Simon Limbresin sydän
Maylis
De Kerangalin hypnoottisesti kerrottu romaani vie elämän ja kuoleman
rajapinnalle. Maagiseen leikkauspisteeseen, jossa kirjallisuus, havainto ja
tunne ovat erottamattomat.
Ranskalaisen Maylis
De Kerangalin mestarillinen romaani Haudataan
kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala) alkaa hengästyttävällä vauhdilla,
sivun mittaisella virkkeellä, joka vie helmikuun varhaiseen aamuun pienessä
pohjoisranskalaisessa kaupungissa.
Parikymppinen Simon Limbres on lähdössä kahden ystävänsä
kanssa ratsastamaan aalloilla, surffaamaan jääkylmään mereen aamun kalvakassa
valossa. Silmissään planeetan upeimmat jättiaallot kaverukset kauhovat laudoillaan
adrenaliinipiikin piiskaamina kohti ulappaa.
”Sydämet kiihtyvät,
alkavat korskua rinnassa, laajenevat ja muuttuvat raskaammiksi, lyövät
tiheämmin, kaksi sykähdystä joka iskulla, kaksi lyöntiä, aina samat: pelko ja
halu.” Näin alkaa Simon Limbresin sydämen tarina.
 |
| Maylis De Kerangal on Ranskan arvostetuimpia ja palkituimpia nykykirjailijoita. Kuva: Catherine Hélie |
De Kerangalin ilmaisuvoimainen kieli kaappaa lukijan
mukaansa ja pitää hyppysissään viimeiseen kellonlyömään saakka. Vuorokauden
mittaiseen matkaan on pakattu pienoismaailma ihmisineen, tapahtumineen,
tunteineen niin tehokkaasti, että lukija jää haukkomaan henkeään, haluamaan
lisää.
Ei ihme, että romaani oli viime vuoden Man Booker -ehdokas
ja voitti Ranskassa kymmenen kirjallisuuspalkintoa.
Sen dialogit on sulautettu tekstiin orgaanisesti, näin
syntyy voimakas läsnäolon tunnelma, jonka lukija kokee luissaan ja ytimissään. Voin
kuvitella, ettei suomennostyö ole ollut helpoimmasta päästä, mutta Ville Keynäs ja Anu Partanen suoriutuvat tehtävästään hienosti.
Siirrymme toiselle näyttämölle, elinsiirojen
koordinaattorin Thomas Rémigen maailmaan, teho-osastolle, jossa tunnelma
väreilee yhtä intensiivisenä kuin rantapenkereen takana kohisevalla merellä.
Mutta sanat ovat pitelemättömiä, täältäkin ne karkaavat
omille teilleen muistoihin, menneisyyteen. Uuteen Seelantiin, hetkeen, jolloin
Thomas hankkii laulavan tiklin Algerista, pariisilaiseen karaokebaariin, jossa
Thomas löytää laulun, jolla on tarinassa merkittävä rooli.
Elinluovutukset tulivat mahdolliseksi vuonna 1959, kun
kuolema määriteltiin uudelleen: ”Sydämen
pysähtyminen ei enää merkitse kuolemaa, vaan se määräytyy aivotoiminnan
lakkaamisesta.” Vaikka sydän näin syrjäytettiinkin valtaistuimelta, Simonin
sydän jatkaa pumppaamistaan, siitä huolimatta että hän on peruuttamattomasti
aivokuollut.
On aika ennen ja jälkeen. Simonin vanhempien tuskan
kuvaus vie sanojen tuolle puolen. ”Se
pakottaa heidät kieleen joka edeltää kieltä, kieleen jota ei voi jakaa, sanoja
ja kielioppia edeltävään tilaan, joka voi olla tuskan toinen nimitys.”
Mutta on ajateltava kuoleman odotushuoneessa istuvia
eläviä, paikkailtava heidät niillä elimillä, joita on saatavissa. Ranskalaista
filosofia Maurice Merleau-Pontya
lainaten ”koko maailma itsessään on samaa rakennusainetta kuin hänen
ruumiinsa”.
Aikaa poistaa sydän luovuttajalta ja istuttaa se
vastaanottajalle on vain neljä tuntia. Kertomuksen myötä sydämensiirtoon
osallistuvat ovat tulleet tutuiksi. Varmoin, tarkoin lausein De Kerangal on
piirtänyt heidät yksi kerrallaan inhimillisiksi, vikoineen ja intohimoineen
aidoiksi ihmisiksi.
 |
| Särkynyt sydän |
Yksi heistä on sydänkirurgi Virgilio Breva, jota
viehättää paitsi sydämen kehittynyt mekanismi sen luomat metaforat ja
mielikuvat. Hän on ihastunut tapaan, jolla se on kytköksissä kieleen, miten ”se on lakkaamatta läsnä siinä kielen
maagisessa pisteessä, joka sijoittuu aina kirjallisen ja kuvainnollisen,
lihaksen ja tunnetilan leikkauskohtaan”.
Juuri tässä samassa leikkauskohdassa De Kerangal
oivallisesti työskentelee. Elämä tiivistyy kylmälaukussa valosfäärien päällä
kiitävään Simon Limbresin kaksikymmenvuotiaaseen sydämeen.
Se on voimistunut
myrskyävillä aalloilla, potenut sydänsuruja ja löytänyt sydämen valitun. Se on
täynnä elinvoimaa ja valmis jatkamaan tehtäväänsä.
Maylis De Kerangal: Haudataan
kuolleet, paikkaillaan elävät
