Sylvi taipuu, muttei taitu
Johanna
Venho otti riskin ja sukelsi Sylvi Kekkosen mielenmaisemaan. Romaanissaan Ensimmäinen nainen hän hahmottelee
taitavasti muotokuvan monitahoisesta, ristiriitojen repimästä presidentin
puolisosta ja ihmisenä olemisen ehdoista.
”Otan menneet käsiini kuin sileän munan. Pysyykö
se koossa. Mitä siitä kuoriutuu.” Näin Johanna
Venho kuvittelee Sylvi Kekkosen
(12.3.1900–2.12.1974) miettineen mökillä Katermassa elokuussa 1966.
Sylvi on paennut mökin yksinäisyyteen suremaan ystävänsä,
kirjailija Marja-Liisa Vartion
kuolemaa. Hän selailee päiväkirjojaan, puuhailee arkisissa askareissa, pohtii
elämäänsä ja muistojaan. Ja alkaa mielessään käydä keskusteluja Marja-Liisan
kanssa.
Venho on näiden mielikuvituskeskustelujen avulla luonut kiinnostavan
rakenteen romaaniinsa Ensimmäinen nainen (WSOY).
Pelkkä Sylvin yksinpuhelu olisi saattanut jäädä värittömäksi ja
yksisilmäiseksi, mutta ystävättärien joskus kipakatkin sananvaihdot ja
pohdinnat tarjoavat mielenkiintoisia näkökulmia Sylvin mielenmaisemaan.
”Tai kun sanoin
kesken puhettasi silmät pystyssä: nyt en kyllä tajunnut yhtään mitään, ja sinä
pudistit typeryyteni ja keskinkertaisuuteni irti itsestäsi kuin koira veden
turkistaan.”
Lisää särmää teokseen tuo Sylvin toinen ystävä,
kuvanveistäjä Essi Renvall, joka omalla
äänellään avaa Sylvin kuvaan vielä uuden näkökulman. Eturivin taiteilija
tuskailee Sylvin muotokuvan kimpussa, joka ei ota syntyäkseen. Miten saada
”nuppiin” samaan aikaan Sylvissä piilevä herkkyys ja lujuus, hauraus ja kovuus?
Essille ei riitä, että muotokuva on näköinen. Hän
tavoittelee mallinsa ”ydinlausetta”, joka jokaisen kohdalla on ratkaistava
erikseen. Essi näki Sylvissä muutakin kuin pikkuvarpusen. Sen huomaa jo hänen
kirjan kannessa olevasta mustaliitupiirroksestaan. Siinä nelikymppisen Sylvin
peräänantamaton, arvoituksellinen ilme kertoo ihmisestä, joka kätkee sisimpänsä
huolellisesti.
Kun Essi tuskailee muotokielensä kanssa, Sylvi puolestaan
pelkää kadottaneensa kirjailijanäänensä romaaninsa Amalia jälkeen. Kriitikoiden rivien välistä hän lukee vähättelyä: presidentin
rouvan puuhastelua. Arvo Salo pyytää
Kirjailijaliiton kokouksessa, ettei Sylvi enää tulisi mukaan, jotta keskustelut
olisivat vapaampia.
Presidentin puolison rooli aiheuttaa työskentelyyn myös jatkuvia
keskeytyksiä.”Kaikki minussa kurkottui ja
kumartui toisia kohti niin pitkälle, että jäin itseni ulottumattomiin.”
Essi on toista maata, hän ei ole vaimoainesta, vaan taiteellinen
työ menee kaiken muun edelle. Sylvin tavoin hän ei kyennyt elämään miehen
varjossa. ”Minähän en siihen pystynyt,
Benno väitti että tukehdutin hänet kovaäänisellä läsnäolollani.”
Taiteilijan ja kolmen lapsen yksinhuoltajan arki ei ole
helppoa, sähkölasku maksamatta ja kipsipöly yskittää. ”Perkele. Soittaisi joku ja pyytäisi syömään Kosmoksen silakoita vaikka,
syömään minua ei tarvitse ikinä kahta kertaa kehottaa.”
Venho on elävästi tavoittanut kolmen, perin erilaisen
naisen persoonallisuuden. Tuntuu kuin hän olisi viettänyt aikaa heidän seurassaan,
niin luontevasti hän on ystävättäret kirjansa sivuille loihtinut.
 |
| Johanna Venho on palkittu runoilija ja kirjailija. Kuva: Veikko Somerpuro. |
Kun maalta kaupunkiin Etsivän Keskuspoliisin
kortistonhoitajaksi pestattu nuori Sylvi tapaa työpaikallaan salskean Urho Kekkosen, se on menoa.
”Pidin ja pidän yhä hänen äänestään, joka
tuntuu siltä kuin ajaisi junalla hämärän metsämaiseman halki. Varmuus.
Määrätietoisuus. Se miten hän vetää ihmisiä puoleensa kuin magneetti.”
Avioliitto muuttuu kuitenkin Sylvin sairastumisen myötä
toveruusliitoksi, intellektuaaliseksi kumppanuudeksi yhteisestä sopimuksesta.
Mutta sydämelle ei mahda mitään. Kun Kekkonen valitaan presidentiksi ja
Sylvistä tulee ensimmäinen nainen, Kekkonen ilmoittaa saman päivän iltana,
ettei tule yöksi kotiin.
Sylvin tuska on musertava. Ja kun Helsingin Sanomat
julkistaa Kekkosen suhteen Anne-Marie Snellmaniin
Sylvi kokee julkista häpeää: ”Salasuhde
muka. Ihmiset tuijottavat minua, kuka säälivästi, kuka pilkalla.”
Sylvi taipuu, muttei taitu. Hänellä on muistonsa, joita
ei voi häneltä ottaa pois. Ja toinen maailma, kirjoittaminen, joka poistaa
yksinäisyyden: ”Näky näyltä hahmottuu
tähän elämään jäntevä, koossa pitävä ranka.”
Toisen ihmisen nahkoihin ei ole helppo sujahtaa. Johanna
Venholta se on onnistunut hienosti. Ei ihme, että kirjailija päättää teoksensa
sanoihin:” Sylville, Marja-Liisalle ja
Essille kuuluu kiitos yhteisestä matkasta, unisanoista – ja ymmärryksestä, joka
kannatteli. Minun on jo nyt teitä ikävä.”
