”Työ pitäisi keksiä uudelleen”

Pia Lindroos ja Päivi Lipponen: Naisen 9 työelämää. Kirjapaja, 2016. 167 s.

Pia Lindroos ja Päivi Lipponen ovat kirjoittaneet peräti ajankohtaisen teoksen. 

Tositarinoihin perustuva Naisen 9 työelämää – työelämän muutos ja jaloilleen putoamisen taito (Kirjapaja) on tarpeellinen puheenvuoro nykyisessä työn käsitteen uudelleen määrittelyssä.

Teemaan pureudutaan asiantuntija-artikkeleiden ja työelämää monelta kantilta nähneiden naisten kertomusten siivittämänä. Omakohtaiset tarinat ovat voimaannuttavia ja positiivisia. Vaikka it-neuvottelujen seurauksena potkuja on tullut ja eropaketteja otettu, on uskallettu alkaa alusta tyhjältä pöydältä. Ja onnistuttu.

Tekijöillä on tästä omakohtaisia kokemuksia. Kansanedustajana työskennellyt FT Päivi Lipponen putosi yllättäen Eduskunnasta vuoden 2014 vaaleissa ja menetti mieluisan työnsä. Koska tulevaisuus oli rakennettava uudelleen 48-vuotiaana, hän päätti tehdä elämässään isomman remontin.

– Tilanne oli alkuun hämmentävä. Muutosprosessi alkoi hitaasti, mutta vähitellen alkoi avautua mahdollisuuksia. Tämä kirja on yksi niistä, hän totesi teoksen julkistustilaisuudessa Tony’s delin aamiaisella. Hänen tulevaisuudentoiveensa liittyvät opettamiseen, akateemisen maailman sekä elinkeinoelämän ja politiikan yhdistämiseen.

Toimittaja Pia Lindroos ”jäi aikoinaan muutaman sentin päähän” lentoemännän toiveammatistaan.  Mutta myyntipäällikkönä hän sai matkustaa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ihan tarpeeksi.

– Olin tehnyt pitkän uran media-alan kaupallisella puolella, mutta kun asiakkaat pöydän toisella puolella alkoivat olla minua parikymmentä vuotta nuorempia ”sisäpipoja”, otin harkitun riskin.

Hän halusi ammattiinsa uuden näkökulman, otti opintovapaata ja valmistui toimittajaksi. ”Kun aloitin uudessa ammatissani, minulta katkesi parinkymmenen vuoden katkeamaton putki työsuhdeautolla ovelta ovelle ajamisessa ja menetin 60 % palkastani, mutta sain haluamani paikan toimittajana”, hän kirjoittaa.

                              Digitalisaatio on mullistanut kaiken

Yli viisikymppisistä vain 10–20 % saa irtisanomisten jälkeen enää uuden työpaikan. Yksi kolmasosa ammateista katoaa, loppu muuttaa muotoaan. Työ polarisoituu, tulevaisuudessa meillä on huippuosaajia ja matalapalkkatyötä. Entisten keskituloisten tehtävät jäävät teknologian ja robottien hoidettavaksi. Nämä ovat väistämättömiä tosiasioita.

Tilanne ei silti ole synkkä, sillä uutta työtäkin syntyy. Tulevaisuudessa ammattejä löytyy ainakin terveyden ja hyvinvoinnin saralta. Tekijät ovat keränneet artikkeleista kekseliäitä uusia ammatteja: järjestelijä, kärsivällistäjä, tiedonseuloja, joka kerää tietoa ilman mainontaa, muutosajuri, elämysopas, inspiraattori, luotaaja, joka kartoittaa maailmaa, tiedonjäsentäjä, ekopoliisi, visionäärikonsultti, teknologian inhimillistäjä, ja mitä vielä…

Tekijöiden mielestä työ pitäisi keksiä uudelleen, niin paljon se on viime vuosina muuttunut. Koulutusrakenteet olisi myös uudistettava, jotta ne ennakoisivat tulevaa eivätkä laahaisi todellisuuden perässä. Elinikäinen oppiminen olisi itsestään selvää, ikäsyrjintä on lopetettava ja otettava käyttöön age mix -käytäntö, jossa kilpailukyky rakentuu eri ikäryhmien yhdessä tekemästä työstä. Kun nuorten työntekijöiden nopeus, into ja hahmotuskyky liitetään kokeneempien työtekijöiden asiantuntijuuteen ja elämänkokemukseen, tulosta syntyy.

Kyse on asenteesta, vaihtoehtoja löytyy, kun mieli on avoin. Riittääköhän silloin edes 9 työelämää? 

                                   Samuelin kirja

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (Alt jag inte mins). 

Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga, 2016. 291 s.

Mitä me voimme tietää ihmisestä vain hänen läheistensä kertoman perusteella? Tätä kysymystä Ruotsin tämän hetken kuumin kirjailija Jonas Hassen Khemiri tutkii August-palkinnon viime vuonna voittaneessa teoksessaan Kaikki se mitä en muista (Johnny Kniga).

Samuel on menehtynyt auto-onnettomuudessa. Vai oliko se onnettomuus? Nimettömäksi jäävä kirjailija alkaa selvittää hänen viimeiseksi jääneen päivänsä vaiheita. Äiti, tyttöystävä Laide, kämppis Vandad, Berliinisssä asuva Pantteriksi itseään kutsuva taidemaalari ja dementiaan vaipuva isoäiti kertovat vuorotellen muistojaan.

Heillä jokaisella on oma Samuelinsa, joka heijastaa kertojan omia kokemuksia, toiveita, rakkautta, mustasukkaisuutta ja syyllisyydentunteita. Samuel opiskeli valtiotieteitä, päätyi töihin maahanmuuttovirastoon, oli ahne kokemuksille – tallensi niitä ”kokemuspankkiin” – hänellä oli huono muisti. Söi usein nuudeleita ja raejuustoa.

Tämä kaikki selviää sirpalemaisista episodeista, joista romaani rakentuu. Kerrontatekniikka on rohkea ja omaperäinen, harvalta sen käyttö onnistuisi. ”Pantteri sanoo, että kertoo mielellään sen, mitä muistaa viimeisestä päivästä. Samuel ja minä puhuimme varttia vaille yksitoista. Minä soitin. Hän vastasi ja sanoi olevansa autossa.”

Mutta Khemiri vie tarinansa tyylikkäästi loppuun saakka. Yhtäkkiä unohdin lukevani irrallisista palasista sommiteltua kertomusta. Teksti imi sisuksiinsa, seurasin sen kulkua kuin tiivistyvää jännäriä. Aloin tahtomattani muodostaa omaa käsitystäni Samuelista, siitä, mitä tapahtui todella.

Sanojen ja maailman rajapinnalla

Mutta kenen muistoihin voi luottaa, kuka valehtelee, ei halua kertoa tai ei muista? Khemiri tutkii näiden kysymysten varjolla muistin olemusta: miksi jotkut asiat jäävät mieleen, miksi on niin paljon sellaista, jota emme muista? Voiko menneitä tapahtumia rekonstruoida, ymmärtää jälkeenpäin, jotta voisi jatkaa elämäänsä piinaavista muistoista huolimatta?

Kaikki se mitä en muista -romaanin sirpaleista syntyy kuin huomaamatta kirja identiteetistä, petoksesta ja syyllisyydestä. Samalla kyseessä on rakkausromaani ja yhteiskunnallinen teos. Sillä Samuel ja kumppanit elävät monikulttuurisessa Ruotsissa, jonka kipupisteissä he sinnittelevät päivittäin. Tämän ajankohtaisempi ei romaani Suomessakaan juuri voisi olla.

Loppua kohden Khemiri lisää kierroksia. Ottaa kirjailijansa mukaan kertomukseen, täydentääkö tämä Samuelin tarinaa omilla muistoillaan? Kenen tarinaa hän oikeastaan metsästää? Entä Jonas Hassen Khemiri itse? Enemmän kuin antaa vastauksia kirja esittää kysymyksiä.

Dagens Nyheterin haastattelussa Khemiri on todennut, että kertomus kuljettaa itse itseään, joten sille on annettava tilaa. ”Tehtäväni on pitää itseni pois tieltä, ei seistä tekstin ja maailman välissä.” Sen hän on tehnyt komeasti. Maailma saa rakentua romaanissa pala palalta. Siitä, mitä emme muista.