Katri Lipson: Detroit. Tammi, 2016. 375 s.
Katri
Lipson kirjoitti romaanin jääkiekkoareenoilta. Silti kyseessä ei ole
urheilukirja. Detroit on
omaperäisimpiä ja vaikuttavimpia rakkaustarinoita, joita olen aikoihin lukenut.
Timothy Callahan makaa neliraajahalvaantuneena vaikeasti
vammautuneiden kuntoutuslaitoksessa polttavan auringon alla Nevadan
autiomaassa. Täystaklaus murskasi 19-vuotiaan NHL-lupauksen tulevaisuuden
kertaheitolla. Vai oliko jotain tapahtunut jo aiemmin? Tätä kysymystä Katri Lipson kuljettaa romaanissaan
taitavasti, punoo sen ympärille henkilöhahmoja, elämänkohtaloita. Ja suuria
tunteita.
Tim ei ollut ainoa, jonka elämän muutama sekunti suisti
radaltaan. Syöksykierteeseen ajautui myös Nathan Delorme, supertähti, Timin
paras ystävä ja pelitoveri. Hän ei pysty kohtaamaan ystävänsä onnettomuutta ja
alkaa luhistua henkisesti. Mutta miksi hän ei vuoden mittaan ole kertakaan
vieraillut Timin luona?
Detroit on paitsi
taidokas psykologinen romaani, myös jännityskertomus, jonka kysymyksiin moni
etsii vastauksia. ”Kaikkein mitättömimpiäkin
fyysisen todellisuuden yksityiskohtia hän maistelee, tunnustelee, sormeilee,
silmäilee, kuulostelee kuin kohtaisi ne ensi kertaa, valmiina oivallukseen.”
Intensiivinen kerronta tekee lukijastakin salapoliisin,
joka etsii johtolankoja aavistamatta mihin pyrkii. Kunnes vähitellen kerronta
avaa näkymän mielensisäiseen, tutkimattomaan, äärettömään universumiin, jossa
mikään ei ole mahdotonta.
Katri Lipsonille kirjoittaminen tuntuu olevan yhtä luonnollista
kuin hengittäminen. Teksti soljuu elävänä ja notkeana, kielirekisteri vaihtuu
puhujan mukaan ilman vähäisintäkään säröä. Hänen keinonsa ovat vähäeleisiä,
mutta äärimmäisen tarkkoja. Tunteiden vuoristoradalla meno on hurjaa, mutta Lipsonin
ote pitää, vaunu kulkee vääjäämättä kohti ennalta arvaamatonta loppua.
 |
| Yksityiskohta Nina Baskin teoksesta Look. |
Syöksykierteessään Nathan haluaa olla rauhassa, muttei
yksin. Hän palkkaa sokean stripparin Janetin seurakseen harharetkelle, sillä
ainoa, mitä hän tarvitsee, on korvat. Mutta tämäkään ei auta, side Timiin on
liian voimakas: ”minä yritän unohtaa,
mutta vaikka unohtaisin kaiken, muistan, että unohdin.”
Detroit on myös
omanlaisensa Road movie, Bonnie and
Clyden, Thelma and Louisen
jalanjäljillä. Tällä kertaa matkaa vain taitetaan mielensisäisesti, ulkoiset
siirtymät ovat pieniä.
”Tuolla he nyt
ovat kolmistaan. Pimeydessä taivaltava tyttö ja kaksi tähdenlentoa, joista
toinen on jo maassa kaikki neljä sakaraa säpäleinä, ja toinen tulossa hyvää
vauhtia perässä. Toinen tekisi mitä tahansa, jos tuntisi edes vaatteet
ihollaan, ja toinen on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi mitään.”
 |
| Kuva: Veikko Somerpuro |
Katri Lipsonia ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta
kirjojensa aihevalinnoissa. Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaneessa Kosmonautissa (Tammi, 2008) elettiin
pakahduttavan haikeissa tunnelmissa loskaisen Murmanskin korkean taivaan alla
1980-luvulla. Toisessa romaanissaan, EU:n kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Jäätelökauppiaassa (Tammi, 2012), Lipson
punoo ihmissuhdeverkkoa 1940-luvun Tšekkoslovakiasta 1980-luvun Ruotsiin.
Hänen teoksensa on ladattu universaaleilla merkityksillä
ja tunteilla, joiden varassa me elämme. Detroitin
kaunis ja surullinen tarina luo uskoa rakkauteen, joka kantaa loppuun saakka ja
vielä sen yli. Mutta vaikka tarina on traaginen, siitä jää lohdullinen
tunnelma. Miksi? on niitä kysymyksiä, joihin Detroit kehottaa meitä vastaamaan.
