Pohdintoja ajasta ja ajattomuudesta
Leena Krohn laajentaa jälleen lukijan tajuntaa uudella esseeteoksellaan Mitä en koskaan oppinut. Hän kartoittaa niin oman aikamme hullutuksia kuin todellisuuden ja tietoisuuden ikiaikaisia mysteereitä.
Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille. Kun saan käsiini hänen uuden kirjansa, on kuin joulupukki olisi käynyt ja tuonut toivotun paketin.
Jo teoksen Mitä en
koskaan oppinut (Teos) käärepaperi herättää odotuksia. Kuvittaja Marjaana Virta taitaa kirjan kannen
teon. Riuskoin vedoin hän on piirtänyt kanteen sanan Krohn. Muuta ei tarvita,
sillä me vannoutuneet fanit tiedämme, mitä se merkitsee: pohdiskeluja kysymyksistä,
joihin ei ole olemassa vastausta, kysymyksistä parhaita.
Kirjan ensimmäisessä luvussa ”Aika herätä” Krohn kiittää
nuoruutensa neljää lausetta. Ne olivat hänelle tienristeyksiä, arvoituksia,
jotka pakottivat hänet pysähtymään ja kysymään. Yhden lauseista kirjoitti Angelus Silesius runoelmaansa vuonna
1657 ”Et ole paikassa, vaan paikka sinussa”.
Mitä se merkitsee? Todellisuus on sisäisesti meissä. Se
on omista kokemuksistamme ja pyyteistämme kyhätty, Krohn päättelee. Tiibetin
buddhalaiset ovat samoilla linjoilla: Mieli on todellisuuden arkkitehti. Meille
virtuaalimaailmoihin tottuneille todellisuus on ensimmäinen keinomaailma. Onko
se vain unta, sisäisen maailmamme heijastumaa?
Silesiuksen säkeistö jatkuu: ”Heitä se pois, niin elät jo
ikuisuudessa”. Krohnin mukaan ajatukseen kiteytyy hämmästyttävän varhain oivallettu
suhteellisuusteorian ydin neliulotteisesta aika-avaruudesta. Näistä
universumeista tinkimätön luonnonpuolustaja Krohn palaa maan pinnalle ja varoittaa:
”Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme. Muutumme ympäristömme
kaltaiseksi”.
Krohnin teksteissä syvälliset pohdinnat limittyvät
luontevasti arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin. Kulkiessaan
kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat
kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”.
Tietoisuus kuuluu todellisuuden ohessa Kronin laajan tuotannon
kiehtoviin tutkimuskohteisiin. Nämä arvoitukselliset käsitteet ovat
erottamattomia, sillä todellisuutta ei ole ilman tietoisuutta. Leena Krohn sai Finlandia-palkinnon
vuonna 1992. Kuva: Katri Lassila
Tieteellinen
tieto on rajallista, eikä tietoisuudelle ole kyetty luomaan teoriaa. Se koostuu
kokemuksista, muistoista, tunteista, merkityksistä ja arvoista. Kukaan ei osaa
koodata niitä ja luoda näin algoritmia tekoälylle.
Krohn on skeptinen paitsi tekoälyn myös Internetin
suhteen. Se ei ole lunastanut lupauksiaan sananvapaudesta ja demokratiasta vaan
tuonut tullessaan kontrollia, propagandaa, aggressioita ja luonut samalla
alustan monenlaiselle rikollisuudelle. Entä missä viipyy suuri interaktiivinen
hypertekstiromaani?
Kännykkä on versonut kehomme elimelliseksi jatkeeksi,
jota ilman identiteettimme on hukassa. ”Polvistumme,
polvistumme, polvistumme puhelimen edessä, kirjoitti aikoinaan Olavi
Paavolainen aavistamatta, miten rähmälleen ihminen voikaan lyyhistyä.”
Luvussa ”Sormi huulilla” Krohn sivaltaa uutta
suvaitsemattomuutta, jonka ilmenemismuodot hämmentävät. Yksi niistä on kulttuurisen
omimisen käsite, joka teatterin piirissä on saanut aikaan suorastaan
järjenvastaisia tilanteita.
Näyttelijän ammattitaito esittää jotain, mitä hän ei ole,
ei sekään enää riitä. Hänen on oltava
sitä, mitä hän esittää. Ainakin, jos kyse on etnisyydestä, ihon väristä tai
sukupuoli-identiteetistä. Krohnin ironia osuu naulan kantaan. Se naurattaa ja
itkettää:
”Miten pitkälle näissä linjauksissa voidaan edetä? Eikö
näyttelijä voi esittää pedofiiliä, jos hänellä ei ole taipumuksia? Ilokseni
juutalainen nainen voi vielä näytellä Hitleriä eikä rooliin vaadita
arjalaisuutta.” Kirjailija viittaa Seela Sellan tähdittämään
menestysnäytelmään ”Hitler ja Blondi”.
Uussuvaitsemattomuuden viitoittamalla tiellä häämöttää
myös fiktion loppu, sillä kuten Krohn toteaa, hyvä kaunokirjallisuus samoin
kuin pilakuvat edellyttävät epäsensitiivisyyttä. Kirjailijan harras
(poliittisesti epäkorrekti) toive onkin, että kulttuurisen omimisen käsite
haudattaisiin mitä pikimmin.
"Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme."
Kuva: Hannele Salminen
Vaikka Leena Krohn aikoinaan päätti, ettei koskaan
kirjoita omasta elämästään, uudessa teoksessaan hän kääntää katseensa silti menneisyyteensä.
Tuleva menestyskirjailija oli jo lapsena himolukija, jolle kaikki kelpasi: Aku Ankka, Albert Camus’n Rutto, Kotilieden pesuainemainokset, Spoon River -antologia…
Helvi
Juvosen runot lohduttivat Leenaa varhaisnuoruuden synkeinä vuosina. Baudelairen Pahan kukat puolestaan puki nuoren tytön sisäisen vilun tunteen
sanoiksi. Runotyttö itse kirjoitteli melankolisia värssyjä. Sanojen musiikki vaivutti
Leenan ekstaasiin, jonka lumoa opettajan ääni vain häiritsi. Keskityin omiin ajatuksiini, sanojen
jonoihin, jotka tungeksivat ja kompastelivat päässäni.
Koulu meni huonosti, kunnes lukiossa Krohnin tiedonhalu säpsähti
hereille ja alkoi kasvaa. Tiedonjano ei edelleenkään näytä sammumisen merkkejä,
päinvastoin. Kirjailijan laaja tietomäärä ja kirkkaat ajatukset solahtavat
vaivattomasti mielikuvituksellisen fantasian kaapuun hänen monissa
romaaneissaan. Edellisessä teoksessaan Kadotus
hän taikoo kuolleet esineet henkiin pohtiessaan – jälleen kerran –
todellisuuden luonnetta taiteiden yön tiimellyksessä.
Niinpä yllätyin, kun Krohn tunnustaa esseekokoelmassaan,
ettei hänellä ole mielikuvitusta! Hän kertoo olevansa vain kirjuri, jonka sanat
ja ajatukset nousevat tyhjentymättömästä yhteistiedon sammiosta. ”Silti
kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras
henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi.”
Lukiessani Leena Krohnia minulle käy samoin. Hänen
ansiostaan mieleni alitajuisista perukoista nousee ajatuksia ja tunteita, jotka
tunnistan, mutta joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään. Krohnille kieli
onkin ”kolmas silmä”, jolla hän tekee maailman näkyväksi paitsi itselleen myös
meille lukijoille.
Leena
Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos. 2021. 234 s.