Henrik Meinander: Terävää jälkeä

Kuva ja sana ajan hermolla

Henrik Meinanderin runsaasti kuvitettu esseeteos Terävää jälkeä valottaa Henrik Tikkasen roolia yhteiskunnallisen murroksen tarkkailijana ja tulkkina vuosina 1967–1972 Helsingin Sanomissa.

Historian professori Henrik Meinanderille Helsingin Sanomat oli luonnollisesti tärkeä lähde, kun hän kokosi aineistoa vuonna 2019 ilmestyneeseen kirjaansa Samaan aikaan: Suomi ja maailma 1968. Lehden digitaaliseen Aikakone-arkistoon on talletettu Hesarin ja Päivälehden paperilehdet vuosilta 1889–1997.

Arkistoa penkoessaan Meinander löysi Henrik Tikkasen (1924 – 1984) sanoin ja tussikynän vedoin piirtämät ajankuvat. Ne osoittivat, miten valpas ja terävä yhteiskunnan tarkkailija Hesarin taiteellinen johtaja, piirtäjä ja journalisti oli ollut.

Tikkanen nousi suuren yleisön tietoisuuteen 1970-luvun puolivälissä ihastusta ja vihastusta herättäneellä osoitekirjatrilogiallaan, jossa hän läpivalaisi suomenruotsalaisen sivistyneistön pimeää puolta. 

Hänen merkittävä yhteiskunnallinen tuotantonsa on jäänyt näiden paljastuskirjojen varjoon. Meinander päätti korjata puutteen. Näin syntyi Tikkasen kuvilla varustettu kymmenen esseen teos Terävää jälkeä – Henrik Tikkasen ajankuvia 1967–1972 (Siltala).

Television läpimurto mullisti informaation tarjontaa. Vaalivalvojaiset televisioitiin ensimmäisen kerran kevättalvella 1968. Tikkasen piirros puoluetoimitsijoista ruudun äärellä suorastaan tihkuu vaalijännitystä.

1960-luvulla Suomessa elettiin murroskautta monella rintamalla. Kaupungistuminen, Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset ja seksuaalinen vapautuminen ravistelivat vanhoja arvoja. Helsingin Sanomien päätoimittaja ja omistaja Aatos Erkko aisti yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksen ja osti vuonna 1967 Henrik Tikkasen Hufvudstadsbladetilta, jossa tämä oli työskennellyt vuodesta 1947 lähtien.

Meinanderin mukaan Erkko ei niinkään halunnut muuttaa Helsingin Sanomien linjaa vaan tuoda yhteiskunnassa vallitsevia eri mielipiteitä paremmin esiin. Tämä kuvastuu siinäkin, että lehden kaksi piirtäjää, konservatiivinen Kari Suomalainen ja edistyksellinen Henrik Tikkanen, olivat esimerkiksi vallanpitäjiä kuvatessaan eri linjoilla. ”Karin Urkki pysyi kierona juonittelijana, Tikkasen UKK taas näyttäytyi aina tyynenä valtiomiehenä.”

Tikkanen hyväksyi Kekkosen joustavan pelin ja tasapainoilun Neuvostoliiton suhteen eikä piirtänyt pilakuvia Kremlin johtajista. Sitäkin enemmän sivalluksia saivat heidän yhdysvaltalaiset kollegansa Lyndon B. Johnson ja Rikhard Nixon. Vaikka Tikkanen ummisti silmänsä Tšekkoslovakian miehitykseltä, hän kritisoi silti dogmaattisen vasemmiston vallankumousintoilua.

Suomen Taiteilijain näyttely kevättalvella 1968 inspiroi Tikkasen dokumentoimaan, miten ”ihmiset saavat henkevän ilmeen siron teräsveistoksen edessä, ottavat plastillisia asentoja työn rytmin mukaan ja jopa tuntuvat yrittävän muuttua munaksi munanmuotoista veistosta katsellessaan”.

Tikkasen maine edistyksellisenä naisten tasa-arvon puolustajana sai kolhun, kun hänen vaimonsa Märta Tikkanen julkaisi menestysteoksensa Vuosisadan rakkaustarina vuonna 1975. Paljastusromaanissaan Märta kuvaa raadollisen rehellisesti elämäänsä itsekeskeisen ja alkoholisoituneen – mutta rakkaan – taiteilijapuolisonsa kanssa.

Meinander huomauttaa esipuheessa, ettei hänen aiheenaan Terävää jälkeä -teoksessa ole Henrik Tikkanen henkilönä vaan se, miten hän tämä koki oman aikansa ja tulkitsi sitä. Hän ei myöskään analysoi Tikkasen tuotantoa taidehistoriallisesta tai kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta. Märta Tikkanen, Erik Kruskopf ja Johan Wrede ovat jo ansiokkaasti kartoittaneet nämä alueet.

Henrik Tikkasen tuotannon repertuaari oli laaja. Hän piirsi ja kuvitti, kirjoitti pamfletteja, yhdisti kuvaa ja sanaa puhuvissa päissään, Henrikit-aforismeissaan. Hän laati laajoja matka- ja tunnelmakuvauksia, jotka valmistivat häntä kirjailijan uralle. Tikkanen joutui myös kuvittamaan muiden kirjoittamia kantaaottavia artikkeleita ja reportaaseja, joista oli eri mieltä tai joista hänellä itsellään ei ollut voimakasta omaa mielipidettä.

Vaikka autot kiehtoivat Tikkasta – hän peräti kirjoitti automuistelmat Renault, rakkaani – hän ymmärsi myös ärtymystä, jota autopaljous Helsingissä aiheutti.

Tikkasen ilmeikäs, lennokas ja huoleton, mutta samalla tarkka viiva vangitsi maiseman, ihmiset ja hetken tunnelman taidokkaasti. Hänelle rakkaissa kaupunkikuvissa upeat jugend-rakennukset sekä kaduilla ja puistoissa kulkevat ihmiset tuovat piirroksiin vahvan läsnäolon ja liikkeen tunnun.

Taiteellisesti korkeatasoiset arkkitehtuuri- ja kaupunkinäkymät olivat Tikkasen piirrosten keskeinen teema. Hän vastusti kiivaasti 1960-luvun purkamisvimmaa, jolloin hävitettiin monia arvokkaita rakennuksia. Yksi niistä oli upea Heimolan talo, jonka tilalle nousi tympeä laatikko.

Henrik Meinander on kirjoittanut lukuisia kirjoja, 
tieteellisiä artikkeleita ja kolumneja. 
Kuva: Laura Malmivaara

Teoksessaan Minun Helsinkini Tikkanen kirjoittaa: ”Kauppahallia eivät kaupunkisuunnittelijatkaan ole pysyneet nujertamaan”. Nyt Tikkasta tarvittaisiin taas kipeästi, kun kaupunkisuunnittelijat ovat jälleen purkamisvimman ja tiivistämisrakentamisen lumoissa. Rakennusten lisäksi tuhoamislistalla on nyt myös kaupunkiluonto.

Tikkanen osoitti piirroksillaan ja teksteillään ongelmia ja herätti ajatuksia, mutta jätti vastaamisen ja johtopäätökset lukijalle. Hänen piirrostensa kesken jääneet viivat ja tyhjät tilat sekä tekstien paradoksit haastoivat lukijan osallistumaan hänen pohdintoihinsa. Meinanderin sanoin: ”Ehkä Tikkasen terävyys perustui juuri siihen”.

Henrik Meinander: Terävää jälkeä. Henrik Tikkasen ajankuvia 1967–1972. Suomentanut Kari Koski. Siltala. 2021. 136 s.