Mies joka halusi ottaa maapallon syliin
Satu
Taskisen Lapset -romaanissa tulisieluinen
ihminen kantaa murhetta maailman tilasta.
”Tämä on
kärsimyksen hetki, olkaamme itsellemme kilttejä”, lainaus Satu Taskisen uusimmasta romaanista Lapset (Teos) sopisi sen motoksi, sillä
kärsimyksestä siinä on paljolti kyse. Mutta myös lohdusta ja rakkaudesta,
vastuunkannosta ja vaatimuksesta elää oikein.
Niin, elää oikein ja inhimillisesti. Miten se olisi
mahdollista? Sitä pohtii Navid, viisikymppinen luokanopettaja Wienistä. Hän
päästää oudon hiljaiseksi käyneen luokkansa kotiin ennen aikojaan, sillä hänen
on ehdittävä tyttärentyttärensä syntymäpäiville ja sitä ennen noudettava
luomupuuvillasta valmistettu lahja.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta matkasta tulee kaikkea
muuta. Taitavasti Taskinen rakentaa Navidin poukkoilevista ajatuksenpätkistä,
jotka hyppelevät nykyhetken sattumuksista muistoihin ja rakentavat hänen
maailmansa kuvaa, laajempaan moraaliseen pohdintaan. Kysymyksiin, joihin ei ole
helppoja vastauksia, mutta joita on välttämätöntä kysyä.
Katumus painaa Navidin mieltä. Onko hän ollut liian
ankara perheelleen, tuottanut itse kärsimystä, vaikka on pyrkinyt vain hyvään?
Vaimo Sara on lähtenyt omille teilleen neljännesvuosisadan kestäneen avioliiton
jälkeen. Ennen niin iloinen ja kevyt Sara muuttui.” Ajan myötä hän alkoi tulla surulliseksi, sellaiseksi kuin on
wieniläisen hotellin hämärä aula, surullinen ja tunkkainen.”
 |
| Satu Taskinen on Wienissä asuva kirjoittaja-kriitikko. Eskoisteos Täydellinen paisti voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kuva Stefan Bremer. |
Lapsia on teoksessa useassa polvessa. Sara oli
vanhempiensa hylkäämä orpo, joka ei koskaan toipunut kokemuksestaan. Navidin
omat lapset reagoivat hänen ankariin vaatimuksiinsa kumpikin omalla tavallaan.
Martha on käpertynyt omaan pieneen perhepiiriinsä ja sulkenut
muun maailman ulkopuolelle, Danielasta puolestaan sukeutui tuomitseva
”moraaliapostoli”, jolle lihansyönti, autoilu, matkustaminen ja kertakäyttötuotteet
ovat rikos.
Taskinen on luonut Navidistaan uskottavan hahmon, häneen
on helppo samaistua – ainakin hänen ajatuksiinsa. Hän haluaisi jakaa
oppilailleenkin elämänohjeita: ”Tarttukaa
ystäviin, kertokaa, näyttäkää sielunne, uskokaa itseenne. Etsikää totuutta.
Totuuttanne.” Mutta aamun valjettua unettomien öiden aikeet hälvenevät,
tuntuvat liian kulmikkailta ja suurilta, suuhun sopimattomilta.
Koko päivän Navidia on heikottanut, sillä hän on jo
kuukauden verran luopunut asioista, jotka ennen olivat tärkeitä. Hän ei enää
jaksa pitää huolta edes itsestään, miten sitten muistakaan. Hän vaeltaa
ajatusten valtakunnassa, pohtii, mistä kaikki – niin paha kuin hyväkin – saa
alkunsa.
Suurin piirtein näin hänen logiikkansa toimii: Jokaisen
teon takana on ajatus ja jokaisen ajatuksen takana on tunne. Ja jokaisen
tunteen takana on kehollinen kokemus tai muistikuva. ”Kivusta tulee viha ja vihasta pelko ja pelosta ja turhautumisesta ja
vihasta ja kivusta yhdessä ase ja siitä surma.” Tämä toimii myös toisinpäin:
Rakkaus ja lohdutus saavat kivun lievenemään.
 |
| Yrjö Veuron ehdotus Hämeen- sillan veistoskilpaluun. |
Niin yksinkertaista ja niin vaikeaa toteuttaa. Mutta
Navidin yksinpuhelu pysäyttää lukijan edes miettimään mahdollisuuksia, uusia
tapoja toimia. Katsomaan ensin ympärilleen avoimesti ja rehellisesti ja
kääntymään sen jälkeen – omat näkökulmansa ja päähänpinttymänsä tiedostaen –
itseensä.
Kysymään, mitä minä voisin tehdä toisin tai enemmän, että muutos
parempaan olisi mahdollinen.
