On vain yksi jonka sinä voit pelastaa
Eeva
Rohaksen omaperäisessä romaanissa Raivo
ihmiset hapuilevat toisiaan kohti, mutta sanoista ei synny siltaa, eikä ote
pidä. Ja pudota voi niin monella tavalla.
Piia
Ahon suunnittelema Eeva Rohaksen Raivon (Otava) vimmainen kansi lupaa
rivakkaa menoa. Sitä saadaan. Jo Hesarin esikoispalkintoehdokas,
novellikokoelma Keltaiset tyypit ja
Tiiliskivipalkittu Syvä pää
osoittivat kirjailijan kykyä upota syvälle ihmissuhteiden koukeroihin ja mielen
pimentoihin.
Alku on verkkainen, melankolinen. Tuulin ja hänen
nelivuotiaan tyttärensä Lunan kodin ilma seisoo, elämä on pysähtynyt. Luna
leikkii junaradallaan, lemmikkilisko horrostaa terraariossa. Tuuli tapailee
sanoja, jotka eivät suostu yhteistyöhön.
Tämä ei tiedä hyvää, sillä Tuuli on kääntäjä, jonka
pitäisi avittaa sanat kielestä toiseen, unkarista suomeksi. Hän tietää, että ”uskollisuus ei ole kääntäjän tärkein hyve.
Suhteessa alkutekstiin piti olla kuin rakastaja.” Ja se vaatii intohimoa.
Juuri sitä Tuulilla ei nyt ole. Takana on kipeä, tuore
avioero Lunan isästä Iljasta. Meneillään on eräänlainen pudotuspeli. Ja Ilja oli
ensimmäinen, joka putosi. Ihan konkreettisesti itse rakentamiltaan telineiltä.
Eikä rakennusmies halua nousta niille enää uudelleen vaan aikoo pudota pohjaan
saakka, niin syvälle kuin pullon pohjaa piisaa.
 |
| Eeva Rohas on kirjailija ja filosofian tohtori. |
Raivon kielirekisteri
muuntuu rytmikkäästi kertojien vaihdellessa. Latautuneet hetket syntyvät
puhujien mielikuvien, muistojen, aistien ja alati läsnä elävän luonnon mukana. ”Taas hiljaisuus kuin riite, jonka olisi
kyllä saanut polkaistua rikki, jos olisi tahtonut, mutta Liisa antoi sen olla.”
Tuulin ja hänen kollegaystävänsä Liisan kompleksisen
suhteen nyanssit välittyvät hienosti dialogin vihjeistä ja hiljaisuudesta. ”Ilma oli tiheä kaikesta, mikä jäi kertomatta,
vaikka koko ajan puhuttiin.”
Alun ankea, pysähtynyt nykyhetki toimii introna
menneisyydelle, joka vielä säteili toiveikkuutta ja aistillisuutta. Sen ja
nykyhetken vuorotellessa Rohas kietoo lukijan kuin huomaamatta kertomukseen
mukaan, pohtimaan syitä ja seurauksia. Tarinan edetessä emme jää enää
viattomiksi sivustakatsojiksi, meistä tulee asianosaisia.
Parhaimmillaan menneisyydessä oli hetkiä, jolloin ihminen
teki toiselle taikoja. Vaikka Tuuli ei voinutkaan jakaa rakastamiaan sanoja
rakennusmies Iljan kanssa, se ei haitannut. Sillä oli toinenkin kieli, kehon
oma, joka oli heille yhteinen. Sen Tuuli osasi.
”Minun kieleni on
hidas etana, tunnetko. Se matelee sinun rintakehälläsi kuin sateesta märän maan
yli, mutta poutapilviä ennustaen, piirtää limaista ympyrää niin että sinä
väriset, kevyt heinä tuulessa.”
 |
| Tuija Suutari: Kanaloru (osa) |
Kunnes myös Tuuli tuntee putoavansa mustaan aukkoon joka
päivä, mutta toisin kuin Ilja, ilman valjaita. Eikä armoton peli säästä
Lunaakaan, hänkin tipahtaa kontilleen ja kadottaa sanat. Voiko tämä kaikki olla
rakkauden syytä? Kyllä voi, Rohas tuntuu väittävän. Ja ihan perustellusti.
Mutta pohjalta voi myös ponnistaa kohti valoa. Vaikka
AA:n askelia nousemalla. Näin tekee Elena, toipuva alkoholisti, joka haluaa
auttaa Iljaa. Mutta menneen arvet meissä ovat raskaat, niistä ei helposti pääse
eroon.
Kun lemmikkilisko vuorollaan tekee oman
putoamistemppunsa, peli on vihdoin saatu päätökseen. Jään kaipaamaan porukkaa.
Miten heille sittemmin kävi? Vaihtoehtoja jäi, mutta onko heillä sittenkään
valta valita? Raivon kaltainen hieno
romaani ei vastaa vaan kysyy. Jättää mieleen jäljen.
Vimmainen kansikuva on matkan varrella saanut lisää
merkityksiä. Taustalla hohtaa keltainen aurinko, ja Raivo peittyy hiljalleen
sataviin lumihiutaleisiin.
Tuija
Suutarin akvarelleja Galleria Kajasteella
24.6. saakka.
