Pirstaloituneen aikamme taidokas analyysi
Miki
Liukkonen teki sen, mitä jo pitkään on odotettu. Kirjoitti komean aikalaisromaanin
O, ”yleispätevän tutkielman”, joka
haarukoi myös historiaa kertoakseen, mitä on elää tässä ja nyt.
”Ainoa keino sanoa jotain on sanoa kaikki”, totesi Miki Liukkonen massiivisen (859 s)
romaaninsa O (WSOY)
julkistamisjuhlissa Cafe Ursulassa. Ja lisäsi, että kyseessä on
lukijaystävällinen tiivistelmä alkujaan 1200-sivuisesta käsikirjoituksesta.
Parnassoon (2/2017) kirjoittamassaan manifestissa Luonnos kaunokirjallisuuden tulevaisuudesta
hän toteaa, että suomalainen kirjallisuus on turvallista, mukavuudenhaluista ja
epäkokeellista, ja että käsitys kokeellisuudestakin tuntuu vanhanaikaiselta. On
tullut aika uudistaa suomalaista kirjallisuutta.
”Tämän hetken
suomalainen kirjallisuus on auttamatta etääntynyt maailmasta: se heijastelee
vain itseään, ei maailmaa, todellisuutta. Se heijastelee kirjailijoiden
käsitystä kirjallisuudesta, tai heidän käsitystään kirjallisuudesta, joka
käsittelee todellisuutta.”
 |
| Miki Liukkonen (s. 1989 Oulussa) on Helsingissä asuva kirjailija, joka on aiemmin julkaissut kolme runokokoelmaa sekä Runeberg-palkintoehdokkaana olleen romaanin Lapset auringon alla (2013). |
Reippaita väitteitä. Miten nuori kirjailija (s. 1989)
huutoonsa vastaa? Kirjoittamalla hienon romaanin O, nykyhetkeä aidosti heijastelevan kaleidoskoopin, jossa Liukkonen
toimii kuten kirjansa henkilö, teatteritiimin johtaja Jan Gade kehottaa: ”Tiimin tehtävä oli ottaa kaikki vastaan
kaikissa muodoissa ja yrittää sitten sanoa siitä joitain.” Ja Liukkonen
antaa henkilöidensä sanoa, myös päivänselvää ja typerää kaiken viisauden ohella.
Tästä runsauden sarvesta kirja sai nimensä, joka alkujaan
oli Kehä. Mutta graafinen merkki O kuvaa paremmin sitä kaikkea syleilevää 360°
näkökulmaa, jota Liukkonen romaanissaan käyttää. Sillä on teoksessa kaikkiaan
56 merkitystä, aurinkokin paahtaa
valkoisen reiän taivaalle. Siksi O tuntui Liukkosesta ainoalta järkevältä
ja loogiselta nimeltä.
Romaanissa harhailee satakunta henkilöä, myös jo
edesmenneitä, päähenkilöitä on kymmenkunta. Kertojan ohella tunnoistaan avautuu
minä-muodossa fysiikan opiskelija ja uimari Jerome W. Hänen olympialaisiin
tähtäävällä uimaseurallaan on romaanissa merkittävä osuus. Varsinaista juonta
teoksessa ei ole, vain juonenpätkiä, jotka sivuavat toisiaan, törmäävät ja
ajautuvat erilleen kohdatakseen uudelleen.
– Juoni on
todellisuuden harhauttamista, ”hunaja-ansa”. Yritin olla mahdollisimman
realistinen, en tarvitse siihen narratiivia. Elämä on turhauttavaa, kun asiat
jäävät kesken. Jos lukija turhautuu, kun lause jää kesken, hän voi jatkaa sitä.
 |
| Valokuvataiteilija Simo Ristan kuvaama O Stokkalla "puhkaisee aukon arjen yläpuolelle". |
Mistään haahuilusta ei kuitenkaan ole kyse, ohjat ovat
tiukasti Liukkosen hanskoissa. Kerronta on pakotonta kuin hengitys, aistillista
ja ilmaisuvoimaista.
”Ensiaamun valo oli
harottavaa ja kuin tislattua, se hyppi ja hankasi silmillä kuin vioittunut
tuulilasinpyyhkijä.”
Keskustelut ja puhekieli eri tilanteissa sujuvat niin
luontevasti, että voisin kuvitella olevani kulloisessakin seurassa mukana.
Kirjassa on lainauksia niin filosofeilta, stand up
-koomikoilta kuin tieteilijöiltä. Häiriöt informaatiossa sekä Einsteinin ja Hawkingin teoriat ajasta ja massasta kuumottavat monen pohdinnan
ytimenä.
Kummallisia ilmiöitä tapahtuu, aikakin poimuilee ihan omia aikojaan ja
tuuppaa mustalaisseurueen parin tunnin päähän nykyhetkestä. Bachia rakastava salaseura kehittelee
design-huumetta kohtalokkain seurauksin, ja totta kai mukana on myös keittokirja
– neurootikoille suunnattu. Kaiken tämän koostaminen on vaatinut aika lailla
taustatyötä.
 |
| Miki Liukkonen. Kuva: Aki Roukala. |
– Luin satoja
kirjoja; hevosten anatomiaa, munakoisojen historiaa, Syksy Räsäsen ja Kari Enqvistin
teoksia. Syksyä pyysin opettamaan itselleni kvanttifysiikkaa, ja hän laittoikin
perustietoja. Pelkään silti, että tekstiin on luiskahtanut virheitä,
toivottavasti hän ei lue O:ta.
Romaani on myös hauska, sillä huumori on keino välittää
viesti vakavista asioista. Liukkosen mukaan vakavalla naamalla informaatio ei
välity yhtä hyvin.
Olemme päällehyökivän informaatiotulvan uhreja somen
luomassa vankilassa, voisi tiivistäen luonnehtia yhtä O:n päähaaraketta. Ja vaikka meillä on kaikkea liikaa ja
valinnanmahdollisuuksia rajattomasti, silti me syötämme jatkuvasti bittiavaruuden
ahnasta kitaa omalla datallamme.
Mutta huolimatta lukemattomista mahdollisuuksista
verkottoitua, olla kaikkien kanssa kaikkialla koko ajan, olemme yksinäisempiä
kuin koskaan. Podemme identiteettikriisiä, sillä someen itsestämme tuunaama
kuva (kauniimpi, coolimpi jne) on vain kuori, joka eristää meidät muista ja
maailmasta.
Manifestissaan Liukkonen lainaa kirjailija David Foster Wallacea (jonka
vaikutuksesta on pyrkinyt eroon), joka on osuvasti kirjoittanut ihmisen
itseensä käpertymisestä seuraavasti. ”We
spend enough time watching, pretty soon we start watching ourselves watchin. We
start fo ”feel” ourselves feeling, yearn to experience ”experiences.”
Liukkosen kunnianhimoinen tavoite O:ta kirjoittaessa tuntuu olleen puhkaista tämä kalvo ja antaa sen
sisuksen purskahtaa kasvoillemme. Siinä hän onnistuu, huumeet, itsemurhat, pakkomielteet,
ahdistus ja neuroosit kukoistavat O:n
sivuilla, sillä niitä me tarvitsemme kyetäksemme edes jotenkuten selviämään infoähkyn
piinaamasta nykyhetkestä. Ne ovat pakoa sirpaloituneesta ajasta, josta emme saa
otetta. Uiminenkin on teoksessa eräänlaista pakoa, hälyn poissaoloa.
Arvelin ettei O:n
kaltaisella, yhden viikon romaanilla, voi olla varsinaista loppua. Mutta kyllä
sillä on, munakoisojen tahdittama hieno päätös, ”sillä kukaan ei kuole kesken kaiken, vaan elämänsä viimeisellä,
valkoisella sekunnilla”.
Miki
Liukkonen: O. WSOY. 2017. 859 s.
(Romaanin ensipainos myytiin loppuun kahdessa päivässä.)
Erityismaininnan ansaitsee jälleen kerran Jussi Karjalaisen suunnittelema tyylikäs,
kirjan sisältöä oivaltavasti tulkitseva kirjan päällys.
