Viisaita sanoja vanhemmuudesta ja naisen monista rooleista
Nina
Honkasen muistelmien, esseen ja päiväkirjan yhdistelmä Sinisiä unia laajenee yksityisestä yleiseen. Rehellisen teoksen kantavana
voimana kulkee lähimmäisenrakkaus.
Honkaselle kirjailijuus on pakonomainen tapa hahmottaa maailmaa. Kun aihe alkaa vaivata liikaa, siitä on kirjoitettava. Mutta kuten palkittu, edesmennyt kirjailija Matti Pulkkinen on todennut, silloin on oltava rohkeutta laittaa itsensä alttiiksi. Muutoin hommaan ei kannata ryhtyä.
Tätäkin ohjetta Honkanen on noudattanut kertoessaan avoimesti myös niistä hetkistä, jolloin pimeän tunnelin päässä ei näkynyt valoa.
Joitakin vuosia sitten Honkanen istui kuopuksensa kanssa
Kelan toimistossa joulun alla hakemassa toimeentulotukea. Raskas avioero oli
ajanut tilanteeseen, jossa muut keinot olivat hukassa. Tuolloin nolotti ja
hävetti. Syyllisyyskin painoi.
Julkistustilaisuudessa Honkanen on jo sinut köyhyyden
kanssa: ”Ihmisten tilanteet vaihtelevat. Köyhyys ei ole oma vika, se voi
kohdata ketä vain”. Tilanteeseen johtaneista syistä hän on kirjoittanut ”lamaromaanissaan”
Joka kymmenes vuosi.
Vessattomaan rintamamiestaloon Porissa syntynyt
pikku-Nina aloitti päiväkirjojen kirjoittamisen jo viisivuotiaana. Ensimmäisen,
cockerspanielikantisen vihkonsa hän aloitti päättäväisesti sanoilla: Minusta tulee isona kirjailija.
Ennustus toteutui, mutta paljon muutakin on elämään
mahtunut. Honkanen alkoi odottaa esikoistaan 18-vuotiaana, ja kuopuksensa hän
sai nelikymppisenä. Kolme kertaa eronnut Honkanen on näin saanut viettää
lapsiperhearkea päälle kolmekymmentä vuotta, joten hän tietää, mistä
kirjoittaa.
Nina Honkanen kirjansa julkistamistilaisuudessa Arkadia International Bookshopissa. Kuva: Hannele Salminen |
Vaikka lapset ja lapsenlapsi ovat Honkaselle rakkaimmista
rakkaimpia, nelikymppisenä univajeinen lapsiarki tuntui joskus ylivoimaiselta. Päivän aterian valmistaminen vastaa vuoren
valloitusta, suihkuun meno maratonia ja kaupassa käynti voi tuntua yhtä
pelottavalta kuin benjihyppy.
Honkanen kehottaakin hakemaan ammattiapua silloin, kun
omat voimat uupuvat. Keskustellessaan kirjailija Anu Kaipaisen kanssa terapian kirjailijan työtä lamauttavasta
vaikutuksesta ystävykset ovat kerrankin eri mieltä. Anun tunnustukseen: Ilman vereslihalla olevaa sielunhaavaa ei
voi kirjoittaa, Nina kommentoi: ilman
terapiaa en kirjoittaisi edes nimeäni saati kirjoja.
Nina Honkasen koti oli uskonnollinen, joten hänelle
päivittäinen rukoileminen tulee luonnostaan ja on sekin auttanut pärjäämään
vaikeina hetkinä. Rukous voi olla ainoa
järjissä pitävä elementti silloin, kun turhautuu ja alkaa epäillä valitsemansa
tien tai kaiken ympärillä näkemänsä mielekkyyttä. Honkasen nykyinen puoliso
näyttelijä Hannu-Pekka Björkman on
ortodoksi.
Suomettumisen kupla puhkesi viimeistään Venäjän hyökättyä
Ukrainaan. Honkasen mielestä sometus ja insta ovat nykyajan sokeita pisteitä,
joiden tuhovoimaa emme tajua. Sosiaalinen media luo idealisoitua ihmiskuvaa,
jossa todellinen minä häviää niin muilta kuin itseltäkin.
Kun aitoa läsnäoloa ja kohtaamista ei ihmisten välillä synny,
kykymme kokea myötätuntoa surkastuu. Hymiöt eivät korvaa kasvojen ilmeitä ja
silmien pilkettä, eivätkä klikkaukset ihmisen kosketusta ja halausta. Honkanen
toivookin, että nykyinen narsistinen ajanjakso katoaisi pian historian
romukoppaan.
Honkanen suree myös lukemisen vähenemistä, jonka digilaitteet ovat aiheuttaneet. Kännykän räplääminen ei kirjan tavoin avaa ovia uusiin ulottuvuuksiin, vie mielikuvitusmatkoille ja avarra lukijan maailmankuvaa. Kirjaan uppoutumalla myös oman pään ja alitajunnan rikas maailma avautuu. Sitä eivät klikkaukset paljasta.
Haastattelija Jyri
Hännisen kysymykseen, minkä kirjan ottaisit mukaan autiolle saarelle? Honkanen
nimesi edesmenneen ystävänsä ja mentorinsa, monilahjakkaan Jussi Kylätaskun kirjallisen testamentin Pieni polku metsän halki vie.
Jussin ohje nuorelle kirjailijalle kauan sitten kuului
yksinkertaisesti: Istut alas ja jatkat
siitä mihin eilen jäit. Nina Honkanen on noudattanut neuvoa parisenkymmentä
vuotta. Nyt hän pohtii kirjassaan, voisiko vanhenemista ja iän tuomaa kypsyyttä
verrata vuosikertaviiniin, joka oikein
säilytettynä on saanut vanhetessaan uusia ja syvempiä sävyjä?
Maailmantilanne on huolestuttava, ja luonnontuho jatkuu
hälyyttävällä vauhdilla. Pandemia ja sota Ukrainassa ovat osoittaneet, ettei
varmuuksia tulevaisuudesta ole. Siitä huolimatta elämä jatkuu. Nina Honkasen
pieni lapsenlapsi ojentaa kätensä ja katsoo luottavaisin silmin isoäitiään.
Nina
Honkanen: Sinisiä unia – ja
mitä muuta olen äitinä saanut nähdä.
Kirjapaja, 2022. 261 s.