Menneen maailman lumoa
Pertti
Lassilan Kesän kerran mentyä -romaanin
päähenkilö on aika. Kolme itsenäistä naista sinnittelee sen oikullisissa
pyörteissä kesäisen Hangon idyllistä tuntemattomaan tulevaisuuteen.
”Elämä kuluu kuin
päällystakin kangas, huomaamatta, kunnes sen huomaa”, vanhan hankolaisen
merimiehen miete sopisi Pertti Lassilan
uuden Kesän kerran mentyä -kirjan
(Teos) motoksi. Sillä ajasta, sen kulumisesta ja siihen liittyvistä
pohdinnoista pienessä, mietteliäässä teoksessa on kyse.
Vuoden 1916 kesästä on enää tähteet jäljellä, kun Hangon
Belvedere-ravintolassa tarjoilijana työskentelevä 21-vuotias Elsa tapaa
perämies Einarin. Alkaa – ja lähes saman tien päättyy – se tavallinen tarina.
Elsa tulee raskaaksi, ja ennen pitkää Einar purjehtii ”kertomuksen näköpiirin taakse”.
Mutta Elsaa se ei haittaa, hän on vahva, itsenäinen
nainen samoin kuin sisarensa Aino, farmaseutti. Idylliä sisarusten pienessä
puutarhan ympäröimässä talossa, jonne Elsan tytär Taimi syntyy, kestää
kuitenkin vain muutaman vuoden. Espanjantauti nujertaa Elsan, joka olisi
halunnut neuvoa tytärtään tarttumaan elämäänsä kaksin käsin, tekemään sillä
juuri sitä, mitä itse haluaa.
Kertomuksen rauhallinen poljento, toistot, luonnon vahva
läsnäolo ja vuodenaikojen kierto luovat kirjaan intiimin, haikean tunnelman. Konstailematon,
kaunis kieli on tämän kanssa sopusoinnussa. Ajankuva on vahva ja aistillinen: ”Tädin esiliinassa oli tuoksu, jonka aurinko
ja tuuli olivat pyykkinarulla siihen jättäneet.”
 |
| Kirjallisuudentutkijan, kriitikon Pertti Lassilan edellinen teos Armain aika oli vuoden 2015 Finlandia-ehdokas. Kuva: Liisa Takala |
Kolmeen osaan jakautuvan romaanin toisen osan alkaessa
päähenkilö Taimi on varttunut. Hänellä on takanaan ensimmäisen vuoden opiskelut
Kätilöopistossa Helsingissä, kun hän palaa kesänviettoon tätinsä luokse idylliseen
Hankoon.
Vuoden 1939 melskeet maailmalla eivät sinne yllä, rannoilla otetaan
auringonkylpyjä, Belveden terassilla viileä viini vilvoittaa. Laineilla kiitää
uljas Hoppet-niminen valkokylkinen purjevene.
Kerronta soljuu hiljalleen, rauhoittavasti: ”Aika ei liiku, päivät painuvat ja palaavat
kuin mainingit, jotka kesää kannattelevat.” Historia toistaa itseään,
pursiseuran juhlissa Taimi tapaa insinööriksi opiskelevan Eeron ja vanhan
taiteilija Stenharun, joka haluaa Taimin mallikseen.
Mutta aika on ankara, lentokoneet jylisevät ja pudottavat
pomminsa, Hangosta on lähdettävä evakkoon. Uljas Hoppet makaa kyljellään
traktorin vetämässä tukkirekassa kohti tuntematonta tulevaisuutta. Hangon kesä
on mennyt, eikä Taimi sitä kaipaa, on jatkettava eteenpäin niillä eväillä,
joita annettu on.
Äitinsä tytär uskaltaa päästää irti, siitäkin, mitä ilman
oli luullut mahdottomaksi elää. Teoksen lyhyt kolmas luku huipentaa
paisuttelematta teoksen kaaren. Sota vaatii veronsa, mutta aika haalistaa muistot,
kolkkaa armottomasti eteenpäin. Silti se on joutunut pysähtymään Stenharun
maalaamaan muotokuvaan, jonka Taimi perii taiteilijan kuoleman jälkeen.
Vaikka maalauksesta katsovat tutut kasvot, Taimi ei
tunnista siitä nykyistä itseään, aika on tehnyt tehtävänsä, tomu on laskeutunut
ja himmentänyt sen, mikä aikoinaan oli kirkasta.
Vanha merimies oli oikeassa,
aika oli kulunut huomaamatta, ja nyt Taimi sen oivaltaa. ”Kadotettu oli poissa eikä sitä, mikä edessä odotti, voinut väistää.”
