Tuija Välipakka: Kirjailijan keittiössä

Kirjallinen Á la carte

Tuija Välipakka tarjoilee teoksessaan Kirjailijan keittiössä paitsi kirjailijoiden kokkaamia herkullisia aterioita myös heidän ajatuksiaan ja tarinoitaan, jotka monin tavoin kiertyvät ruoan ympärille.

Kirjailija havaitsee hienoimmatkin nyanssit ja sopii siksi parhaiten keittotaiteen harjoittajaksi.                                  Alexandre Dumas teoksessaan Le Grand Dictionnaire de Cuisine (1873)

Nämä herkkuporkkanat olivat lahja
Ville Hytösen naapurilta.
Kuva: Tuija Välipakka

Kun avaan Tuija Välipakan kookkaan, herkullisesti kuvitetun teoksen Kirjailijan keittiössä (Siltala) sen kansien välistä tulvahtaa tuoksuja – aivan kuten Arundhati Royn Booker-voittajasta Joutavuuksien jumala – jeeraa, garam masalaa, kanelia, sahramia ja korianteria.

Välipakka on vieraillut kahdessatoista kirjallisessa keittiössä juttelemassa emäntien ja isäntien kanssa ruoan ja kirjallisuuden suhteesta herkkupatojen äärellä. Kirjansa alkupalana hän tarjoilee annoksen keittokirjojen historiaa.

Näiden opusten resepteistä paljastuu ruoan monia ulottuvuuksia.  Aikojen saatossa keittokirjojen taloudelliset ja sosiaaliset painotukset ovat vaihtuneet nykyisiin ruoan eettisyyttä ja vegaanisuutta korostaviin ominaisuuksiin. Kirjoittaja tunnustaa istuvansa usein alas ja vierailevansa keräämissään keittokirjoissa, sillä teokset ovat hänelle huoneita, joissa on ikuinen juhla ja joulu.

Enpä tiennyt, että ruokahifistely ja fine dining ovat saaneet alkunsa giljotiinista! Ranskassa kerrotun tarinan mukaan kokit jäivät työttömiksi, kun heidän aateliset isäntänsä menettivät päänsä giljotiinissa. Niinpä he alkoivat perustaa ravintoloita, ja näin porvaristokin pääsi nauttimaan hovien herkuista.

Moni kirjailija on kuvannut ajan henkeä ruoan avulla. Leena Parkkisen romaanissa Säädyllinen ainesosa naisten välinen kielletty intohimo purkautuu hillittömänä mässäilynä. Toisinaan ”gastrofiktiossa” voi ruoasta nautiskelun sijaan olla aiheena ravinnon puute, riuduttava nälkä. Aki Ollikaisen ohutta, Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittanutta Finlandia-ehdokasta Nälkävuotta en kuivin silmin kyennyt lukemaan.

Joskus jo teoksen nimi herättää kirjallisen ruokamuiston. Johanna Sinisalon dystooppinen jännäri Auringon ydin puraisee mieltäni yhtä julmasti kuin chilin kapsaisiini makuhermoja:

Tuija Välipakka on tamperelainen 
kirjailija. Kuva: Emilia Välipakka

Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun olkikasaan heitetty tulitikku.

Moni kirjailija osoittautuu varsinaiseksi masterchefiksi. Sofi Oksasen Munakoisopadan valmistus vie lähes kuusi tuntia. Jälkiruokapäärynät hän kuullottaa valoviinissä ja kuorruttaa itse valmistetulla toscalla.

Helpommalla pääsee, jos noudattaa Ville Hytösen Nälkätaiteilijan keittokirjan mainioita hävikkiruokareseptejä. Ollin huulirasvapastan valmistuksesta selviää tumpelompikin kokki käden käänteessä. Ville oppi köyhäilyn jo 16-vuotiaana muuttaessaan pois kotoa opiskelemaan. ”Olin aivan sairaan köyhä”, kommentoi kirjailija tuon aikaista ahdinkoaan.

Nykyään kirjailija ja maailmanmatkaaja asuu puolisonsa Anniina Ljokkoin kanssa idyllisessä puutalossa Suurupin pienessä majakkakylässä 25 kilometrin päässä Tallinnan hälinästä. Puoliso on jo valmistanut vieraalle alkupalaksi Paprikadipp Kreeka pähklitegaa eli saksanpähkinäistä paprikadippiä

Kirjailijat tarjoilevat meille teoksillaan hengen ravintoa. Jotta tämä olisi mahdollista, heidän on pysyttävä hengissä ja ansaittava elantonsa. Valmistaessaan Muhan libanonilaista kanaa Sirpa Kähkönen paljastaa rankan totuuden: Yli kympin lounas satunnaistuloja nauttivalle taiteilijalle on kova hinta.

Juha Itkonen on havainnollistanut kirjailijalle maksettavia korvauksia Kirjailija-lehdessä osuvasti: Syödessäni yhden ravintolalounaan syön melkein neljä kovakantista tai vaihtoehtoisesti peräti kaksikymmentä pokkaria.

Kähkönen on riipaisevasti kuvannut jatkosodan jaloissa sinnittelevien siviilien ponnisteluja Lakanasiivet-romaanissaan, kun Anna tempoo maasta voikukkaa, nyt trendikkäänä pidettävää vihannesta:

Hän ei pelännyt kokeilla mitään sellaista, oli kulkenut äitinsä kanssa seitsemän vanhana keräämässä suovehkaa, sitä kuivannut ja siitä hätäleipää leiponut sinä talvena, kun mitään ei ollut.

Viggo Wallensköld kokkaa pasta bolognesea.
Kuva: Tuija Välipakka

Hienoista sukupuoli-identiteettiä kyseenalaistavista maalauksistaan tunnettu Viggo Wallensköld oppi sienten salat taiteilijavanhemmiltaan. Hän jakaa tietouttaan professori Anatolij D. Mbdrinovin psykedeelisistä tutkimuksista kertovissa kirjoissaan. 

Humoristis-mystisten teosten rihmastot ovat harhauttaneet jopa antikvaristia, joka oli luokitellut sielutieteilijän sienitutkimuksen puutarhakirjoihin.

Wallensköld tunnustaa, ettei ole kummoinenkaan ruoanlaittaja. Ruokakirjoja hän on silti ahminut pienestä pitäen kuin romaaneja ihan vain viihtyäkseen: 

Lautasella saattoi olla Saarioisten valmispitsa, mutta luin sen kanssa keittokirjoja. Niistä näki, miten söivät onnelliset ihmiset.

Tuija Välipakan asiantunteva, eloisa ja välitön kerronta luo Kirjailijan keittiöön kotoisan tunnelman. Aivan kuin itsekin istuisin hänen ja kulloisenkin kirjailijan seurassa juttelemassa ruoasta ja kirjallisuudesta popsiessani Juha Siron linnunpesiä ja Anneli Kannon keskiaikaista pannaria.

Kirjansa loppuun Välipakka on kattanut jälkiruoaksi kuuden sivun mittaisen luettelon kaunokirjallisia teoksia, joissa ruoka on osa tarinaa. Vesi kielellä listaa tutkiskellessani on vaikea päättää tilaisinko Muriel Barberyn Kulinaristin kuoleman vai Bubul Sharman Munakoison kiukun? Pitkän harkinnan jälkeen päädyn lupaavalta kuulostavaan Satu Taskisen Täydelliseen paistiin.

Tuija Välipakka: Kirjailijan keittiössä. Siltala. 2022. 264s.