Riikka Palander: Elefanttien aika

Häpeän aika väistyy

Riikka Palanderin romaanissa Elefanttien aika tansanialaistytön aikuistumisrituaali ja sitä tutkivan suomalaisnaisen elämän käännekohta niveltyvät yhteen psykologisesti tarkkanäköisessä tarinassa.

Minusta tuntuu kuin olisin matkustanut jostain hyvin kaukaa, en ainoastaan tuhansien kilometrien vaan mittaamattomien etäisyyksien päästä, jostain toisesta todellisuudesta tähän missä olen nyt, pölyisenä ja hiestä märkänä, reppu sylissäni.

Mwali, sisään suljettu tyttö, makaa pelkkä lannevaate yllään sikiöasennossa, koska ahdas sänky ei muuta salli. Hänet on teljetty pieneen, hämärään majaan viikkoja, peräti kuukausia kestäväksi eristyksen ajaksi. Tämä on osa tytön aikuistumisrituaalia, unyagoa, pienessä tansanialaisessa vuoristokylässä luguru-heimon parissa.

Tytöstä on tullut kypsä: hän on nähnyt ensimmäiset veripisarat alushousuissaan. Häpeä on suuri, jos joku huomaa hänen tahriutuneen mekkonsa. Samalla tyttö oivaltaa, että on asioita, jotka ovat totta, mutta joista ei voi puhua.

Asiaan vihkiytymättömästä rituaali kuulostaa lähinnä kidutukselta. Riikka Palanderin Elefanttien aikaa (Avain) lukiessa käsitys saa kuitenkin musta-valkokuvaa vivahteikkaampia sävyjä. Tarinan myötä avautuu lugurujen omintakeinen kulttuuri ja tapa elää vanhojen perinteiden mukaan.

Vaikka tarina on fiktiota, sillä on vankka todellisuuspohja, sillä Palander on useita kertoja vieraillut heimon parissa ja tutkinut aihetta käsittelevää antropologista kirjallisuutta. Hän on eläytynyt ensimmäiset kuukautisensa saaneen tytön eristysajan tunnelmiin käsinkosketeltavan fyysisesti ja samalla lähes runollisesti.

Hän kävelee huoneen neliötä äänettömästi liukuen, hän laskee askeleet, niitä on kahdeksankymmentäneljä. Hänen kitalaessaan tykyttää ruosteen maku. Välillä hän istuu sängyllään ja itkee pitäen kättä sydämen päällä. Hän ei halua tätä yksinäisyyttä.

Teoksen minäkertoja, Kirsi, on saapunut kylään saattaakseen valmiiksi rituaalia käsittelevän gradunsa. Hanke osoittautuu kuitenkin lähes mahdottomaksi, sillä kyläläiset eivät avaudu ja paljasta salaisuuksiaan valkoihoiselle naiselle. Kenties tytön kokemusta ei edes voi pukea sanoiksi.

Riikka Palander on kirjailija ja yhteiskuntatie-
teiden maisteri. Kuva: Mikko Vattulainen

Samalla Kirsi kipuilee hapertuvan avioliittonsa syövereissä selvitellessään välejään aviomiehensä Markon kanssa katkeilevien puhelujen välityksellä. Markon mielestä Kirsin hanke on turha, ja antropologia ”vain yksi kolonialistinen projekti”.

Etäisyyden päästä Kirsin perspektiivi hänen elämäänsä Markon varjossa alkaa tarkentua. Marko on varakas ja pidetty toisin kuin syrjään vetäytyvä Kirsi. Minä elin hänen säkenistään, kohosin hänen vierellään askelman verran ylemmäs. Hänen säteilynsä valaisi kasvoni niin, että olin näkyvä.

Samalla Marko vähättelee ja dominoi. Hänen sanansa ”taittelevat minut pieneen tilaan kuin liinan, joka mahtuu hänen taskuunsa”. Palander rinnastaa taitavasti tansanialaistytön eristyksen Kirsin tilanteeseen, elämään, jossa hänen identiteettinsä on hautautunut puolison vaatimusten alle.

Palanderin ilmaisuvoimainen kieli tuo vuoristokylän ihmiset, heidän elämänmenonsa ja ympäröivän luonnon elävästi lukijan mielikuvituksen kankaalle: pölyiset kadut, sinisenvihreät vuoret, pienten majojen ja talojen hämärän, painostavan helteen ja rajut ukkoskuurot.

Vanha nainen pilkkoo bataatteja tylsällä veitsellä ja heittää palat kattilaan, hän istuu käsinkudotulla matolla ja laulaa lapsille.

Tarinan edetessä Palander kääntää katseen meihin, länsimaisiin ihmisiin. Kirsi on tutustunut Hiariin, seuraavaan initioitavaan tyttöön. Tämä ihmettelee muiden lailla tutkijan kiinnostusta heidän kulttuuriinsa: ”Eikö teillä ole omat perinteenne? Miksi et tutki niitä?”

Unyago ryhmä

Niin, mitä Kirsi tutkisi? Usvan uumeniin häviävää sukuaan, jota hän tuskin tuntee tai muistaa. Lapsuuskotinsa asunnossa kantautuvaa riitelyä, poissaolevaa, lopulta katoavaa isää. Dominoivaa, ailahtelevaa äitiä, jonka oikkuihin Kirsin lapsuus liukeni. Elämätöntä elämää, joka koteloitui hänen ympärilleen eristeeksi, häpeäksi.

Majansa hiljaisuudessa Kirsi oivaltaa, ettei hän ole valmis paluuseen. Hänessä orastaa jokin uusi, joka pyrkii esiin hänen sisimmästään. Hän on ollut eristyksissä kuin majaan teljetty tyttö. Ainoastaan sillä erotuksella, ettei häntä kukaan tule päästämään pois. Hänen on itse murtauduttava vapauteen, omaan aitoon elämäänsä.

Riikka Palander: Elefanttien aika. Avain.  2023. 268 s.