Säihkyvää jätelasia
Tommi
Kinnunen tavoittaa hienossa romaanissaan Pintti
särkyneiden ihmisten elämänvaiheet ja mielenmaiseman kristallinkirkkaasti.
Pintin (WSOY) intro
muistuttaa satua. ”Lapset kahlaavat läpi
lehtokuusamien ja näsiöiden, työntävät vuoroin syrjään kuusien naavaisia oksia
toistensa kulkea niiden alitse.” Tommi
Kinnusen ilmeikäs ääni hyväilee korvaa samoin kuin hänen aikaisimmissa
romaaneissaan Neljäntienristeys ja Lopotti.
Kun torstai 23.6.1949 valkenee, kolmisenkymmentä vuotta lasten
metsäretken jälkeen, ankarassa arjessa ei saduille ole sijaa. Tyynelän Jussi, sisarusparven
vanhin, perkaa henkensä kaupalla kiviä joesta. Jospa vaikka lasiruukin omistava
ylhäinen kartanonväki innostuisi veneilemään.
Pienessä pitäjässä eletään ruukin ehdoilla, jokainen
tietää oman asemansa tehtaan saumattomassa prosessissa: lasimestarit,
puhaltajat, formupojat, merkkaajat, kristallinhiojat ja pakkaajat.
”Viimeisenä jonossa olisivat kylän tunnetut
hullut: risumamma, lumppu-ukko ja – Jussi.”
Jussi on kuin pinttiä, lasinpuhalluksessa syntynyttä
rikkinäistä jätelasia. Mutta vaikkei hän tehtaan toimissa pärjääkään, hän
näkee, kuulee ja aistii enemmän ja tarkemmin kuin kukaan muu. Sen on huomannut
myös Ranskasta tehtaalle taitojaan tuomaan tullut lasinpuhaltaja Grégory, Reko,
jolle Jussi havaintojaan vinkkaa.
Sudenkorennon kiiltelevät verkkosiivet ovat kuin lasia,
rikkinäistä ja silti ehjää, Reko voisi yrittää samanlaista puhaltaa, Jussi
tuumii.
 |
| Tommi Kinnunen on Suomen suo- situimpia kirjailijoita, jonka teoksia on käännetty yli 20 kielelle. Kuva: Jussi Vierimaa |
Kinnusen romaanissa lasinpuhalluksen eri vaiheet tulevat
tutuiksi. Samalla ruukinpitäjän asukkaiden elämässä kiteytyy kappale suomalaista
mikrohistoriaa. Eletään taitekohtaa: sodasta on palattu, silti sen muisto elää
vielä vahvana särkyneiden, vaikenevien miesten mielissä.
Tyynelän torpan äitikin, katsellessaan vankileiriltä
tuomaansa, lasikuvun alla säilyttämäänsä pettuleivän palasta, toteaa: ”Että jos minä joskus meinaan sanoa jotakin,
niin katton ensin tuota.”
Pintti on
kolmenpäivänromaani, jossa kukin Tyynelän sisaruksista saa oman päivänsä.
Kertomus soljuu silti yhtenäisenä eteenpäin, jokaisen muistoista ja toimista
syntyy vivahteikas, yhtenäinen kuva.
Toisena päivänä, tiistaina 31.1.1950 on Helmin vuoro.
Syytä onkin, sillä ”Kun Jussi tunnetaan
vajaamielisenä ja Raili Helsingin huorana, hänelle jää ihmisten puheissa tilaa”.
Herkin, aistillisin vedoin Kinnunen maalaa Helmin ja Rekon rakkaustarinan: ”He vain liukuivat toistensa elämään ja
alkoivat viihtyä siellä.”
 |
| Anniina Vainionpään puupiirros Esirippu (osa). |
Kunnes lasinterävä hetki leikkaa menneet ajat irti
nykyisistä. Lasi viiltää, särkyy, on haurasta – ihan niin kuin elämäkin.
Kinnunen tavoittaa herkästi ihmistensä tunnot, joita he itsekin vain
aavistelevat osaamatta pukea niitä sanoiksi.
Kolmantena päivänä, torstaina 13.9.1951, paljon on
muuttunut ja Railista tuntuu, että koko kylä, ehkä koko maa ”hengitti syvemmin ja voimakkaammin kuin
koskaan ennen”. Hän on Helmin vastakohta, realisti, joka ottaa asiat
sellaisina kuin ne tulevat. Eikä hän turhia nipota, hänelle kaunis on kaunista
vaikka vähän rikkonaisenakin.
Tarinan myötä Raili löytää itsensä ja oman paikkansa
yhteisössä.”Joskus ihminen ei kasva
itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta.” Tunnelmaltaan haikean,
nostalgisen tarinan rivien välistä pilkottaa valoa, uskoa ihmisiin. Pillin
päähän otetaan uusi posti, uusi alku, ja puhalletaan lasimöhkäleestä kristallimalja.
Pintti päättyy komeasti
joelle, sinne, mistä kaikki alkoi. Raili saa todistaa, ettei Jussin
kivienperkaustyö sittenkään ollut turhaa.
Anniina
Vainionpään teoksia näyttelyssä Muistamisesta
Galleria Duetossa 23.9. asti.
