Paimenidylli särkyy
Aki
Ollikaisen kolmas romaani Pastoraali ei
petä odotuksia. Yhdenpäivänromaani päivittää muinaistarut vaikuttavasti
nykypäivään.
 |
| Kannen suunnitellut Elina Warsta on lukenut Pastoraalin tarkkaan. |
Aki
Ollikainen todisti jo edellisillä teoksillaan Nälkävuosi
ja Musta satu olevansa tiivistämisen
mestari. Pastoraali (Siltala) jatkaa
samalla linjalla. Sen 138 sivuun mahtuu monen ihmisen tarina ja kohtalo, sillä
kirjailija luottaa lukijan oivallukseen ja kykyyn täydentää tarinoiden
puuttuvat kohdat.
Pastoraalissa vietetään
näennäisen tavallista kesäistä lomapäivää itäsuomalaisen muuttotappiokunnan
syrjäkylällä sukulaisten ja naapurien kesken. Silti tunnelmassa on jotain
maagista, uhkaavaa. Eikä ole aivan tavallista, että muinaistarujen eläimet
kommentoivat tapahtumia ja puuttuvat niiden kulkuun.
Mustat korpit, Hugin ja Munin, kiertelevät taivaalla ja
tarkkailevat ihmisten touhuja, raportoivat niistä yksisilmäiselle kuoleman
jumala Odinille. Vihje tulevasta saadaan, kun mahtava hauki Kronos iskee
hampaansa välkkyväkylkiseen särkeen kaislikossa: ”Yksinäinen auringonkiloa kuultava suomu leijaili veden avaruudessa
kohti pohjaa.”
Tarun ja toden vuoropuhelu ja limittyminen luovat
vivahteikkaan näyttämön, jolla ihmisten arkiset puuhat saavat uusia
ulottuvuuksia. Vuosikymmenten mittainen aika tiivistyy yhtenä kesäisenä päivänä
monen sukupolven ihmisten muistoissa, ajatuksissa ja puheissa.
Kyseessä ei olisi pastoraali, paimenidylli, jollei
laitumella käyskentelisi ainakin yksi paimen. Virkaa hoitaa nelikymppinen Aatu,
joka vaimonsa Elisan kanssa on muuttanut maalle etsimään onnea yksinkertaisesta
maalaiselämästä. Inspiraation ”paimenelämään” hän on saanut Fernando Pessoan teoksesta Minä en ole aina sama, jossa mestari
kirjoittaa lammaspaimenen hahmossa.
 |
| Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi voitti Hesarin kirjallisuuspalkinnon oli oli Finlandia- ehdokas. Kuva: Laura Malmivaara |
Aatu on solahtanut maalaiselämään niin täysin, että on
läheinen ja puhuu syvällisiä vain lampailleen. Elisassa sen sijaan kytee vielä
liekki.
”Ei hän kaivannut seuraa
syksyisille sieniretkille eikä rauhallisten takkailtojen iloksi. Hän halusi
saada otteen vielä kerran nuoruuden hurmaavasta minihameenhelmasta, kun se
viimeisen kerran kierähti hänen edessään.”
Muutkin ihmiset suviyössä kaipaavat hellyyttä. Parivuoteen
kuilu kurotaan ainakin hetkellisesti umpeen saunan lämmössä. Siellä myös jo
ennen sotia syntynyt vanhaisäntä Vilho hoivaa takaisin lapsuuteensa vaipunutta
vaimoaan Sirkkaa.
Pappa Vilho on tyttärentyttärensä sankari: ”Eilen aloin itkeä, kun näin sen ruotivan
kädet täristen ahventa mummon lautaselle.”
Konstailematta, aidosti Ollikainen rakentaa romaaniaan, sen
ihmisten mielenmaisemaa ja elämisen ehtoja. Samanaikaiset tapahtumat luovat
ajan kaleidoskoopin, joka kummittelee monisärmäisenä lukijan mielessä.
Ilmaisuvoimainen kieli tuo niin luonnon monimuotoisuuden kuin arjessaan
sinnittelevien ”luomakunnan kruunujen” pettymykset ja unelmat iholle.
Kyseessä ei olisi Aki Ollikaisen romaani, jollei hän
lisäisi alun pastoraaliseen tunnelmaan vähitellen kierroksia ja kiihdyttäisi kohti
väistämätöntä. Kun taistelu korven herruudesta on käyty, korpeilla on Odinille
raportoitavaa.
 |
| Kaj Sandellin öljymaalaus (osa) Aurinkokallio. |
Taitavasti Ollikainen vaihtaa pienemmälle ja palaa alun
tunnelmiin. Yöllisen ukkosmyrskyn jälkeen aurinko paimentaa jälleen
pumpulipilviään sinitaivaalla, ja tinkimätön aika menee menojaan, ei muistele menneitä.
Mutta Sirkan karitsan kaulaan ripustamassa kultakellossa aika on pysähtynyt.
Kenties se muistuttaa, ”että ajan paineesta selvisi vain, kun antoi hetkien ensin lipua
lävitseen ja jätti ne sitten leijumaan ympärilleen. Joskus, sopivan sävelen
löytyessä, ne esittivät kauniin muistojen piiritanssin”.
Kaj Sandellin öljymaalauksia Galleria Dixissä 19.10. asti.
