Katri Lipson: Kaikkein
haikein leikki
Mies, nainen ja Sebastian
Katri
Lipson kutoo mestarillisella kielellään intohimon ja kaipauksen hämärää, kaiken
sisäänsä kietovaa seittiä kirjallisuutta uudistavassa romaanissaan Kaikkein haikein leikki.
Katri
Lipsonia ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta kirjojensa aihevalinnoissa.
Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaneessa Kosmonautissa
(2008) elettiin pakahduttavan haikeissa tunnelmissa loskaisen Murmanskin
korkean taivaan alla 1980-luvulla. Teos oli myös Finlandia-palkintoehdokas.
Hänen toisessa romaanissaan, EU:n kirjallisuuspalkinnon
voittaneessa Jäätelökauppiaassa
(2012), Lipson punoo ihmissuhdeverkkoa 1940-luvun Tšekkoslovakiasta 1980-luvun
Ruotsiin. Detroitin (2016) polttavan auringon alla koettiin yksi
omaperäisimpiä ja vaikuttavimpia rakkaustarinoita, joita olen lukenut.
Sama päätä huimaava ja mieltä kaihertava meno jatkuu Kaikkein haikeimmassa leikissä (Tammi),
josta leikki on ajoittain kaukana. Kyse on tapahtumien synnyttämistä kaihoisista
muistoista:
”Kauan sitten veri oli mustaa ja varjot
säikkyä valoa, kauan sitten olit kiiltona iholla ja sanat odottivat niin kauan
kuin kirjoitin, että olit vain sanoja, ne odottivat kuin pyövelit, mutta sitä
ennen ne kertoivat, miten olimme tällä tavalla.”
Pohjimmiltaan Kaikkein
haikeimmassa leikissä on kyse sanojen lumosta, rytmistä, kyvystä luoda
maailmoja, antaa tunteille muoto, jonka me tunnistamme – ja jälleen Lipsonille
ominaisella hivelevällä kielellä.
 |
| Katri Lipson on suomalaisen kir- jallisuuden kiehtovimpia tekijöitä. Kuva: Veikko Somerpuro |
Romaani jakautuu kuuteen näytökseen, joista ensimmäistä
hallitsee LUMOUS. Kun esirippu nousee, miehen katse hyväilee nuorta tarjoilijapoikaa
kylpyläkaupungin vanhassa lasipaviljongissa. Mieleen tulee Thomas Mannin Kuolema
Venetsiassa.
Miehen mielessä tykyttää halu, mutta ainoa mitä hän voi
saada, on muisto pojasta, jonka: ”… silmien
harmaan tarkan sävyn hän tulee muistamaan suojasään pehmentämästä jäästä.”
Peli ei silti ole vielä pelattu. Mies kiristää otettaan,
ja toisessa näytöksessä pojasta tulee SAALIS. Mutta pitääkö mies sittenkin
pihdeissään omaa kadotettua poikaansa, Sebastiania? Emme tiedä, sillä jälleen
Lipson kutkuttaa lukijan mielikuvitusta, vetää vastustamattomasti mukaan
polveilevaan kertomukseensa.
Kolmannessa näytöksessä PEILI kulissit ovat ennallaan:
valo lankeaa lasipaviljongin ikkunoista, tarjoilijapoika odottaa tilauksia,
mutta aikaa on kulunut vuosikymmeniä. Mies, näyttelijä, on haastateltavana
muistelmistaan, joissa hän palaa elokuvaan, jossa esitti tarjoilijapoikaa
samassa paikassa viime vuosisadalla.
Mies ymmärtää viimein syvempiä pohjavirtoja, miksi vaimo
jätti hänet nuoremman miehen vuoksi. Hän katselee itseään peileistä ja
tunnistaa. Kenties Sebastianiksi? Rakkauden korkeassa veisussa edetään
neljänteen näytökseen, elokuvantekoon, joka tarjoaa HUUMAA.
”Kielesi luikerteli
hänen suussaan, laski hampaita, koversi kitalakea ja hellästi miekkaili hänen
kielensä kanssa”. Kertojat vaihtuvat kaikkitietävästä minuun ja sinuun
ilmeikkäästi, notkeasti. Vaikka intohimon syövereissä vellotaankin, Lipson ei
hetkeäkään lipsahda melodramaattiseksi. Siitä pitää huolta pinnan alla kytevä
totinen huumori.
TALVI aloittaa naisen ja Sebastianin? julman piirileikin,
jonka ”hinta oli hirvittävä, onni raskas
ja pimeä, kuin ahmaistu hedelmä, jonka sisällä hampaat kalvoivat vain hampaita”.
Näytös vertautuu maalaukseen, jossa Pyhä Sebastian riutuu köytettynä, alastomana,
nuolien lävistämänä.
Nainen: ”Koko ajan
tiesin, että tämä on tanssi, kauhea ja vaikea, mutta tanssi.”
Kohtauksissa on tarttumapintoja, säikeitä ja toistoja,
joista syntyy väreileviä kuvia, joiden ytimessä leijailee Sebastian. Vihdoin,
ennen kuin esirippu laskeutuu kylpylähotellin lasipaviljongin ylle, jäljelle
jää vain AAVE, kaipauksen korkea veisu:
”Sinä hetkenä kun
hän tulee, näen mitä tyhjyys oli täynnä.”
Mies ja nainen ovat kertoneet tarinansa. Ainoa, joka ei
saanut suunvuoroa, oli Sebastian (nuorena). Mutta kenties hän on ollut äänessä
rivien välissä koko ajan hurjassa, hienossa matkassa kaipauksen ytimeen,
kaikkein haikeimpaan hetkeen.
”Silloin hän ohimennen
vilkaisee, että kahvila pysyy paikoillaan, mutta hymyllään kuiskaa, shh, ettei kohtalo meitä huomaisi. Hän tulee
huomenna, jää luokseni eilen, jokaisella sanalla sanoin hänen nimensä.”
