Iida Sofia Hirvonen: Radalla

 Maailma muuttuu – eksistenssiongelmat pysyvät

 Ekstaasia tai muita psykedeelejä ei tarvita, kun Iida Sofia Hirvonen kiepauttaa lukijan vauhdilla monenmoisiin tajunnantiloihin esikoisromaanissaan Radalla. Hurjassa menossa pienoisesseet kietoutuvat tajunnanvirtaan ja vievät kyberavaruuden tuolle puolen.

Olisipa aina yö, olen kyllästynyt päivään.

Iida Sofia Hirvosen Radalla-teoksen (Kosmos) minäkertoja E on toipumassa vuorokausia kestäneistä bileistä, reiveistä, joissa yö nieli päivät ja musiikki kutoi aikaa ja tilaa esiin pimeyden keskeltä. Tästä alkaa matka kyberavaruuteen ja tuonpuoleisiin ulottuvuuksiin, jotka solmiutuvat erottamattomasti toisiinsa.

Hirvosen persoonallinen, välitön ja ilmaisuvoimainen kieli tavoittaa kolmikymppisen päähenkilön mielenmaiseman ja elämänmenon aidosti. Samalla fragmentaarisista kohtauksista, keskusteluista ja pohdinnoista syntyy kyseisen zenniaalin ajankuvaa.

Joinain öinä kavereideni huoneet tuntuvat avaruusaluksilta, jotka kulkevat vyöhykkeen läpi kohti toista planeettaa. Aika tiivistyy kristallikuvioiksi ja valuttaa jälkensä ikkunaan.

E ajelehtii tilanteista, töistä ja ihmissuhteesta toiseen ja kokee olevansa epäonnistunut. Hän tarkkailee itseään ja ympäristöään herkeämättä ja kommentoi kärkkäästi. Ihmisenä oleminen tuntuu hänestä hankalalta ja pelottavalta. Ei ole mitään paitsi tämä ’burning’, joka pitää minut hengissä.

Masennuslääkkeet itkettävät ja vievät E:n kyvyn ajatella sanoilla, joten lääkkeiden syöminen on lopetettava. Hänen suhteensa kieleen on ristiriitainen. Sanojen ja todellisuuden välinen yhteys on E:lle avoin kysymys, joka on vaivannut lapsesta saakka. Kieli tuntuu tunkevan mielen ja  todellisuuden väliin. Toisaalta: Ilman kirjoittamista en tietäisi ajatuksistani mitään.

Tajunnanvirran lomaan Hirvonen on upottanut kiinnostavaa pohdiskelua: Kieli on pihti, joka noukkii elävästä todellisuudesta paloja ja vääntelee niitä niin etteivät enää sovi kiinni siihen vaikutusten kokonaisuuteen, minkä osana ne kerran olivat. Hirvonen puolestaan käyttää pihtiä taitavasti ja tavoittaa sillä minäkertojansa ajatusten ja tunteiden piirileikin elävästi.

Jani Tolinin teos sarjasta Invisible Cities.

E:n päivät vapaana toimittajana puuduttavat, eikä Internetkään tuo helpotusta tilanteeseen. Kyberavaruus on hänelle vain monimutkainen kaupunki, eksyttävä labyrintti, johon koko ajan kohoaa uusia rakennuksia. Onneksi yöelämä tarjoaa helpotusta E:n eksistentiaalisiin ongelmiin: musiikkia, ihmisiä ja keskusteluja, joita kukaan ei olisi voinut käydä missään muussa tilaisuudessa.

Kun E etsii reittejä ihmisyydestä pakoon puhtaiden ideoiden maailmaan, huumeet antavat potkua hankkeelle. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse nauttia psykedeelejä, piriä, kettua tai valkoista jauhetta yltääkseen samoille tietoisuuden tasoille. Riittää kun eläytyy E:n kuvailemalle useamman sivun mittaiselle ekstaattiselle tripille.

”Minä” irtosi ruumiistani, niin kuin repäisisi irti laastarin nopeasti, se sattui vain hetken, mutta kun minua ei enää ole, ei ole mitään muutakaan, jäljelle jää vain kosmista kauhua ja valoa, lasersäde: A Screaming Comes Across the Sky.

Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen
toimittaja. Kuva: Meri Bjorn

Sfääreistä on kuitenkin palattava maan pinnalle. On erottava samalla aaltopituudella leijailevasta poikaystävästä, jonka mielestä: sussa on ihan liikaa yötä… E haluaisi palata ajassa taaksepäin, mutta nyt se on jo liian myöhäistä: on asioita, jotka olisi pitänyt ottaa vakavasti ja ymmärtää paljon aikaisemmin… Sanatkaan eivät auta, sillä rakkaus tapahtuu siellä, missä ne loppuvat.

Tunnistan tunteen. Se tuo mieleen äskettäin lukemani elämänmenoa taidokkaasti kartoittavan Elizabeth Stroutin romaanin Voi William!  Muistot ja nykyisyys vuoropuhelevat hänen päähenkilönsä Lucy Stroutin päässä ja luovat mielenmaisemaa, jossa katumus ajoittain nostaa päätään. Mutta niinhän elämässä on: tajuamme monet asiat vasta kun on liian myöhäistä.

Vuosikymmenten vaipuessa historian hämärään ohikiitävät trendit kuorruttavat kulloisenkin sukupolven elämää. Nykyisin on mahdollista olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa. Voi kadota kyberavaruuteen tai antaa piristeiden potkaista korkeampiin ulottuvuuksiin. Marjapuuronpunaisella Radalla kaikki on mahdollista:

Olen ukkosenjohdatin jossain äärimmäisen korkealla. Kädet ja jalat kohisevat. Vereni avaa portaalin. Taivas ulvoo ja maa lohkeilee auki tulivuorten purkautuessa. Musta lohikäärme lentää ylitse.

Näistä lukemattomista vaihtoehdoista huolimatta yksi kysymys jää vastausta vaille: Miten olla ihminen tässä maailmassa?

Iida Sofia Hirvonen: Radalla. Kosmos. 2022. 157 s.

Jani Tolinin näyttely Acquired Lens Galleria Brondassa:ssa 23.6. saakka.