Taasko se alkaa? Miksi?
Anna
Soudakovan vaikuttava esikoisromaani Mitä
männyt näkevät kertoo hänen isoisänsä ja sukunsa tarinan Stalinin julmista
vainoista nykypäivään. Vaikka pelko sulkee jälleen suut ja silmät historian
vääristelyltä ja valheilta Venäjällä, Sandarmohin mäntymetsän joukkohaudat
eivät unohdu.
”Vaikeni kansa, / vain silmistä / vaivihkaa vuoti / kitkerä kyynel.”
Ihmisillä on oikeus vääristelemättömään tarinaansa. Anna Soudakovan omakohtaisessa, lämmöllä ja eläytyen kirjoitetussa romaanissa Mitä männyt näkevät (Atena) hän antaa vihdoin tämän oikeuden rakkaalle isoisälleen, deduškalleen Jurille.
Kammottavista kokemuksistaan
huolimatta tämän silmissä on leikkisä tuike. ”Ukin
huikeinta osaamisalaa: tunnelman keventäminen.”
Juri viettää 5-vuotissyntymäpäiväänsä Leningradissa
kesäkuussa 1936 ja saa lahjaksi keinuhevosen. Isä, äiti, Maria-sisko, vaari ja
mummo lähtevät yhdessä kävelylle syömään herkkuja puistonpenkille. Edessä on
kesäloma ja lähtö datšalle. Aurinko paistaa.
Kaupungilta on kiirinyt outoja huhuja, mutta ne eivät
koske meitä, eiväthän. Ihmisiä katoaa mitään ilmoittamatta, eivätkä he palaa. Mutta
elokuun lopulla se tapahtuu: suuren terrorin aika alkaa. Ovelta kuuluu koputus,
joka murskaa kaiken.
Ensin viedään isä, sitten äiti. ”Maria näkee isänsä silmät, kun tämä pakkaa tavaroitaan keskellä yötä mustapukuisten
korppien, NKVD:n soturien seisoessa oviaukossa.” Tämä on väärinkäsitys… Ei ole, vaan perätön ilmianto, jonka
seurauksena isä ja äiti ovat nyt Stalinin valtiota uhkaavia vehkeilijöitä,
isänmaanvihollisia. Heidät kuljetaan vankileirille ja lopulta murhataan
raa’asti.
Parikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut murhattujen rehabilitointi
eli maineen palautus ja KGB: n pahoittelukirje vainajien uhrien sukulaisille
vuonna 1992 eivät tuo surmattuja takaisin, eivätkä lievennä heidän
kärsimyksiään.
Isänmaanvihollisten poika Juri, hänen siskonsa ja isovanhempansa
karkotetaan Uzbekistanin sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Taškentissa
karkotettujen tuska jaetaan vieraanvaraisuutta osoittamalla:
”Samoissa savitaloissa asuvat niin uzbekit,
tadzikit, juutalaiset, ukrainalaiset kuin tänne karkotetut venäläisetkin.
Sisäpihoilla ja ulkokeittiöissä yhdistyvät jeeran, valkosipulin, kaalin,
vastaleivotun leivän ja riisin tuoksu.”
 |
| Aino Keinänen: Keidas |
Kun Leningradin piiritys ja sota ovat ohi, murskattu kaupunki tarvitsee työvoimaa, jälleenrakentajia. Sisarukset saavat palata, eivät kuitenkaan omaan kotiinsa vaan ahtaaseen kommunalkaan kaupungin laidalle, jossa ”tungeksitaan yhteiskeittiöissä, kylpyhuoneissa ja käytävillä. Koskaan ei ole tarpeeksi pesuvateja, pyykkinaruja, rättejä, kattiloita ja liesiä”.
Mutta sielläkin on lämmin tunnelma. ”Tuoksuu tupakansavulta, hienhajun juuri ja juuri peittävältä Moskova-hajuvedeltä,
suolakurkuilta ja ilolta. Eri huoneista tuodut ruokapöydät on yhdistetty
pitkäksi pitokäärmeeksi, joka ulottuu liesiltä huoneiden kautta käytävään.”
Atenan syyskirjojen tiedotustilaisuudessa kustantaja Ville Rauvola totesi, että Mitä männyt näkevät -romaanin tunnelma
on epäsuomalainen, pikemminkin venäläisten ja ranskalaisten klassikoiden
henkinen. Tähän kahdeksanvuotiaana taiteilijaperheensä kanssa Suomeen muuttanut
Anna Soudakova vastasi:
Anna Soudakova
Kuva: Veikko Somerpuro
”Kielet avaavat minulle erilaisia maailmoja. Venäjä on
tunnekieli, suomen kieli maalaa sielunmaisemaani. Rakastan suomen kieltä, se
tarttui minuun nopeasti ja murrosiässä löysin siitä identiteettini.” Nykyään
Anna Soudakova toimii äidinkielen sekä ranskan ja venäjän opettajana Vantaalla.
Leningradin jälleenrakennuksen vaatimasta rankasta
fyysisestä raadannasta on tie ulos: opiskelu työn ohessa. Tähän Juri ja harvat
– kuin ihmeen kaupalla vainoista pelastuneet sukulaiset – tarraavat kaksin käsin.
”Seistessään tehtaassa sorvauskoneen
äärellä he kertasivat aiemmin päivällä oppimaansa huudellen toisilleen fysiikan
kaavoja koneiden ulinan ja töminän yli.”
Sosialistinen propaganda lupaa edistystä, tasa-arvoa ja
hyvinvointia, taidekin saa kukoistaa. Mutta vain unelmilla on siivet,
todellisuus on karu, eikä taidekaan enää elätä.
”Taiteilijat
jätetään istumaan kylmään hankeen. Joku alkaa myydä torilla varastettuja
autonosia, toinen tekee videokasettien piraattikopioita, kolmas uppoutuu
maalauksiinsa ja elää leipäpalkalla. Melkein kaikki juovat itsensä hautaan tai
hullujenhuoneelle. Kaupat ovat olleet tyhjiä jo vuosikausia.” Täältä on
päästävä pois.
Jurin suku pelaa yhteen, auttaa ja lohduttaa. Yhdessä he syövät
tattaripuuroa ja juovat pihlajanmarjalikööriä. Kunnes tapahtuu se, mihin kukaan
ei uskonut: Neuvostoliitto lakkaa olemasta. Hajoamisen myötä tulee mahdollisuus
päästä Suomeen, sillä Jurin vaimon isä on suomalainen.
Mutta uskaltaako sinne lähteä? Kommunistinen valtio on
vuosikausia toitottanut alamaisilleen, ”miten
likainen, moraaliton ja rapistunut länsi on, miten ihmiset siellä eivät edes
ymmärrä, kuinka onnettomia he ovat”.
Mutta maahanmuuttajien kansoittama Turun Lauste
osoittautuu taivaaksi, vaikka inkeriläisen
”Ivanovin parvekkeella roikkuu suolasillejä kuivumassa pitkissä riveissä.
Kamala lemu. Viime viikolla Ivanov sai häädön taloyhtiön kuivaushuoneesta,
missä yritti kuivattaa kalojaan”.
Maahanmuuttajan arki uuden kulttuurin ja kielen helmoissa
ei silti ole helppoa. ”Juri sai huomata
miten metsäteollisuuden diplomi-insinööri, yliopiston dosentti muuttui
kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi ilman työllistymisen mahdollisuutta.”
Oman lisänsä Soudakovan vetävään, viiden sukupolven
tarinaan tuovat kirjeet ja dokumentit. Jotkin niistä ovat karmivaa luettavaa.
Näin raportoi Leningradin alueen UNKVD:n varapäällikkö, Valtionturvallisuuden
kapteeni Matvejev loppuunsaatetusta
tehtävästään vuonna 1937: ”Olen
onnistunut toteuttamaan teloitusmääräyksen koskien 1 111 henkilöä”.
Minne teloitetut on haudattu? Asiaa selvittää Venäjän
Karjalassa toimiva Memorial-järjestö, joka etsii satoja joukkohautapaikkoja,
joissa arvioidaan olevan yli 10 000 neuvostosotilaiden tappamaa
suomalaista 1930-luvulta ja sodan ajalta.
Yksi näistä joukkohaudoista löytyi Sandarmohin mäntymetsästä Karjalassa. Siellä sammalten alla lepäävät myös Jurin vanhemmat ja monta hänen sukulaistaan. Sandarmohin uhrien muistopäivänä vierailijoiden katse kiinnittyy risteihin naulattuihin laattoihin.
”Nimiä, vuosilukuja, joissakin valokuvia.
Joissakin on latinalaisia kirjaimia, nen-loppuisia sukunimiä, tuttuja,
pehmeästi äännettäviä etunimiä, suomalaisia tarinoita.”
Venäjä ei hyvällä katso Memorialin toimintaa, vaan on
leimannut järjestön ”ulkomaiseksi agentiksi” ja ”historian väärentäjäksi”.
Sandarmohin joukkohautojen tutkija Juri
Dmitrijev tuomittiin vankilaan tekaistujen syytteiden nojalla.
”Onko haudoissa lainkaan suomalaisia ja ovatko surmaajat venäläisiä? Ehkä asia onkin päinvastoin.” Näin väittää uusi, väärennetty venäläinen historiankirjoitus. Jurilta viedään jälleen oikeus omaan tarinaansa.
Kun Jurin tytär saa kuulla tämän, sukupolvelta toiselle
periytynyt kauhu heijastuu hänen silmistään. ”Mitä ukki tästä sanoisi jos saisi tietää! Miten voi olla? Taasko se
alkaa? Miksi?”
Vastausta etsiessään Jurin jälkeläinen Maria tiedustelee sähköpostitse
Suomen ja Venäjän asioihin perehtyneeltä yliopiston professorilta, mitä mieltä
tämä on viimeaikaisista uutisista. ”Professorin
vastaus on vaikeneminen.”
Maineikas venäläinen runoilija Anna Ahmatova (1889–1966) koki itsekin vainot ja läheistensä menetyksen tuskan. Silti hän ei vaiennut.
Kaikki tahtoisin nimeltä muistaa.
mutta mistään en listaa, noiden onnettomain saa.
Mykät rukoukset heidän huulillaan,
kiedoin verhona heitä suojelemaan.
Heitä muistan aina ja kaikkialla.
Unohda en hädän uudenkaan koittaessa.
Anna Soudakova on samalla tiellä: ”Tilanne Venäjällä on ahdistava. Ihmisiä pelotellaan ulkoisilla uhilla, kun kyse on sisäisestä vakaudesta. Monet uskovat propagandaan, ja se on pelottavaa. Mutta tästä huolimatta näistä asioista on uskallettava puhua”.
Helsingin Sanomien kriitikon Antti Majanderin mielestä Mitä
männyt näkevät ”on arvokas lisä suomalaiseen kirjallisuuteen”. Hän soisi teoksen
kuuluvan myös Venäjän kirjallisuuteen. Samaa toivomme mekin.
Anna
Soudakova: Mitä männyt
näkevät. Atena. 2020. 247 s.
Saatavana myös äänikirjana.
Aino Keinäsen teoksia Aika punoo tarinan -näyttelyssä Galleria 4-Kuudessa 23.10. saakka.
Kirjoitimme jutun yhdessä ystäväni toimittaja Hilkka Kotkamaan kanssa.
