Ohuita paikkoja ja hitaita ihmeitä
Joel
Haahtela luo jälleen lumoavan maailman pienoisromaanissaan Adèlen kysymys. Näennäisesti vähäeleinen tarina tarkastelee elämän mysteerejä
ja etsii vastausta kysymykseen: Voiko ihmeitä tapahtua?
Joel
Haahtelan kieli hivelee ja luo omaperäisen tunnelman jo uuden teoksen Adèlen kysymys (Otava) alkulehdillä. ”En muista milloin viimeksi olisi ollut näin
hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan
paikkaan, minun sisälleni.”
Näin teoksen minäkertoja, sapattivuotta viettävä
yliopiston klassillisten kielten opettaja miettii kalliojyrkänteen reunalla,
joulukuisen sumun ympäröimänä Pyreneiden vuorten kainalossa.
Hän jatkaa kesken jääneitä kirkkohistorian opintojaan ja
tekee tutkimusta vanhoista ihmeistä. Yksi niistä on pyhimykseksi kanonisoidun, 900
vuotta sitten eläneen Adèlen tarina. Vanhojen pergamenttien mukaan hän putosi
jyrkänteeltä, mutta löytyi sen juurelta vahingoittumattomana rukoilemassa.
Kertoja asuu ja tutkii dokumentteja tapahtuneesta sekä Adèlen
tekemistä ihmeparannuksista seudulle perustetussa luostarissa. Sen tarjoama rauha
ja luostariveljien yksinkertaisen elämän rytmi luovat puitteet, joissa tutkija uppoutuu
paitsi Adèlen kohtaloon myös omaan elämäänsä.
Valkoiseksi kalkitun luostarin kirjaston, scriptoriumin,
ikkunoiden lasimaalausten läpi tulviva valo värjäytyy roosaksi ja alkukesän
hennoksi vihreäksi. Kammion hiljaisuudessa kertoja oivaltaa kadottaneensa osan
itsestään ja toteuttaneensa elämäänsä kuin algoritmin ohjaamana, pelon
vallassa. Se on ”estänyt astumasta elämän
syvään ytimeen”.
 |
| Joel Haahtela on kirjailija ja lääkäri Kirkkonummelta. |
Taitavasti Haahtela punoo luostarin elämän kuvauksesta ja
kertojan mielenmaisemasta meditatiivisen tilan, johon lukija solahtaa kuin
omaan elämäänsä. Ihmisenä olemisen kokemukset ovat universaaleja, meillä
kaikilla on jyrkänteemme, pelkomme ja mustat aukkomme.
Kertoja on kadottanut yhteyden niin vaimoonsa Vuokkoon
kuin poikaansakin. Vuokko on lähtenyt Edinburghiin opettamaan ja miettimään
mahdollista eroa. ”Meidän välillemme oli
nirhautunut pieni vino kohta, joka hitaasti leveni yhä suuremmaksi etäisyydeksi”,
miettii kertoja.
Hänen elämänsä on pysähtynyt taitekohtaan ja hän tuntee
sisällään heiluvan raskaan punnuksen, jota on kantanut koko elämänsä. Hän
kaipaa samanlaista ihmettä, jonka hänen ystävänsä koki kosketettuaan Adèlen
jäämistöä sisältävää lipasta luostarissa.
Ystävä oli kuin salamaniskusta vedetty takaisin valoon
varjoista, joissa itsemurha tuntui hänestä ainoalta vaihtoehdolta. Lipas ei
kuitenkaan kertojan pettymykseksi saa aikaan ihmettä hänen synkässä sielussaan.
Mutta luostariveli Paul lohduttaa ja toteaa, että maailmassa on nopeiden
ihmeiden lisäksi myös hitaita ihmeitä, joita emme huomaa. Niiden johdatuksen
näkee vasta jälkikäteen.
Paitsi Adèlen putoamisen mysteeri, kertojaa askarruttaa myös
hänen lapsuudessaan tapahtunut äidin putoaminen hänen pestessään ikkunoita. Oliko
se onnettomuus? Muisto piinaa, alkoiko ahdistus ja matka Pyreneille jo
tuolloin? ”On paikkoja joihin tullaan
vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.”
 |
| Edouard Vuillard: La Chambre Rose, 1910. |
Kenties hidas ihme kertojan elämässä on jo alkanut
tapahtua, kun pimeys hänen ympärillään tuntuu synkimmältä. Hänen mieleensä nousee
kaunis muisto Vuokon kanssa ihailemastaan Edouard
Vuillardin maalauksesta La Chambre
Rose, jossa hehkuvat roosa, vedenvihreä ja valkoinen. Taiteilija on keveällä
siveltimiellä maalannut teoksesta kaiken mustan pois. Ajatus keventää mieltä.
Ihmeiden mahdollisuutta kertoja pohtii sattumalta
jyrkänteellä tapaamansa kirjailijan, Yvonnen, kanssa. Tämä kertoo lukeneensa
varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on
ohuita paikkoja, ”joissa kahden maailman
välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella
puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.
Samoin ajatteli myös Joel Haahtelan edellisen kirjan
Mistä maailmat alkavat taiteilija: ”Hänelle riittää pienikin hetki, jolloin
tuntee hipaisseensa sitä, mitä ei voi tavoittaa.”
Adèlen elämän arvoitus on peittynyt myyttiseen sumuun.
Kenties hänen tehtävänsä olikin muuttua pelastavaksi ja lohtua tuovaksi legendaksi.
Haahtelan kauniisti soljuva teksti tuo sekin lohtua, harmoniaa ja mielenrauhaa.
Hänen kirjansa ovat niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat ja joita
lukiessa tuntuu hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.
