Matkalla minäksi
Clarice
Lispectorin menestysromaanin Oppiajan eli
Nautintojen kirjan päähenkilön on ensin opittava tuntemaan itsensä ennen
kuin on valmis rakkauteen. Kertomus hänen oppiajastaan on nautinnollista
luettavaa.
Brasilialaista Clarice
Lispectoria (1925 – 1977) pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä
kirjailijoista. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän keskittyi erityisesti
minuuden, kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemoihin.
Nämä ovat keskeisiä elementtejä myös hänen kuudennessa
romaanissaan, joka heti ilmestymisvuonnaan 1969 nousi best-selleriksi. Teos
kustantamon Baabel-sarjaan kuuluvan romaanin on nyt ilmeikkäästi suomentanut ja sen teemoja
kirkastavan jälkipuheen kirjoittanut Tarja
Härkönen.
Kirjaan johdattaa Lispectorin huomautus. ”Tämä kirja vaati niin suuren vapauden, että
minua pelotti antaa se sille. Se on paljon minun yläpuolellani. Nöyrästi yritin
sen kirjoittaa. Henkilö minussa on kirjailijan minää vahvempi.”
Tämä on totta, sillä kirja alkaa omavaltaisesti kesken
kaiken, pilkulla, ja jatkuu hengästyttävällä ryöpsähdyksellä 25-vuotiaan
alakoulunopettaja Lórin mielenmaisemaa, jossa hajanaiset ajatukset tuuppivat
toisiaan ilman pisteitä. Tämä kuvaa Lorin alkuvaiheen hämmennystä, sillä hän on
arka ja ujo, eikä yksinkertaisesti osaa elää.
 |
| Clarice Lispector |
Onneksi Lórilla on hyvä neuvoja, yliopistossa filosofiaa
opettava, häntä vanhempi Ulisses. Filosofiaa tämä ei hänelle kuitenkaan opeta
vaan johdattaa matkalle kohti itsetuntemusta ja tietoisuutta siitä, mitä on
olla ihminen, mitä on olla olemassa. Mutta Lóri joutuu tekemään matkan itse, löytöretki
kohti aitoa rakkautta hänen on tehtävä yksin.
Oppiaika eli
Nautintojen kirja on rakkaustarina, mutta aivan omanlaisensa, se kietoo
kertomukseensa Lórin pohdiskeluja Jumalan olemassaolosta, omasta identiteetistä,
elämän ja rakkauden mysteeristä. Näin Lóri paljastaa sielunsa Ulissesille: ”Jonain päivänä äärimmäisen persoonaton
maailma on vastakkain persoonani loputtoman yksilöllisyyden kanssa, mutta
olemme kuitenkin yhtä.”
Tämän jälkeen hän tuntee hetken onnea, kunnes tuska ja
ahdistus palaavat. Hän ei ole oivaltanut, että ilo ja tuska ovat erottamaton
pari, toista ei ole ilman toista. Lóri pelkää sisällään vellovaa intohimoa
Ulissesia kohtaan ja samalla vapautensa menetystä. Sillä Ulisses ei halua vain
Lórin ruumista, hän haluaa myös naisen sielun. Jota tämä ei vielä ole valmis
antamaan.
 |
| Janne Jääskeläinen: Survivor (osa) |
Mutta Ulisses on valmis odottamaan. Hän kirjoittaa
runoja, koska se ”oli hänen mielestään
syvällisintä mielen harjoitusta” ja puhuu viisaita: ”Olemme keränneet tavaraa turvaksemme, koska meillä ei ole ollut
toisiamme. Meillä ei ole iloja, jotka
eivät löytyisi katalogista.” Vallan ajankohtaista tälläkin hetkellä,
kenties vielä ajankohtaisempaa.
Rakkaudellekin hänellä on käypä määritelmä: ”Emme ole käyttäneet sanaa rakkaus, jottemme
joutuisi tunnustamaan sitä vihan, rakkauden ja mustasukkaisuuden ja monen muun
ristiriidan kudosta josta se muodostuu.”
Teksti on niin täynnä kiinnostavia ajatuksia, että tuon
tuosta on pysähdyttävä niitä miettimään. Jollain oudolla tavalla romaania lukiessa
tuntee oivaltaneensa jotain tärkeää, muttei saa siitä otetta. Sillä lauseista
syntyvä kokonaisuus on enemmän kuin niiden summa, se laajentaa tajuntaa taiteelle
ominaisella mysteerillä.
 |
| Johanna Suonpää: Hiljaisuus |
Tarja Härkönen toteaakin jälkisanoissaan: ”Clarice on tunnettu näkemyksestään, että
kaikki tärkeä on rivien välissä, että sanat eivät kykene kertomaan todella
tärkeitä asioita elämässä. Niinpä kun ihminen Lórin tavoin etsii elämälleen
tarkoitusta, hän ei kykene pukemaan sitä sanoiksi, sillä kieli estää
todellisuutta pääsemästä pintaan, ja silloin ainoa tapa voittaa tämä este on
pyrkiä kohti suurempaa todellisuutta: se käy hiljaisuuden kautta.”
Vähitellen Lóri löytää tiensä aistien tuottaman nautinnon
luo, ja maailma alkaa tulla näkyväksi. Vihannestorilla hän ihailee murskaantuneen
punajuuren punaisena valuvaa mehua, kastautuu suolaiseen mereen, puraisee
punaista kiinteää omenaa ja – päinvastoin kuin Eeva – päätyy paratiisiin.
Sillä ”hedelmän
maku on hedelmän kosketuksessa kitalaen kanssa eikä hedelmässä itsessään”.
Romaani alkoi kesken kaiken pilkulla, ja kesken se myös
jää, päättyy kaksoispisteeseen. Se on viipale elämää, jonka olemme kulkeneet
Lórin ja Ulissiksen kiinnostavassa seurassa. Lóri on oppinut läksynsä, ja
kenties lukijakin on rahtusen viisastunut. Hieno kirja.
Tarja Härkönen kertoo jälkipuheessaan myös mieltä
kutkuttavan human interest storyn,
jonka minäkin toistan. Nimi Ulisses tulee berniläiseltä psykiatrilta Ulysses Girsolerilta, joka rakastui
nuoreen Clariceen niin syvästi, että katsoi parhaaksi muuttaa pois kaupungista.
Onko Oppiaika unelma siitä, mikä
olisi voinut käydä toteen?
Clarice
Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja
(Uma Aprendizagem ou Livro dos Prazeres).
Suomennos ja jälkisanat Tarja Härkönen. Teos, 2018. 178 s.
Johanna
Suonpään näyttely Muuttumispuu Galleria
Katariinassa 4.3. saakka.
Janne
Jääskeläisen Matkalla – En
Route -näyttely Galleria Contempossa 4.3. saakka.
Näyttelyyn liittyy kaikille avoin minikirjoituskilpailu
23.2. asti. Tarkempaa tietoa saa galleriasta.
