”Jos nahkahousut narahti, tulee huono kritiikki”
Hannu Harju kirjoitti koukuttavan,
kohteensa näköisen elämäkerran Kajava –
Pelätty, parjattu, palvottu viimeisestä ”suurmieskriitikosta”. Armoitettu kriitikko
antoi sanan säilän sivaltaa, kun aihetta hänen mielestään oli. Ja usein oli.
Jos Kajava
haukkuu esityksen, se kannattaa ehdottomasti katsoa.
Lentävä
lause yleisön keskuudessa
Teatteri- ja televisiokriitikko Jukka Kajavan (1943–2005) saapuminen ensi-iltaan sähköisti näytöksen, oli jo itsessään teatteria. Hän odotti elämystä, mutta hänen rimansa oli korkealla ja hänen pinnansa valitettavan lyhyt, mistä Q-teatterilaisten nahkahousu-naljailukin kertoo.
Hannu
Harju muisteli kirjansa julkistamistilaisuudessa Kansallisteatterin
Willensaunassa, miten ihaillun ja vihatun Kajavan alussa innostunut etunoja
valahti takakenoksi, ja nahkahousut narahtivat, kun esitys ei täyttänyt hänen siihen
lataamiaan odotuksia. ”Olen myös nähnyt, kun hänen niskansa alkoi punoittaa.”
Kajavalle teatteri oli henki ja elämä, johon hän eläytyi
koko sielullaan ja olemuksellaan. Hän ei patsastellut vain päänäyttämöiden
ensi-illoissa vaan etsi elämyksiä, rajoja rikkovia, uutta luovia esityksiä myös
kellariloukoista ja hänelle tärkeästä teatterin Mekasta Berliinistä.
Tammessa lähes parikymmentä vuotta kustannuspäällikkönä
työskennellyt Harju toimi sitä ennen teatterimaailmassa. Vuodet 1993 - 2003 Jukka
Kajavan kollegana Helsingin Sanomien teatteriarvostelijana tarjosivat hänelle
näköalapaikan Suomen näkyvimmän ja keskustelluimman kriitikon tinkimättömään ja
värikkääseen työskentelytapaan.
”Minusta väärennys, huiputus, kaikkien aikojen rimojen
alittaminen ja kylmäverinen Lassilan nonchaleeraaminen, olisivat oikeusjutun
arvoisia asioita.” Kajava kirjoitti murhaavasti Tampereen työväenteatterin Nuori Mylläri -esityksestä vuonna 1997.
Kun Kajava innostui, suorastaan haltioitui esityksestä,
hän teki siitä ”tapauksen, joka näkyi lippuluukullakin”. Teatterilehden
haastattelussa hän kommentoi: ”Silloin kun todella onnistutaan, tulee sydän
ihan lämpöiseksi. Esimerkiksi KOMin Tervahanhen
jälkeen oli niin hyvä olla, että teki mieli laulaa”.
Harju pyysi Kajavalta muistelmia jo parisenkymmentä
vuotta sitten. ”En muista mitään”, Kajava vastasi napakasti äkkinäiseen
tyyliinsä. Ihme on, ettei hänen elämäkertaansa ole aiemmin kirjoitettu, sillä kiihkeitä
intohimoja puoleen jos toiseen herättäneeseen Kajavaan kulminoitui lähes puoli
vuosisataa suomalaisen teatterin historiaa.
Hannu Harjulla muhii mielessä muutama uusi hanke. Kuva: Sami Kero. |
Kajava rakensi itsestään tietoisesti brändiä, ylläpiti
mysteeriä. Hänen näyttävä pukeutumistyylinsä oli viesti, jota hän kantoi
luontevasti ja joka korosti hänen habitustaan. Salonkileijona huomattiin aina kun
hän ilmestyi paikalle. Tämä sopi Helsingin Sanomille, sillä Kajava herätti
keskustelua paitsi jutuillaan myös olemuksellaan. Se toi lehdelle lukijoita.
Kajava kirjoitti kaiken kaikkiaan 15 000 juttua,
joista teatteriarvosteluja oli vajaa 3 000. ”Teatteri on kivempaa, mutta tv on tärkeämpää”, totesi uuttera kirjoittaja, joka teki jutun lähes joka päivä. Kanavalla-kolumnipalstallaan
hän saattoi käsitellä vapaammin ajankohtaisia ilmiöitä, keskustelunaiheita ja lukijapalautteita.
Yksi hänen inhokeistaan oli urheilulähetysten selostustyyli,
joka hukkasi hänen mielestään ilmaisun loputtomat mahdollisuudet ja vivahteet:
”Se päivä ei koita ikinä, kun vaikkapa mäkihypyn tai alppihiihdon selostaja
hiljentäisi jännittävän suorituksen kohdalla äänensä suorastaan intensiiviseksi
kuiskaukseksi. Ei koita.”
Selvää on, että Kajavan joskus häijyt, jopa
perusteettomat teilaukset satuttivat monia. Voin kuvitella, miltä tuntuu
ohjaajasta, joka on työstänyt pari vuotta esitystä, johon kiireinen kriitikko
ei ole kunnolla ehtinyt perehtyä, ja kritiikki on sitten sen mukaista. Huonosti
kävi silloin myös lipputuloille.
Kalpoja kalisteltiin myös teatterilavojen ulkopuolella.
Sosiologi Jeja-Pekka Roos kritisoi diagnosoimaansa
älymystön omahyväisyyttä Ydin-lehdessä Pierro
Bourdieun hengessä 1980-luvun puolivälissä. Hänen mielestään tähän
valheelliseen intellektuellien ohueen kerrostumaan:
”kuuluvat esimerkiksi suurten päivälehtien
kulttuuriosastojen hallitsevat (tarkat, heikinheimot, kajavat) sekä niiden
palstoille säännöllisesti kirjoittelevat steinbockit, alhot etc sekä tietenkin
intellektuelleina kirjojaan säännöllisesti julkaisevat haavikot, paasilinnat,
donnerit.” Oho, olisiko tuon kaltainen purkaus nykyään enää mahdollista?
Toisaalla lehdessä tietokirjailija Kalevi Haikara nousee barrikadille puolustamaan Kajavaa, joka ”on älykkäästi,
sitkeästi ja liki henkensä kaupalla vuodesta toiseen puuttunut niin
yksittäisten ohjelmien typeryyteen kuin koko televisiosuhteen vaarallisuuteen”.
Kajavan työskentely ohjaajana herätti närää teatterikentällä, jossa häntä syytettiin kaksilla rattailla ajamisesta. Eikö kriitikko voi pysyä lestissään! Kajava itse koki, että ohjaaminen rikastutti hänen työtään kriitikkona ja päinvastoin. Hän ohjasi kaikkiaan 15 näytelmää, joista kolme ensimmäistä yhdessä tuonaikaisen rakastettunsa Antti Einari Halosen kanssa.
Kajava sai maistaa omaa lääkettään, kun hänen
Willensaunaan ohjaamansa Marguerite
Duras’n Kuolemantanssin arviossa
sanottiin esityksen ”köhisevän kuivasti”. Herkkähipiäinen Kajava osti saman
tien lentoliput Ibizalle. Kostoa tai ei, mutta jutun kirjoittanut kriitikko
teki tämän jälkeen enää yhden arvion Hesariin.
Hannu Harjun perusteellinen elämäkerta on sen monista
yksityiskohdista huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – mukaansa
tempaavaa luettavaa. Teoksen lukuisat valokuvat, niin Kajavan perheen
albumeista kuin teatteriesityksistä, kertovat omia tarinoitaan.
”Suurmieskriitikosta” paljastuu lihaa ja verta oleva
ihminen Jukka Kajava. Harjun mukaan hän oli romantikko, jonka teatterifilosofia
ei ole tippaakaan vanhentunut: ”teatterin pitää tavoitella jotain
merkityksellistä, pyrkiä rehellisyyteen, edustaa humanismia ja haluta avata
katsojien silmät ennen käsittelemättömille aiheille”.
Hannu
Harju: Kajava – Pelätty, parjattu,
palvottu. Siltala, 2023, 320 s.