Madeline Miller: Kirke

Jumalten juhlista kuolevaisten arkeen

 Madeline Miller päivittää antiikin tarut nykypäivään romaanissaan Kirke. Hurjan aikuisten sadun rivien välissä kulkee kehitystarina ihmisen kasvusta oman elämänsä sankariksi.

Alkuun en innostunut sukeltamaan lähes viisisataasivuiseen teokseen Kirke (WSOY), joka vie muinaisten kreikkalaisten jumalien ja hirviöiden tarunhohtoiseen maailmaan.

Kansainvälisen median hehkutus kuitenkin herätti uteliaisuuteni. Luettuani koukuttavan romaanin, voin yhtyä kuoroon: Madeline Miller lumoaa kerronnallaan kuin Kirke taikarohdoillaan.

Auringonjumala Helioksen tytär, noitana tunnettu Kirke, on Millerin ohessa inspiroinut muitakin kirjailijoita kuten James Joycea ja Margaret Atwoodia. Kirkessä on tähän ainesta. Monenmoisten rankkojen koettelemusten kautta vähäpätöinen nymfi löytää voimansa ja identiteettinsä.

Kirkestä ei pideta Helioksen koreissa saleissa. Sisarukset piikittelevät häntä, ja äiti halveksii. Toisaalta Kirkekään ei viihdy kuolemattomien jumalien julmissa pidoissa. Hän samoilee autioilla rannoilla ja löytää rakastajakseen köyhän kalastajan Glaukoksen.

Ensimmäisellä taiallaan Kirke loihtii Glaukoksesta itsensä kaltaisen kuolemattoman jumalolennon, jotta he voisivat elää ikuisesti yhdessä. Elämässä ei kuitenkaan aina käy niin kuin me toivoisimme. Kun rakastettu pettää, kostonhimon puuskassaan Kirke saa noituudellaan aikaan tuhoa ja kuolemaa.

Jumalat tuskastuvat tottelemattoman nymfin tempauksiin ja karkottavat hänet kaukaiselle, asumattomalle Aiaian saarelle. Epäonni osoittautuu kuitenkin onnenpotkuksi. Väheksytyn, vain morsiameksi kelpaavan nymfi Kirken omannäköinen elämä alkaa vehmaalla saarella. ”Kävelin kukkuloilla, surisevilla timjami- ja syreenikedoilla, ja jätin jalanjälkeni keltaisille rannoille.”

Kirke huomaa tulevansa toimeen yksin. Hän opiskelee kärsivällisesti saaren yrttien ominaisuuksia ja oppii uuttamaan niistä taikajuomia. Nymfi alkaa kasvaa omaksi itsekseen: ”Olen ollut kaiken aikaa kuin kutoja ilman villoja, laiva ilman merta. Mutta katsokaapa, missä purjehdin nyt”.

Kirke ja Odysseus kuvakudoksessa.

Jumalten sanansaattaja Hermes ja taitava käsityöläinen Daidalos (joka rakensi poikansa Ikaroksen siivet) viivähtävät viihdyttämässä Kirkeä Aiaian saarella. Hän tuntee itsensä silti yksinäiseksi, kunnes saarelle saapuu Troijan taistelujen uuvuttama Odysseus.

Sotasankarin purren ahavoituneet merimiehet eivät ole muita köriläitä kummempia. Puolustuskyvyttömät nymfit ovat heille matkan varrella loputon pitopöytä pahoinpidellä ja raiskata mielinmäärin.

Kirke on aiemminkin ottanut vastaan meren tuomia. Syöttänyt ja juottanut, ollut heille vieraanvarainen. Palkkiona tästä hänet pahoinpideltiin ja raiskattiin. Tällä kertaa hän ei anna tapahtuman toistua vaan odottaa nautiskellen viiniin ujuttamiensa yrttien vaikutusta Odysseuksen miehistöön. Taikajuoma muuttaa heidät sioiksi.

 ”Heidän selkänsä köyristyi, ja se pakotti heidät nelinkontin, kasvot turposivat kuin hukkuneen ruumis. He sätkivät, ja penkit kaatuivat, viini läikkyi lattialle. Heidän huutonsa puhkesi kiljunnaksi. Olen varma, että se sattui.”

Madeline Miller voitti esikoisteoksellaan
The Orange Prize for Fiction -palkinnon.
Kuva: Nina Subin

Olen samaa mieltä The Timesin kriitikon kanssa Millerin teoksesta: ”Päivänpolttavan moderni”. Kirke oli varhainen feministi, #metoo-liikkeen edelläkävijä. 

Sopu kuitenkin löytyy Aiaian saarella: hänestä ja Odysseuksesta tulee tasa-arvoisia rakastavaisia. Miehistökin vapautuu sikolätistään. Elämä Odysseuksen rinnalla ei ole kuitenkaan ole helppoa.

”Kuin seisoisi meren rannalla, sellaista oli elämä hänen kanssaan. Joka päivä eri väri, erikorkuiset vaahtopäät, mutta aina sama levoton, horisonttiin vetävä kiihko.”  Sotasankari Odysseuksen nurja puoli paljastuu yhteiselon myötä. Kirkekin katuu pahoja tekojaan, kostonhimoaan ja aiheuttamiaan ihmishenkien menetyksiä.

”Siihen aikaan olin rehennellyt, mahtaillut häikäilemättömyydelläni. Olin tuntenut olevani kaiken yläpuolella, vaarallinen ja voimakas. Hyvä jos enää muistin, millaista se oli ollut.”

Jännitän Kirken puolesta joka sivulla ja odotan herpaantumatta, mikä vaara häntä vaanii seuraavan aallon harjalla. Milloin hänen on vajottava mustuuden syövereihin noutamaan jumalotus Trygonin myrkyllinen pyrstö, milloin tuhottava verenhimoinen kuusipäinen merihirviö Skylla.

Kirkessä kerrotut tarut ovat niin totta, kuin muinaiset legendat vain voivat olla. Madeline Miller tuntee aiheensa, sillä työkseen hän opettaa latinaa ja kreikkaa.  Oman lisänsä kertomuksiin hän tuo tulkitsemalla ne elävästi voimaantuvan naisen näkökulmasta ja päivittämällä ne taitavasti nykypäivään menettämättä rahtuakaan niiden eksotiikasta.

Kirke tarjoamassa juomaa Odysseuk-
selle. John William Waterhouse, 1891.

En yhtään ihmettele, että Kirken tarina filmatisoidaan HBO-sarjaksi. Näen jo silmissäni, miten jumalat, kuolevaiset, hirviöt ja muut otukset seikkailevat välimerellisissä maisemissa, Olympos vuorella ja merten syvyyksissä.

Odysseuksen on jatkettava matkaansa vaimonsa Penelopen luo. Kirken ja Odysseuksen pojan Telegonoksenkin on lähdettävä pieneltä saarelta etsimään itseään. Kirke jää jälleen yksin. 

Aina valpas Amor ei kuitenkaan kysy aikaa eikä paikkaa, milloin hän jousensa jännittää. Kirkekin löytää vihdoin elämänkumppanin: ”Kurotin välillämme huokuvan ilman yli ja löysin hänet”.

Kirke on oppinut läksynsä ja tietää, ettei kuolemattomuutta kannata tavoitella. On elettävä tässä ja nyt, tartuttava hetkeen. 

Tällä kertaa hän ei aio taikoa rakastetustaan kuolematonta jumalaa. Päinvastoin hän kohottaa täysinäisen maljan huulilleen ja hänen viimeinen taikansa tuo hänet meidän kuolevaisten pariin. Kirke ei kaipaa jumalten pitoja, sillä arjesta on tullut hänelle juhla.

”Uimme ajan virrassa, astelemme maailmassa tuntien maan jalkojemme alla. Sitä elossa oleminen merkitsee.”

Madeline Miller: Kirke. (Circe.) Suom. Irmeli Ruuska.  WSOY. 2021. 480 s.

Kuvakudos Kirkestä ja Odysseuksesta löytyy Ravintolalaiva M/S Marian salongista. Se on oiva paikka eläytyä Kirken seikkailuihin.