keskiviikko 10. heinäkuuta 2019


Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki

Mies, nainen ja Sebastian

Katri Lipson kutoo mestarillisella kielellään intohimon ja kaipauksen hämärää, kaiken sisäänsä kietovaa seittiä kirjallisuutta uudistavassa romaanissaan Kaikkein haikein leikki.

Katri Lipsonia ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta kirjojensa aihevalinnoissa. Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaneessa Kosmonautissa (2008) elettiin pakahduttavan haikeissa tunnelmissa loskaisen Murmanskin korkean taivaan alla 1980-luvulla. Teos oli myös Finlandia-palkintoehdokas.

Hänen toisessa romaanissaan, EU:n kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Jäätelökauppiaassa (2012), Lipson punoo ihmissuhdeverkkoa 1940-luvun Tšekkoslovakiasta 1980-luvun Ruotsiin. Detroitin (2016) polttavan auringon alla koettiin yksi omaperäisimpiä ja vaikuttavimpia rakkaustarinoita, joita olen lukenut.

Sama päätä huimaava ja mieltä kaihertava meno jatkuu Kaikkein haikeimmassa leikissä (Tammi), josta leikki on ajoittain kaukana. Kyse on tapahtumien synnyttämistä kaihoisista muistoista:

 Kauan sitten veri oli mustaa ja varjot säikkyä valoa, kauan sitten olit kiiltona iholla ja sanat odottivat niin kauan kuin kirjoitin, että olit vain sanoja, ne odottivat kuin pyövelit, mutta sitä ennen ne kertoivat, miten olimme tällä tavalla.”

Pohjimmiltaan Kaikkein haikeimmassa leikissä on kyse sanojen lumosta, rytmistä, kyvystä luoda maailmoja, antaa tunteille muoto, jonka me tunnistamme – ja jälleen Lipsonille ominaisella hivelevällä kielellä.

Katri Lipson on suomalaisen kir-
jallisuuden kiehtovimpia tekijöitä.
Kuva: Veikko Somerpuro
Romaani jakautuu kuuteen näytökseen, joista ensimmäistä hallitsee LUMOUS. Kun esirippu nousee, miehen katse hyväilee nuorta tarjoilijapoikaa kylpyläkaupungin vanhassa lasipaviljongissa. Mieleen tulee Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa.

Miehen mielessä tykyttää halu, mutta ainoa mitä hän voi saada, on muisto pojasta, jonka: ”… silmien harmaan tarkan sävyn hän tulee muistamaan suojasään pehmentämästä jäästä.”

Peli ei silti ole vielä pelattu. Mies kiristää otettaan, ja toisessa näytöksessä pojasta tulee SAALIS. Mutta pitääkö mies sittenkin pihdeissään omaa kadotettua poikaansa, Sebastiania? Emme tiedä, sillä jälleen Lipson kutkuttaa lukijan mielikuvitusta, vetää vastustamattomasti mukaan polveilevaan kertomukseensa.

Kolmannessa näytöksessä PEILI kulissit ovat ennallaan: valo lankeaa lasipaviljongin ikkunoista, tarjoilijapoika odottaa tilauksia, mutta aikaa on kulunut vuosikymmeniä. Mies, näyttelijä, on haastateltavana muistelmistaan, joissa hän palaa elokuvaan, jossa esitti tarjoilijapoikaa samassa paikassa viime vuosisadalla.

Mies ymmärtää viimein syvempiä pohjavirtoja, miksi vaimo jätti hänet nuoremman miehen vuoksi. Hän katselee itseään peileistä ja tunnistaa. Kenties Sebastianiksi? Rakkauden korkeassa veisussa edetään neljänteen näytökseen, elokuvantekoon, joka tarjoaa HUUMAA.

Kielesi luikerteli hänen suussaan, laski hampaita, koversi kitalakea ja hellästi miekkaili hänen kielensä kanssa”. Kertojat vaihtuvat kaikkitietävästä minuun ja sinuun ilmeikkäästi, notkeasti. Vaikka intohimon syövereissä vellotaankin, Lipson ei hetkeäkään lipsahda melodramaattiseksi. Siitä pitää huolta pinnan alla kytevä totinen huumori.


TALVI aloittaa naisen ja Sebastianin? julman piirileikin, jonka ”hinta oli hirvittävä, onni raskas ja pimeä, kuin ahmaistu hedelmä, jonka sisällä hampaat kalvoivat vain hampaita”. Näytös vertautuu maalaukseen, jossa Pyhä Sebastian riutuu köytettynä, alastomana, nuolien lävistämänä.

Nainen: ”Koko ajan tiesin, että tämä on tanssi, kauhea ja vaikea, mutta tanssi.”

Kohtauksissa on tarttumapintoja, säikeitä ja toistoja, joista syntyy väreileviä kuvia, joiden ytimessä leijailee Sebastian. Vihdoin, ennen kuin esirippu laskeutuu kylpylähotellin lasipaviljongin ylle, jäljelle jää vain AAVE, kaipauksen korkea veisu:

Sinä hetkenä kun hän tulee, näen mitä tyhjyys oli täynnä.”

Mies ja nainen ovat kertoneet tarinansa. Ainoa, joka ei saanut suunvuoroa, oli Sebastian (nuorena). Mutta kenties hän on ollut äänessä rivien välissä koko ajan hurjassa, hienossa matkassa kaipauksen ytimeen, kaikkein haikeimpaan hetkeen.

Silloin hän ohimennen vilkaisee, että kahvila pysyy paikoillaan, mutta hymyllään kuiskaa, shh, ettei kohtalo meitä huomaisi. Hän tulee huomenna, jää luokseni eilen, jokaisella sanalla sanoin hänen nimensä.”

Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. Tammi, 2019. 218 s.