeroisten loiskalojen ja lumena heijaavan keijuston
lävitse pinnalle tuuliseen valoon.”
Näin suuri on aistillisen rakkauden voima. Sitä Lempi ei
kuitenkaan muutamaa hetkeä lukuun ottamatta ole saanut kokea. Mutta sitäkin
enemmän pahuutta ja hyväksikäyttöä intiaanilapsille tarkoitetussa koulukodissa,
jossa intiaaniutta kuurattiin oppilaista karkeasti pois.
Ettu-isän ja Lempin tiimalasissa aika pysähtyi 45 vuotta
sitten, kun Rose katosi, Ettu menetti muistinsa ja Lempin lapsuus loppui. Minne
ja miksi Rose katosi? Sitä Lempi lähtee selvittämään entisille kotikonnuilleen
reservaattiin ja raportoi vaiheistaan kirjeillä Jim Harmaaturkille.
Lempin haltuunsa saamat Rosen hänelle kirjoittamat
kirjeet 45 vuoden takaa kurovat aikaeroa umpeen, menneisyys ja nykyisyys
lähestyvät jännityskertomuksen lailla vääjäämättä kohti paljastusta, jota Lempi
ei olisi halunnut kuulla.
Rose oli villi ja vapaa sielu, Suden klaania ja
Muodonmuuttajien sukua. Intiaanien kokema vuosisatainen sorto ja alistaminen
saavat hänet lähtemään sotapolulle. Entä minne reservaateista katoaa tyttöjä?
Vielä nykyäänkin. Senkin Rose haluaa selvittää, kohtalokkain seurauksin.
 |
| Eeva Honkasen tussipiirros. |
Toinen kiihkeä oikeuden puolesta taistelija on Heinari,
Ettun isä, syndikalisti, joka kiersi kaivoskylissä puhumassa solidaarisuudesta
ja työläisten oikeuksista. ”Mahdottoman
asialla vaikka hyvän puolella.”
Heinarilla on puukko, johon oli kaiverrettu: ”Got Sisu?”
Ja jos on puukko, sitä on käytettävä. Ja sitä käytetään – mitä karmeimmalla
tavalla. Kettu osaa luoda hengästyttävää draamaa.
Silti hän on kääntänyt kirjailijuudessaan uuden lehden. Aiemmissa
teoksissa kauhu ja kurjuus kuristivat Stalinin vankileireillä, Lapin sodan
melskeissä. Nyt karikoista pulppuaa uutta toivoa, elämänvoimaa ja -uskoa. Paikoin
teksti soljuu lyyrisen kauniina, luo hellänkarheita kuvia.
 |
| Eeva Honkasen tussipiirros. |
Aistillista nautintoa, Lempin seksuaalista heräämistä
Kettu kuvaa hienon herkästi.
”Se on villi,
kesytön olio, joka sinun sisälläsi piileksii, äiti neuvoi.” Ja jatkaa: ”Sinun linnullasi on vahva kieli ja iloinen
laulu.”
Rakkautta on niin monenlaista: aistillista, intohimoista,
toteutumatonta, petettyä, sinnikästä. Kaikilla näillä on roolinsa romaanissa.
Kirja ei jakaudu lukuihin vaan polkuihin. Ennen kuin Toivon
polku aukenee, on kuljettava pahuuden ytimeen, Tunneliin, jonne Rose suuntaa
Koston polullaan kohtaamaan Weendigon. Termiä käytetään niin pahasta hengestä
kuin ihmisestä, joka on joutunut Weedigon riivaamaksi.
Tarut ja tosi niveltyvät kirjassa niin saumattomasti
toisiinsa, että tarutkin tuntuvat todelta. ”Minun
äitini muuttui sudeksi ja se on totuus”, kirjoittaa Lempi Jimille. Saman
totesi Kettu itsekin kirjansa julkistamistilaisuudessa: ”Jos nainen ei muuta
voi, hän muuttaa muotoaan sudeksi.”
Kun mennyt tavoittaa nykyhetken, ympyrä sulkeutuu, ja
romaanissa ollaan jälleen tuulisessa valossa. Rose on löytynyt, ja Lempi tuntee
itsensä viimein kokonaiseksi esi-isiensä mailla.
”Täällä minun silmiini ovat syttyneet värit,
koko niiden kumiseva kirjo ja värjä hento, kesäillan keveys ympärilläni sykkii
vihtirilliä ja kellansarlakkaa, satakielen loputon miete kirkasta hiilenmustaa
vasten sen haaskatessa ikuisuutta koskei ymmärrä kuolemaa.”
Hieno romaani, hieno lukuelämys.
Piirroksissaan hän käsittelee ihmisen sisintä olemusta ja
pelkoja sekä pohtii elämän hallitsemattomuutta.
