Vimmainen sukellus vallankäytön ytimeen
Iida Rauma läpivalaisee väkivallan julmat mekanismit romaanissaan Hävitys. Tapauskertomus. Omiin kokemuksiin pohjautuva teos laajenee kouluväkivallasta historian tapauskertomuksiin ja Turun hävityksestä planeettaamme uhkaavaan tuhoon.
Mä haluun sun
päiväkirjat, sun muistot, sun veren, koko sun nii sanotun elämän, mä tanssitan sut
pyörryksiin ja sä kerrot mul kaiken ja mä kirjotan…
Haastattelin Iida Raumaa Kirjain-lehteen vuonna 2011. Keskustelimme hänen esikoisromaanistaan Katoamisten kirja, joka sittemmin nousi Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaaksi. Hävityksen aihe kangasteli jo tuolloin hänen mielessään:
– – Minulla on rankkoja kokemuksia peruskoulusta. Vaikeana
kouluaikana luin ja piirsin itseni pois todellisuudesta. Se pelasti minut.
– – Koulu on julma paikka. Lasten välinen väkivalta hyväksytään liian helposti vähättelemällä tyyliin pojat on poikia. Termi koulukiusaaminenkin on vähättelyä. Kaikkialla muualla väkivalta on tuomittavaa.
Vaikka Rauman Hävitys
perustuu hänen omiin kokemuksiinsa, ne eivät olisi yksin riittäneet näin
vaikuttavan romaanin rakennusaineiksi. Kirjan päähenkilö A toteaakin, että mielikuvitukselliset
väitteet ja sepitetyt lauseet ovat joskus ainoa tapa ilmaista totuus. Rauma
liittää fiktion lomaan faktoja väkivallan monista muodoista historiasta tähän
päivään ja tulevaisuuden dystopioihin.
Kolmikymppinen A sinnittelee tekemällä historianopettajan
sijaisuuksia kouluissa. Öisin hän juoksee Turun sateisen harmailla kaduilla ja
joutomailla helpottaakseen pahaa oloaan. Kujanjuoksujen mittaan kaupungin historialliset
kerrostumat sen tuhosta seuraavaan tulevat tutuksi.
Turku oli
selvinnyt lukemattomista tulipaloista, sodista ja Neuvostoliiton pommituksista
muttei omasta kaupunkisuunnittelustaan, A sanoi …
(Valitettavasti Turun tauti on viime aikoina iskenyt raskaalla moukarilla myös
Helsinkiin, joka tuhoaa tiivistämisen nimissä kaupungin asuinkelpoisuutta ja viihtyisyyttä.)
Tyylikeino ”A sanoi” toistuu tarinoiden edetessä. Se luo rytmiä, liittää
tarinanpalasia toisiinsa ja luo suhteen lukijaan.
 |
| Sanna Haimilan öljyvärimaalaus The Encounter (With the Self). |
Hävityksen toinen päähenkilö, poissaoleva, outo Ira, tuli A:n luokalle 11-vuotiaana. Tyttöjen kohtalo oli sinetöity: Hän ja Ira rimpuilemassa ajassa kuin meripihkapisarassa, liitukautiset hyönteiset hukkumassa ikuisuuteen.
Hävityksen
hurjassa pyörityksessä paljastuu, että A on kirjailijaksi varttuneen Iran
(Iidan) tutkimuskohde. A ja Ira ovat yksi ja sama, kaleidoskoopin välähteleviä
heijastuksia.
Taidokas rakenneratkaisu, A:n ja Iran Dance Macabre, luo teokseen
moniulotteisen jännitteen ja näkökulman. A:n ahdistavat koulumuistot pakottavat
hänet Iran hahmossa kirjoittamaan aiheesta, joka ei suostu painumaan
unohduksiin. Aurajoen samea vesi houkuttaa A:ta: olisi helppo vain luopua, päästää
irti. Joko Aurajoki tai Ira, A sanoi.
Rauma vaihtaa kielirekisteriä sujuvasti faktojen
asiatekstistä ilmeikkääseen puhekieleen: …tää
kirja on iha mahoton kirjottaa, mä kuolen jos mä kirjotan tän mut jos mä en
kirjota tätä mä en haluu elää … Kaiken kruunaa A:n vanhemman kollegan,
inhimillisen Nordinin herkullinen Turun murre: Jos alotta täyty kerto kans.
Rauman ilmeikäs kieli lataa monimielisiä merkityksiä
tekstiin. Jopa A:n sotkuista asuntoa kuvatessaan Rauma luo tunnistettavia
mielenmaisemia: … lian
sedimenttikerrokset, joita kaivamalla saattaisi löytää merkkejä menneestä
elämästä, kadonneista kaupungeista ja sukupuuttoon kuolleista ihmissuhteista.
A:n koulussa kokema henkinen väkivalta – ulossulkeminen
ja herjat: lehmä, vitun ruma hippi, jollei oo ees rintoja – kulminoituu
fyysiseen pahoinpitelyyn, kuristamiseen ja hukuttamisyritykseen.
Tilanteen tekee vielä karmivammaksi tyrannimainen
luokanopettaja Anna-Maija, joka ei puutu väkivaltaan vaan peräti lietsoo sitä. Hän
on ottanut A:n silmätikukseen ja koonnut ympärilleen suosikkioppilaansa, joita
ryhmähengen nimissä käyttää A:n nokkimiseen.
Opet tarvii niit et ois joku
ulkopuolinen jota luokka vois yhessä vihata.
Romaanin mittavan lähdeluettelon ohella Rauma on lisännyt kirjan loppuun valokuvia peruskouluaikaisista päiväkirjoistaan. Niiden tikkukirjaimin tuherretut merkinnät paljastavat, että se, mistä Hävitys kertoo, on surullisen totta.
Lasten ja nuorten harjoittamasta väkivallasta on
kirjoitettu William Goldingin Kärpästen herrasta Matias Riikosen viime vuoden Finlandia-ehdokasromaaniin Matara. Hävitys on kuitenkin ihan omaa luokkaansa. Se ei ole helppoa
luettavaa.
 |
| Iira Rauman romaani Seksistä ja matematiikasta voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon. Kuva; Marek Sabogal |
Kirjaa lukiessani minut valtasi välillä epäusko: tuo ei voi olla totta, ja ärtymys: Anna-Maijan tyrannimaisuuden olisin uskonut vähemmälläkin osoittelulla ja sivumäärällä. Tämän tietää Irakin: … mitä muutakaan mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje…
Hän vastaa kysymällä: Mut
miten semmosest kärsimyksest ku on ain vaa samaa kamaluutta päiväst ja kuukaudest ja vuodest toiseen voi
kirjottaa totuudenmukasesti nii et se ei olisi iha hirveetä jankkaust?
Päästyäni vihdoin perille tunnen itseni A:n lailla
mutaiseksi ja hengästyneeksi, sillä niin aidosti Rauma hänen fyysisiä
tuntemuksiaan kuvaa. Epäusko ja ärtymys ovat haihtuneet mielestäni ja jäljelle
on jäänyt kirkas kuva: tätä vastaan on taisteltava, tästä on puhuttava. Iida
Rauma on huikealla romaanillaan antanut meille siihen kielen.
Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus.
Siltala.
2022. 400 s.
Sanna
Haimilan näyttely Saari / The Island Galleria
A2:ssa 20.3. saakka.
