Viimeinen kirja
Juha
Seppälän näennäisen lakonisen ja pelkistetyn tekstin taustalla kytee epätoivoa
ja vimmaa kirjallisuuden ja kulttuurin tilasta romaanissa Merille. Teos ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee ajankuvan
terävällä analyysillä. Se ei meitä imartele.
Viimeinen kirja
on kirjoitettava niin kuin ne kirjat, jotka nyt nousevat savuna ilmaan. Että se
säilyttää totuutensa, tulkitsemattomuutensa.
Tietokirjoja kirjoittanut ja monenlaisia kirjallisia hanttihommia toimitellut seitsemänkymppinen minäkertoja on pulassa Juha Seppälän romaanissa Merille (Siltala). Mitä tehdä kaikelle kertyneelle paperimateriaalille, ennen kaikkea tuhansille kirjoille, joita hänen Kalasataman asuntonsa pursuilee?
Paperista on tullut ympäristösaastetta yhteiskunnassa, joka tarvitsee enää ykkösiä ja nollia. Meneillään oli kukoistanutta ja rikasta kulttuuria koskeva holokausti.
Kun painettu
kirja kärvistelee henkitoreissaan, digi- ja äänikirjat tarjoavat kirjatonta
kirjallisuutta ja mölinää. ”Oliko kirjallisuus kuollut siksi, että maailma oli
kuolemassa?” kirjailija pohtii.
Näissä synkissä mietteissä hän ajautuu nuoruuden
ystävänsä taidemaalari Bomanin mökille. Sen kivikkorannassa on tervaleppään
kytkettynä pieni moottorivene nimeltään Merille. Romaanin maisemat vaihtelevat
tältä aaltojen murjomalta rannalta Pohjanmaan lakeuksille Suomen pisimmälle
yhtämittaiselle suoralle Närpiön ja entisen Ylimarkun välillä.
Kaksi elämässään sivuraiteelle ajautunutta miestä kotoutuu
elämään yhdessä Bomanin mökissä ja välillä erikseen toistensa asunnoissa.
Kumpainenkin on irrottautunut siitä, mikä maailmaa pyörittää: rahasta, vallasta
ja seksistä. Boman ei enää maalaa, ainakaan mökissä ei ole maalaustarvikkeita. Toisilleen
he eivät elämästään juurikaan avaudu.
Tähän alakulon maisemaan ilmestyy nainen kuin Jarvan
elokuvasta, hänen jäänsiniset silmänsä tuovat mieleen Charlotte Ramplingin. Seppälä uskoutuu lukijalle: hän asteli laiturille selvästi kirjaan
jäädäkseen. Hän oli teksti, jonka alta raaputtamalla voisi löytyä mitä tahansa.
Lukija höristää korviaan, jää odottavalle kannalle.
Kirjailijan mielessä vilahtaa, olisiko meistä vielä
seksikumppaneiksi? Hänen ajatuksensa harhailevat entisiin naissuhteisiin,
lapsettomuuteen ja irrallisuuteen. Seppälä on luonut niukan näyttämön, jolla
kirjailijan mietteet saavat pääosan. Niistä päällimmäisenä painaa huoli
kulttuurin rappiosta.
Tähän kirjailijan väitteeseen Janne Saarikivi varmaan yhtyisi: Kieli ei enää sanonut, tarkoittanut mitään. Sitä ei osattu. Sillä ei
ollut yhteiskunnallista roolia. Sen merkitykset olivat hämärtyneet, haihtuneet
ilmaan. Useasti palkitun Juha Seppälän neljä
teosta ovat olleet Finlandia-palintoehdok-
kaita. Kuva: Laura Malmivaara
Muutama esimerkki: ”Pystytään tehdä. Valitsee vaieta. Häiritsevän
taidokas.” Ikävä kyllä, tällaista joutuu joka päivä lukemaan ja kuulemaan.
Tietokirjoja kirjoittanut minäkertoja pohtii myös syitä, miksei ole kirjoittanut romaania. Hän on sitä kyllä nelisenkymmentä vuotta yrittänyt, mutta hankkeet olivat tyssänneet kymmeneen sivuun.
Miksi? Siksi, että
kirjan kanssa olisi pitänyt elää, siihen olisi pitänyt muuttaa asumaan ja sille
olisi pitänyt paljastaa sisimpänsä. Eikä hän sitä paitsi olisi kestänyt sen
vaatimaa kosmista yksinäisyyttä.
Kirjailija kyllä tietää, miten kirja pitäisi kirjoittaa.
Mutta miten loihtia ihmisiä olemattomuudesta? polkaista kertojan auktoriteetti
tyhjästä? Kirjojen nimiä hänellä kyllä oli, vaikkei kirjaa ollutkaan. Hän myös
tietää, että ”kirja täytyy nimetä vähän kohteensa ohi”. Tätä neuvoa Seppäläkin
on noudattanut: Merille.
Lukijaa houkuttaa pitää kirjailijan aivoituksia Seppälän
omina. Kirjailija tietää, että myös ”valistuneimmatkin
tutkijat jäljittävät tekijää, rimpuilevat pois tekstistä, yrittävät nähdä sen
läpi…” Jos tämä ei onnistu, ”katsottiin, että kirjailijalta puuttui autenttisen itseilmaisun kyky”. (Tätä
pidän kyllä Seppälän omana heittona.) Merillen
monitasoisuus viehättää.
Haluan hypätä mukaan. Miksi kirjallisuus on tärkeää,
miksi on kirjoitettava uhanalaisia, fyysisiä kirjoja? Koska niiden ääreen voi
pysähtyä miettimään, keitä me olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Samalla
ne parhaimmillaan valaisevat oman mielemme syövereitä, paljastavat aivojemme
laskoksiin piiloutuneita muistoja.
Voisiko kirjallisuus Tomas
Tranströmerin sanoin johdattaa? Tavoittaa merkityksiä sanojen takana. Niin
kuin silloin kun valo sammuu portaikossa, ja käsi seuraa – luottavaisena –
sokeata kaidepuuta, joka löytää tien pimeässä.
Kirjailija puolestaan lietsoo itseään yhä kiivaampaan
kritiikkiin nykyistä maailmanmenoa kohtaan. Osansa saavat niin politiikka kuin
uskonto, muiden muassa.Yksityiskohta Panu Ruotsalon
maalauksesta turhuuksien tulilla.
Älyllinen
epärehellisyys rehottaa. Sitä kutsutaan politiikaksi. Ideologiaksi. Kun ”Paavalin
seurakunnan kirkkoherra tanssii tähtien kanssa ja ilmoittaa intohimoikseen
jalkapallon, jeesuksen ja juustot”, on kirkkoon takaisin liittyminen mahdotonta.
Kirjallisuusinstituutio saa sekin korvilleen. Se vähä mitä kirjallisuudesta,
kirjallisuudeksi kutsutusta, on jäljellä viruu henkitoreissaan itsekseen
houraillen. Ennen kuin lyö lopullisesti hanskat tiskiin kirjailija antaa vielä
Aino Eerolalle (nainen laiturilta) ja Bomanille sananvuoron tässä ensimmäisessä
kirjassa, joka jää hänen viimeisekseen.
Olipa vinhaa menoa. Jottei jälkimaku jäisi ”mielensäpahoittajan”
vimmaisista purkauksista liian kitkerän katkeraksi, lainaan Eeva Kilpeä, joka myös tuntee maailman kipupisteet,
mutta hänen reaktionsa on päinvastainen kuin kirjailijan.
“Siis kauneutta
on. / Rakkautta on. / Iloa on. / Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät, / puolustakaa
niitä!”
Juha
Seppälä: Merille. Siltala, 2023. 213 s.
Panu
Ruotsalon maalauksia Galleria Brondassa 5.3. saakka.