Kalevi Jäntin palkinnot neljälle nuorelle kirjailijalle

Katri Naukari esikoisromaanillaan Yhden puun tuho, Sanna Puutonen proosateoksellaan Sydänmuuri, Pauli Tapio runokokoelmallaan Koko meren laajuus ja Joonatan Tola esikoisromaanillaan Punainen planeetta voittivat vuoden 2021 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Pauli Tapio, Katri Naukari, Sanna Puutonen ja Joonatan Tola.
Kuva: Jouko Vatanen

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 131 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 56 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma on yhteensä 72 000 euroa, joten kukin neljästä palkitusta saa 18 000 euroa.  Kirjojen taso oli tänä vuonna poikkeuksellisen korkea, joten raadilla oli suorastaan runsaudenpula voittajia valitessaan.

 

Mikä luontosuhteessamme on vialla?

Katri Naukarin (s. 1984 Forssassa) matkakertomus Yhden puun tuho (Otava) on laaja esseistinen romaani maailmanlopun myyteistä, japanilaisesta estetiikasta, luksuskuluttamisesta, luontoterapiasta ja nykyihmisen omavalintaisesta yksinäisyydestä.

Raadin mielestä Naukari yhdistää esikoisromaanissaan elegantisti filosofisen ja esseistisen esitystavan romaanimuotoon, johon on upottanut lopun aikojen tarinansa.

Kirjailija kertoi samoilleensa pitkin Helsingin rantaviivaa ja odottanut näkevänsä villiä ja kaunista. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan hän koki ajatusryöpyn, lähtölaukauksen teokselleen. Alkoi armoton itsetutkiskelun aika.

Minä olen käynyt metsässä. Se ei auta. Olen kylpenyt tulivuorten vulkaanisissa vesissä ja kuumassa hiekassa muuttumattomana. Olen juonut itseni humalaan ja huutanut unissani. Olen kiusannut itseäni Henry David Thoreaulla, YouTube-videoilla ja Raamatun viisauksilla, mutta aika käy vähiin. Tuho etenee minussa ja elinympäristössäni koko ajan kiivaammin.

 

Viileän komiikan onnellinen lapsi

Sanna Puutosen (s. 1989 Lapualla) esikoisteos Sydänmuuri (Otava) on raadin mielestä eheä, varmavaistoisesti sommiteltu ja ilmaisultaan täsmällinen. Olemme siis hyvän proosan äärellä:

”Rakennetun ympäristön ja ihmisen vuorovaikutus ei äkkiseltään kuulosta riehakkaalta aiheelta, mutta esikoiskirjailijan näkemys kantaa. Sydänmuurin proosatekstit vievät ylvään teorian ja sattumanvaraisen elämän leikkauspisteeseen, sinne missä formaali suunnitteluprosessi kohtaa levottoman ihmisen.”

Neljäs parveke romahtaa, eikä ääntäkään kuulu. Laatta napsahtaa siististi irti liitoskohdasta ja joustaa polvista osuessaan maahan, heittää sitten muutaman kuperkeikan ja antaa liike-energian purkautua kitkaksi kallioperään. Paikalleen jäätyään se murenee, varistaa itsensä päivä kerrallaan olemattomiin ja painuu osaksi maan kuorta.

 

Haavikkomaisia kaikuja

Pauli Tapion (s. 1986 Oulussa) runoteos Tyhjä, suuri ja öinen (Poesia) uudistaa raadin mielestä taidokkaasti runoelman muotoa. Se on kunnianhimoinen, tasapainoinen ja hiottu kokonaisuus:

”Runoelmassa keinot ja rekisterit liikkuvat notkeasti, kieli vie taiturillisesti ylevästä koomiseen ja liikuttavaan. Rytmi on Pauli Tapion teoksen punainen lanka, viisas ja kerrostunut kokonaisnäkemys sen sydän.” Teoksessa luonto elää vahvasti mukana.

Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, / ottakaa oppia menneistä ajoista. / Te äänitätte kaiken, mutta ette kuuntele äänitteitä. / Muistinne on täynnä valokuvia, mutta valokuvaatte silti lisää. / Näytevarasto pursuaa yli äyräiden. 

Kuka inventoisi sen? / Kuka luetteloisi kallion kaiut ja sammumattoman kaipauksen, kuka siirtäisi pölyttömään vitriiniin viidakon varjot ja suviniityn  kasvit?

 

Hulvaton romaani kaoottisesta perheestä ja selviytymisestä

Joonatan Tolan (s. 1983 Haukivuorella) esikoisromaani Punainen planeetta (Otava) on osin arkistomateriaaliin perustuva romaani melkoisen kaoottisesta perheestä, jossa alkoholisoituneen ja psyykkisesti sairaan isän kyky vastustaa auttamisyrityksiä on omaa luokkaansa.

Raadin mielestä teos on tavallaan musertava, mutta ennen kaikkea odottamaton: ”koontitavaltaan, huumoriltaan ja siinä, mitä se kertoo ihmisen mahdollisuudesta selviytyä, toimia toisin kuin lapsuudenperheessä oli tapana ja jollakin tapaa antaa anteeksi”.

Tolan lapsuudenmuistot karmaisevat: Hiivimme sisälle. Sisällä haisi tärpätti ja viina ja kusi ja isä makasi sikiöasennossa tärpättipullo tyynynään taulukankaiden päällä sennäköisenä kuin olisi kuollut. Pöhöttyneet verestävät silmät möllöttivät auki kuin kuolleella kalalla.

Me lapset pidimme yöllä kriisipalaverin. Me karkaisimme, vaarille. Suunnitelma oli laskeutua lakanoista solmitulla köydellä parvekkeelta alas. Perhetyöntekijä kävi meillä kerran kuussa ja aamulla hän ihaili lakanoita parvekkeella, näytti ehkä siltä että meillä oli pyykätty, että vuodevaatteita tuuletettiin.

Kirjansa lopuksi Tola toteaa: Koko romaanini on lopulta yritykseni rakentaa rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisuuden keinoin. Elämäntarina on nyt saanut ehyen, palkitun muodon.

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Lista osoittaa, että palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Katri Naukari: Yhden puun tuho. WSOY. 2021. 328 s.

Saara Puutonen: Sydänmuuri. Otava. 2021. 128 s.

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen. Poesia. 2021. 64 s.

Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava. 2021. 344 s.

Tilaisuudesta on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)

Meri Valkama: Sinun, Margot

Kuka minä olen?

Meri Valkaman palkitussa esikoisromaanissa Sinun, Margot DDR:n luhistumisen pyörteissä vietetyn ajan muistot piinaavat vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Mikä on totta, mitä tapahtui todella?

”Muisti on edellytys ymmärrykselle itsestä, ja tämä pätee niin yksilöihin kuin yhteiskuntiinkin.”

Helsingin Sanomat jakaa vuosittain 15 000 euron suuruisen palkinnon parhaalle esikoisteokselle. Tänä vuonna se myönnettiin Meri Valkaman romaanille Sinun, Margot (WSOY). Raadin mukaan se on ”vasta-alkajan äärimmäisen kypsä ja hallittu teos, joka puhuttelee koko maanosaamme”.

Romaanin tapahtumien kulisseissa DDR katoaa, ja Berliinin muuri murtuu. Teos ei silti tarkastele vain ideologioiden ja maailman muutosta. Se kuljettaa monissa teemoissaan myös muistin haurautta, unelmien romahdusta ja yksilön identiteetin etsintää. Teoksen sitovana voimana kiemurtelee elämää suurempi rakkaus, kosto ja julma petos.

Tämä kuulostaa melodramaattiselta, mutta taidokkaasti rakennettu teos on kaikkea muuta. Valkama kirjoittaa eläytyen, ilmeikkäästi ja rehellisesti niin ihmisistä kuin heidän eroavista käsityksistään siitä, mitä tapahtui. Tarkalla psykologisella silmällä hän kuvaa henkilöidensä tunnemaailmaa ja heidän kehitystään ihmisinä vuosikymmenten vieriessä.

Tarina alkaa, kun vannoutunut sosialisti Markus Siltanen saa pestin Itä-Berliiniin Kansan Voiman ulkomaankirjeenvaihtajana vuonna 1983. Kyse on unelmatyöstä, sillä hän haluaa olla mukana rakentamassa oikeudenmukaisempaa maailmaa ja raportoida sen menestysaskelista DDR:n ytimestä.

Mukaan neljän vuoden komennukselle lähtevät hänen vaimonsa Rosa sekä lapset Matias ja kirjan päähenkilö Vilja, tässä vaiheessa vasta parivuotias. Perheen arki loksahtaa pian urilleen punaisia pisaroita sylkevän neulamaisen televisiotornin ja Berliinin harmaan taivaan alla.

Mikään ei kuitenkaan mene, kuten Markus on unelmoinut. Hänen suunnittelemansa todellisuus väistyy taka-alalle, ja hän joutuu kohtaamaan elämän sattumanvaraisuuden silmästä silmään. Kun muutoksen tuulet alkavat horjuttaa Berliinin muuria ja romuttaa sosialismin utopioita, vallankumoustakin suurempi voima vavisuttaa Markuksen elämää: luvaton rakkaus.

Kaisa-Tuulia Tuomen maalaus Sinfonia.

Epätoivoisena Markus tuskailee: ”Oliko sittenkin niin, että elämän parhaat ja pahimmat asiat olivat joskus sama asia. Oliko mahdollista, että ihminen teki samaan aikaan elämänsä virheen ja parhaan päätöksen ikinä?”

Sinun, Margot kulkee kahdella aikatasolla: 1980-luvulla sekä vuonna 2011, jolloin Markus menehtyy Helsingissä. Rakkaan isänsä kotia tyhjentäessään Vilja törmää nippuun vanhoja kirjeitä, jotka on allekirjoittanut salaperäinen Margot, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään.

Kymmenet kirjeet kertovat kaipauksesta ja rakkaudesta sekä pahenevasta ahdingosta Stasin saappaankoron alla. Kirjeet, päinvastoin kuin kirjan kaksi aikatasoa, kulkevat ajassa taaksepäin. Näin ne rytmittävät kirjan kerrontaa välimerkin tavoin.

Mullistuksen vuonna 1989 Margot kirjoittaa Berliinistä odottaessaan Markusta takaisin luokseen Berliiniin: ”Toisaalta pelkään, että tapaamme vain huomataksemme, että välillemme kasvanut aika on muuttanut meidät toiseksi. Mitä jos emme enää osaakaan olla toisillemme elävässä elämässä?”

Kirjeitä lukiessa Viljan uteliaisuus herää. Hänen huterat muistikuvansa Berliinin ajasta kuitenkin pakenevat hänen yrittäessä ottaa niistä kiinni. Onko hän kirjeissä kaivattu Kastanja? Kuka oli kavaltaja? Entä oliko isällä jotain tekemistä Stasin kanssa? Yhdellä tasolla romaani saa trillerin muodon Viljan lähtiessä etsimään vastauksia kysymyksiinsä Berliinistä.

Totuus menneestä riippuu siitä, kuka sitä muistelee ja siitä kertoo. Näin myös DDR:n todellisuutta voi jälkeenpäin katsoa monelta kannalta. Muuri murtui, mutta nousi uudelleen näkymättömänä ja erotti entiset ystävät.

Meri Valkama on toimittaja, kirjailija ja 
varavaltuutettu. Kuva: Otto Virtanen.

Rosan ja hänen (entisen) ystävänsä Uten mielipiteet Saksojen yhdistymisestä eroavat rajusti. Ute: ”Oli naiivia olettaa, että kaikki kääntyisi paremmaksi. Rosa, usko kun sanon: palkat, eläkkeet, asunnot – kuilu on kasvanut älyttömäksi ja kasvaa vielä lisää”.

Teekuppi kaatuu, kun Rosa pomppaa pystyyn ja räjähtää pilkalliseen nauruun: ”Aivan tosissasiko puhut DDR:stä ja solidaarisuudesta samassa lauseessa? Kaiken paljastuneen jälkeen? Milloin sinä oikein avaat silmäsi”.

Tšernobylin ydinvoimalan räjähdyksestä vuonna 1986 sosialistinen lehdistö kirjoitti pikku haaverina, ” joka oli koetellut Neuvostoliiton energiatuotantoa mutta joka korjattaisiin kyllä”. Tosiasiassa Prypjatin aavekaupungista tuli kymmenien tuhansien ihmisten hautausmaa. Uutisen kuultuaan Markuksen valtaa pelko ja apokalyptinen kauhu maailman tulevaisuudesta.

Valkamalla on taito upota ihmisensä mielenmaisemaan ja luoda eläviä, tunnistettavia henkilöhahmoja. Teoksen palaset loksahtelevat kerronnan mittaan toistensa lomiin ja niistä syntyy monivivahteinen, rikas kuva. Viljakin saa lopulta tavoittelemansa: menneisyytensä.

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY, 2021. 556 s.

Kaisa-Tuulia Tuomi: Kevät-näyttely GalleriaG12:ssa 16.12. saakka.