”Kaipaan pimeää valoa”
Valokuvataiteilija,
professori Antero Takala on kirjannut elämäänsä kameran takana kiinnostavaan, upeilla
valokuvilla kuvitettuun kirjaansa.
”Kuvani eivät ole
dokumentteja maisemasta vaan kokemuksia niistä – mielenmaisemia.” Lausahdus kulkee
punaisena lankana pitkän uran valokuvataiteilijana, tv-kuvaajana ja
kouluttajana tehneen Antero Takalan ”elämäkerrassa”
Maisemasta mielenmaisemaan (Śemiosquare
), jossa hän kertoo vaiheikkaasta urastaan keskittyen ensisijaisesti
kokemuksiinsa valokuva- ja videotaiteilijana.
Kun hän 1960-luvulla kiinnostui vakavasti
valokuvauksesta, ei alan koulutusta juuri ollut. Oppi oli hankittava
seuratoiminnasta ja oman kantapään kautta. Leipäpuuna toimi pesti tv-kuvaajana,
jossa hän eteni Yleisradion pääkuvaajaksi ja kouluttajaksi. Valokuvaus oli
kuitenkin suuri intohimo, jonka lumo on säilynyt.
Elävästi kirjoitettu teos tuo kuvaajan ilot ja
kommellukset konkreettisesti iholle. Kaikki alkoi 21,5 neliön vuokrayksiöstä
Haagassa, jonne kotoaan muuttanut nuorimies rakensi kylpyhuoneeseen
laboratorion kuvien kehitystä varten. Kun kuvat maagisesti alkoivat hahmottua
kehitteessä, suihkussakäynti unohtui. Olohuoneen juuttikankaalla verhoillun
seinän (muotokuvastudion) edessä syntyi muiden muassa Medeia, Marja Korhosen
muotokuva vuonna 1965.
Maisemakuvaus vei Takalan menneessään Lapissa tehtyjen
kuvausmatkojen myötä. Näissä kuvissa valo hyväilee maisemaa, nostaa sieltä
yksityiskohtia, luo aivan omanlaisensa tunnelman, mielenmaiseman. Tähän pystyy
vain taidegrafiikkaa lähenevä mustavalkokuvaus, jonka Takala on kehittänyt
huippuunsa.
Vihdoin pitkään anottu kolmivuotinen apuraha vuosina 1984–1986
mahdollisti virkavapaan Yleltä ja Kaamos-projektin kuvaukset. Se vei kuvaajan
äärirajoille niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuolema liippasi läheltä
tunturin laella -40 asteen pakkasessa hypotermian kourissa.
”Yli 200 kuvauspäivää yksin tunturissa neljän
talven aikana keskellä pimeintä kaamosta. Jouduin arvioimaan kaikki
työmenetelmäni uusiksi aina kalustovalintoja myöten.”
 |
| Antero Takala Laterna Magicassa kansainvälisen palkinnon voittaneen teoksensa Flameco edessä. |
Kaamos on kokemista, ei näkemistä, ja sen valo on aivan
omanlaatuista. ”Maiseman muodot
vaihtelevat silmissä. Valoa on erittäin vähän, mutta se on rikasta ja maiseman
sävyasteikko on hyvin laaja. Syvä musta ja huippuvalot puuttuvat. Jäljellä on
vain lukemattomia harmaan eri vivahteita.”
Projektin komea lopputulos, näyttely Kaamos – hämärän maisemat, nähtiin Galleria Brondassa 1987. Samalla
julkaistiin myös Takalan ensimmäinen kuvasalkku, jonka valmistukseen asiantuntija-apua
tarjosi valokuvataiteilija Pentti
Sammallahti.
Kun takana on nyt viisikymmentä vuotta valokuvausta, yli
sata näyttelyä – monet niistä kutsunäyttelyjä ulkomailla – kunniamainintoja ja
palkintoja, on aika pohtia mennyttä ja katsoa tulevaisuuteen.
Valokuvataiteilijalle ei uuden ajan digi maistu. Kuvan
manipulointia kelmeän tietokoneruudun ääressä ei voi verrata kuvan synnytykseen
labbiksessa ”oranssivalon mystisessä
ilmapiirissä ja kemikalioiden huumaavassa tuoksussa”. Digiaikana valo on
vaihtunut väriksi ja konkreettiset negatiivit virtuaaliavaruuden biteiksi. Valmiilla
teknisillä ratkaisuillaan digikamera on syrjäyttämässä valokuvaajan.
”Kaipaan pimeää
valoa, joka antaa mielikuvitukselle ja mielikuville vallan muuttaen tutun
kohteen kokemisen kautta uudeksi tulkinnaksi.” Niinpä jatkoa on luvassa: ”Mietin millainen on valon ääni, kun päivä
luopuu siitä, mutta yö ei vielä ole saanut otetta? Ehkäpä jatkan seuraavaksi
siitä.”
Antero
Takala: Maisemasta mielenmaisemaan – Elämäni
kameran takana
Śemiosquare. 2016.
116 s.
Jokainen
kirja sisältää Antero Takalan signeeraaman pigmenttivedoksen
Nouseva kuu, Inari,
joulukuu, 1986. Sarjasta Kaamos – hämärän maisemat.
