Pohdiskelua hormonimyrskyn kourissa
Maggie
Nelson tekee henkilökohtaisesta julkista rehellisessä tilityksessään Argonautit. Hän lomittaa rakkautensa
muunsukupuoliseen kumppaniinsa filosofisiin mietteisiin sukupuolesta, halusta,
avioliitosta, äitiydestä ja kirjoittamisesta.
 |
| Jussi Karjalaisen eleettömän tyylikäs kansi vihjaa, ettei kaikki ole miltä näyttää. |
”Voisiko olla niin,
että sanat ovat maan päällä viimeisiä markkinoita, joilla paljous – jopa
ylenpalttisuus – tulee ilmaiseksi?” kysyy yhdysvaltalainen kirjailija ja
tutkija Maggie Nelson lähes
kulttimaineeseen nousseessa teoksessaan Argonautit
(S&S).
Tätä paljoutta hän käyttää kirjassaan taitavasti
antaessaan henkilökohtaisten elämänvaiheidensa käydä vuoropuhelua tunnettujen
ajattelijoiden ja filosofien teorioiden kanssa. Heidän sanomansa ja
kirjoittamansa on merkitty kursiivilla ja kommentoija itse on mainittu
marginaalissa.
Näin syntyy herkullinen ”keskustelukirja”, johon lukija
väistämättä ajautuu mukaan. Aika ajoin on pysähdyttävä miettimään kirjoitettua,
luettava lauseet uudelleen ja pohdittava niitä. Välillä tekee mieli esittää
lisäkysymyksiä, väittää vastaan. Näin kirja laajenee pientä kokoaan suuremmaksi
opukseksi.
Tarina alkaa lokakuussa 2007 kun Santa Anan kuumat,
levottomuutta aiheuttavat tuulet ravisuttavat Los Angelesin palmuja. Tuolloin
Maggie Nelsonin yksinäisyyden kupla puhkeaa kohtalokkaasti, ja kaikki muuttuu.
Tätä ennen hän on omistanut elämänsä Ludvig Wittgensteinin ajatukselle, jonka mukaan ”se mitä ei voi ilmaista sisältyy –
ilmaisemattomana! – ilmaistuun”. Tämä on syy, miksi hän kirjoittaa ja
samalla tutkii itseään.
Nyt kuvioihin on astunut peruuttamattomasti taiteilija Harry ”Harriet” Dodge, jolle Nelson
lausuu kohtalokkaat sanat: ”Minä rakastan
sinua”. Mutta tämä on vasta alkua, sillä kuten Roland Barthes on todennut, hän joka nuo sanat lausuu, on kuin
kreikkalaisen mytologian Argo-laivan argonautti, joka matkan aikana uusii
laivan osa osalta uudeksi. Silti se saapuu Argona perille.
 |
| Maggie Nelson opettaa luovaa kirjoittamista California Institute of the Artsissa. Kuva: Tom Atwood. |
Samalla tavalla ”sekä
rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina
uudeksi”.
Näin Maggie ja Harry tekevät, solmivat ensin samansukupuolisten
avioliiton ja keskustelevat välillä kiivaastikin HLBTQ+-liikkeen pyrkimyksistä
ja eri suuntauksista: sopeutuminen vai kapina?
Kun homoseksuaalisuudesta on tullut sallittua, se ei enää
samalla tavalla kaikkia kiehdo, tarjoa vaaran nautintoa. ”Sen tähden taiteilija Francis
Baconin kaltaiset nihilistipervot ovat jopa väittäneet toivovansa, että
homoseksuaalisuudesta edelleen rangaistaisiin kuolemalla”, Nelson tykittää.
Mielipiteiden vaihdon tiimellyksessä alkaa muutosten
kesä: Maggie pohjustaa kohdunseinämäänsä keinohedelmöityksellä yrittämäänsä
vauvaa varten. Harry puolestaan piikittää itseensä testosteronia surkastuttaakseen
oman kohtunsa.
Hän valmistautuu samalla ahdistusta aiheuttaneiden ja sukupuoli-identiteettiään
piinanneiden rintojen poistoon. Harry ei halua muuttua mieheksi, vaan
identifioitua testosteronia käyttäväksi butchiksi.
Nelson kirjoittaa vaikeista, rankoista aiheista ihmeen
kepeän tuntuisesti, rehellisesti, mutta paisuttelematta. Vaikka hän
väitöskirjaansa Yksityisen esittäminen
myöten on koko ikänsä yrittänyt tuoda henkilökohtaista julkiseksi, hän kammoaa
silti Facebookissa tapahtuvaa ”välitöntä,
puntaroimatonta digitaalista itsensä paljastamista”.
Nelsonin teksti sen sijaan on tarkkaan ajateltua ja
puntaroitua, se avaa monenlaisia ikkunoita identiteettien ja halujen hämärään
maisemaan tieteen teorioiden ja filosofeilta lainattujen kommenttien höystäessä
pohdintaa.
 |
| Maggie Nelsonin puoliso taiteilijaHarry Dodge. |
Hormonien tehdessä työtään pariskunnan ruumiit muuttuvat
vieraammiksi niin heille itselleen kuin toisilleenkin. Harry nauttii uudesta
ulkomuodostaan, purkautuvasta seksuaalisuudestaan.
Maggien rintoja aristaa ja
paikat ovat hellinä synnytyksen jälkeen. ”Sinua panettaa koko ajan ja minusta
on tullut panokelvoton”, Maggie valittaa.
On jälleen löydettävä uusi tapa olla ja elää, sillä Argo-laivaan
on taas rakentunut uusia osia. Mutta argonauttien matka jatkuu: ”huolenpito, sen jatkuva laulu, saa meidät
hehkumaan”.
Kauniin kiitoksen Maggie Nelson antaa ajatuksia
herättävän kirjansa lopussa Harrylle: ”Kiitos
kun osoitat minulle, mitä aviosuhde voi olla – päättymätöntä keskustelua,
loputonta kehkeytymistä.”
Maggie
Nelson: Argonautit.
