Maammetaulu – Kuvia, sanoja ja ihmisiä 100-vuotiaasta Suomesta

Suomi on katsojan silmässä

Juha Metso, Mika Rokka ja Ville Vanhala maalasivat värikkään ja moni-ilmeisen muotokuvan, Maammetaulun, Suomesta eilen, tänään ja huomenna. Riemastuttavat valokuvat kehystävät ihmisten mietteitä, joita tilastotiedot täydentävät.

Suomessa kohotetaan tänä vuonna juhlamaljoja monissa salongeissa, toisaalla hytistään leipäjonoissa. Näistä ääripäistä ja niiden välimaastosta lausuivat mielipiteensä niin tunnetut kuin tuntemattomatkin suomalaiset toimittaja-kirjailijalle Ville Vanhalalle.

Valokuvaajien Juha Metson ja Mika Rokan kamerat tallensivat riehakkaita, herkkiä ja koskettavia kuvia suomalaisesta arjesta ja luonnosta. Kasvottomat tilastot puhuvat omaa kieltään. Näistä aineksista syntyi persoonallinen, rehellinen ja innostava suomikuva, johon lukija voi peilata itseään. Sillä Suomea on niin monta kuin meitä asukkaitakin.

Alkutahdit kajauttaa etuoikeutetusti maanviljelijä, sotaveteraani Hannes Hynönen (1913–2015). ”Olen sen ajan lapsia, että muistan vielä vuoden 1918 sisällissodan, sen vaaran tunteen, pelon ja ne totiset ihmiset, jotka uskalsivat puhua vain kuiskaamalla.” Ankarat kokemukset eivät häntä katkeroittaneet. ”Itsenäinen Suomi on hieno ja arvokas maa. Suomessa on hyvä elää ja kasvaa.”

Toisenlaisiakin mielipiteitä kirjaan mahtuu. Lähihoitaja Kaisa Niemelä Haminasta on vihainen: ”Isoäitini kuoli hoitokodissa nälkään. En anna sitä koskaan anteeksi. Suomessa ei enää pidetä huolta suomalaisista, mutta maahanmuuttajille ja pakolaisille tarjotaan kultalusikka suuhun.”

Vastakkainasettelu Suomessa on kärjistynyt. Leena Lehtolainen löytää tilanteesta rikoskirjailijalle monia aiheita. ”Tänä päivänä suuri joukko 18 – 25-vuotiaita miehiä on ilman koulutuspaikkaa tai työtä. Heissä tikittää turhautumisen sukupolven aikapommi.”

Eikä työttömyys rassaa vain nuoria. Kun on ylittänyt ”parasta ennen” -päivämäärän, työnsaanti on vaikeaa jopa ihmiselle, jolla on kahdeksan ammattia. Näin on käynyt kymiläiselle Anniina Honolle (s. 1955). ”Minusta tuntuu, että en kelpaa mihinkään, aivan kuin olisin jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle.” Silti: ”Elän päivän kerrallaan, ja jokainen päivä on minulle yhtä arvokas.”

Suomessa on yli 120 000 yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleita pitkäaikaistyöttömiä. (Kirjan tilastotiedot on koottu kevään 2017 aikana.)

Taiteilija Ilkka Vainio ei silti synkistele. ”Ei perkele ole mitään syytä valittaa. Suomi on hieno ja turvallinen maa, ja täällä eletään värikästä ja villiä elämää.” Tästä on monenlaisia todisteita. Kaljakellunnan ja akankannon luvatussa maassa kännykänheiton Suomen ennätys on 94,97 metriä. Lisää imartelevaa tilastotietoa:

Suomi on maailman viidenneksi onnellisin maa.

Mutta poliitikkoihin emme luota. Muusikko Remu Aaltonen lataa täysillä: ”Rikollisuus on parhaimmillaan taidetta, mutta politiikka on huonoa rikollisuutta, koska se on bisnestä.” Mäkihyppääjä, artisti Matti Nykänen komppaa jälleen yhdellä kuolemattomalla lausahduksella: ”Politiikka ei ole minun alaani, koska olen rehellinen ihminen.”

Kirjoja ja kirjastoja me kuitenkin rakastamme. Suomalaiset käyvät kirjastossa 49 miljoonaa kertaa vuodessa. Näitä taiteen, tieteen ja viihteen tyyssijoja meillä on peräti 765 kappaletta. Mutta miten niiden käy tulevaisuudessa?

Kalastaja, ympäristöfilosofi ja kirjailija Pentti Linkolan ennustus on lohduton: ”Ihmisen myötä kuolevat evoluution suurimmat saavutukset: kulttuuri, aatteet ja se vähäinen sivistys, mitä vielä on jäljellä.” Elintason nousu on hänestä ollut tuhoisaa: ”Elämä, kuten me sen ymmärrämme, loppuu.”

”Maailmanloppu on hölynpölyä”, tuhahtaa tähän avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja. ”Ihmiskunta vaurastuu ja kuormittaa yhä vähemmän ympäristöään”. Hänen mukaansa ennustukset menevät aina pieleen, eikä hän tunnustaudu optimistiksi vaan realistiksi.

Hannes Hynösen kanssa hän on samoilla linjoilla. ”Kun Suomi täytti 50 vuotta, täällä ei edes osattu unelmoida siitä, minkälainen on satavuotias Suomi. Meillä ei koskaan ole ollut niin hyvä elää kotimaassamme kuin on nyt.”

Entä mitä meidän professorin mielestä olisi ajateltava tulevaisuudesta? ”Meidän ei pidä unohtaa, mistä olemme tulleet ja miten olemme tähän päässeet. Vain siten voimme ymmärtää, minne olemme menossa.”

Juha Metso, Mika Rokka ja Ville Vanhala:

Maammetaulu – Kuvia, sanoja ja ihmisiä 100-vuotiaasta Suomesta

Docendo. 2017. 335 s.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia

Kirjan iholla

Ville Hänninen teki uraauurtavaa työtä. Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia on ensimmäinen yleisesitys kansitaiteesta. Se esittelee paitsi kannen ja teoksen välistä suhdetta myös mestareita kansien takana.

Tietokirjailija, kriitikko Ville Hänninen tarpoi sanojensa mukaan umpihangessa etsiessään materiaalia teokseensa Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia (SKS). Sillä kansien ja niiden tekijöiden taustoista ja tuotannosta ei juuri ollut koottuna valmista tietoa käytettäväksi.

Hännisellä oli silti valmiuksia kirjan tekoon. Hän on vuosikausia kirjoittanut eri lehtiin kirjankansista, kirjasuunnittelusta ja kuvittajista ja tehnyt Parnassoon Kuvittaja-palstaa. Hän toimii myös puheenjohtajana Suomen kirjataiteen komiteassa, joka valitsee vuosittain kauneimman kirjan ja jakaa palkintoja muille ansiokkaille teoksille.  

Kirjan kasvoja varten hän keräsi taustatietoja kirjastoista, antikvariaateista ja kustantajien arkistoista. Haastatteli kansitaiteilijoita ja edesmenneiden mestareiden leskirouvia ja tyttäriä. Näin syntyi kookas, runsaasti kuvitettu teos, joka nostaa esiin yhden teoksen kultakin Suomen itsenäisyyden vuodelta.

”Tarkoitukseni ei ole niinkään ollut valita vuoden kauneinta kirjaa kuin tuoda esille ajankuvaa, kansityylejä ja -taiteilijoita. Sen vuoksi mukana on kaunokirjojen lisäksi myös kirjasarjoja ja tietokirjallisuutta.”

Ajanhenki näkyy kansissa, ja Hännisen kutakin vuotta kartoittavat kirjoitukset liittävät teoksen osaksi kulttuurihistoriaa. Hänen edellisen kirjansa Keskipäivän miehiä – vaikka olikin tyyliltään erilainen – pyrkimys oli sama, luoda mikrohistoriaa henkilökohtaisen näkemyksen kautta.

”Kirja on kokonaistaideteos, se kertoo itsestään koko olemuksellaan: paperillaan, koollaan, kirjaintyypeillään, värimaailmallaan, päänauhallaan, esilehdillään, kansikuvallaan”, Hänninen luettelee, mitä kaikkea on otettava huomioon kauneinta kirjaa valitessa. Kirjan kasvojen valintoihin vaikuttivat sen sijaan enemmän eri ajoissa risteilleet kirjalliset, kulttuuriset ja esteettiset ilmiöt.

On myös tiettyjä ikonisia kirjoja ja niiden kansia, joita ei voinut sivuuttaa. Tällainen on esimerkiksi Martti Mykkäsen suunnittelema kansi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen vuodelta 1954.

1950–60-luvuilla elettiin kansitaiteen kultakautta. Modernismi teki nousuaan ja se heijastui myös kirjojen kansissa. Mestari Mykkänen suunnitteli urallaan noin 450 kantta, ja moni niistä palkittiin aikoinaan vuoden kauneimmaksi.

Vaikka kirjataide voi tällä hetkellä ammattimaisesti hyvin, samanlainen luova hulluus kuin tuohon aikaan ei resurssien puutteessa enää ole mahdollista. Nyt on pelattava varman päälle. Silti omaperäisiä, rohkeita irtiottoja tehdään edelleen. Entinen käsityöammatti on valokuvien ja tietokoneiden myötä muuttanut luonnettaan, ja graafikot ovat niiden avulla saaneet uusia työskentelymahdollisuuksia.

WSOY:n graafikkona ja studiopäällikkönä vuosikymmeniä työskennellyt Marjaana Virta on yksi uusista edelläkävijöistä. Kalligrafiaa harrastava Virta kertoo kirjassa ”kuvittavansa usein kirjaimilla”. 

Hänen kantensa Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia vuodelta 1992 on varsinaista kirjaintaidetta. Hän sai taistella kantensa puolesta, sillä tavutuksen rikkomista ei katsottu myötämielellä.

Hopeanhohtoisen kantensa teos sai kustantajan ylimääräisestä joulukinkkufoliosta. Kun Krohn voitti kirjallaan Finlandia-palkinnon, tuli hoppu hankkia sitä jostain lisää.

Omaperäinen on myös palkitun Markus Pyörälän kansi Harry Salmenniemen kokeelliseen runoteokseen Texas, sakset vuodelta 2010. Sen kannessa ei ole edes teoksen nimeä, sillä Pyörälä ei halunnut kuvittaa sisältöä vaan asettaa sen johonkin kontekstiin.

”Kokonaisuutta hallitsee röyhkeä keltainen väri, joka tuo äänekkyydellään ja huomionhakuisuudellaan mieleen Stockmannin Hullut päivät. Se tuntuu nykymaailman kuvalta”, Hänninen kirjoittaa artikkelissaan Hullut runopäivät.

Aivan kuten kirjan kansi on eräänlainen tuoteseloste sisällölle, Hännisen oivaltavat artikkeleiden otsikot vievät monitasoisesti kulloinkin käsiteltävän kannen ytimeen.

Pyörälä tiivisti tämän Kirjan kasvot -teoksen julkistamistilaisuudessa: ”Graafinen suunnittelu on luetun ymmärtämistä ja sen välittämistä lukijoille. Kannen on oltava rehellinen sisällölle.”

Latu on nyt komeasti avattu rehevään kirjankansimetsään. Mutta Kirjan kasvot on vasta alkua, sillä Hännisen mielestä kiinnostavaa aihetta voisi jalostaa vielä moneen eri suuntaan. 

Laatia rajatumpia esityksiä vaikkapa 1950–60-luvun kansitaiteesta ja rakentaa näistä näyttelyitä. Kirkuvan mainostulvan hälinässä ne muodostaisivat hiljaisia keitaita, kertoisivat, mitä taidokas graafinen suunnittelu parhaimmillaan voi olla.

Ville Häninen: Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia.

SKS. 2017. 335 s.