Huiman hieno sukellus ihmismieleen
Elizabeth
Strout taikoo arjen särkevistä pienistä sattumuksista pakahduttavia
strindbergiläisiä draamoja Pulitzer-palkitussa romaanissaan Olive Kitteridge.
Tammen keltainen kirjasto on tarjonnut ajankohtaista,
laadukasta kirjallisuutta maailmalta jo vuodesta 1954 lähtien. Sen 505.
suomennos Elisabeth Stroutin Olive Kitteridge ei tee poikkeusta. Topakan,
teräväkielisen, entisen matematiikanopettajan Olive Kitteridgen elämänmenoon ovat
ihastuneet niin suuri yleisö kuin kriitikotkin.
Elizabeth Strout voitti romaanillaan Pulitzer-palkinnon
vuonna 2009, ja siitä tehty tv-sarja sai peräti 8 Emmy-palkintoa. Vaikka teoksen
alkuperäisestä julkaisusta on jo vuosia, sen toisiinsa kietoutuvien 13 tarinan
aiheet ovat ikuisia: elämän sietämätön raskaus – petokset, pettymykset, suru ja
kuolema – ja keveys – ilo, hellyys ja rakkaus.
Ensimmäisessä episodissa Apteekki jo eläköitynyt
apteekkari, Oliven puoliso Henry Kitteridge muistelee, ”miten aamut olivat ennen hänen suosikkejaan renkaiden jyristessä hiljaa
hänen allaan ja valon noustessa aamu-usvan läpi”. Apteekki oli hänen turvasatamansa,
jonne hän pakeni vaimostaan Olivesta huokuvaa synkkyyttä. Apteekkiapulaisen
Denisen läheisyys toi Henrylle lämpöä.
Stroutilla on kyky saada lukija tuntemaan saman kuin
hänen henkilönsä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun Henry illalla,
haaveiltuaan luvattomia Denisestä, ajaa kotiin pikkuteitä pitkin, ”pimeys näytti elolliselta ja pelottavalta,
kun se painautui auton ikkunoita vasten”.
Strout todisti kykynsä porautua syvälle ihmismieleen ja
ihmisten välisen kommunikaation ongelmiin jo arvostelumenestyksellään Nimeni on Lucy Barton:
Olive Kitteridgessä liikutaan laajemmalla skaalalla
kuin Lucy Bartonissa. Episodi episodilta Stroutin kutoma kangas saa lisävärejä,
kun ihmiset ja heidän kohtalonsa punoutuvat toisiinsa. Yhteisenä liimana toimii
Olive, josta monilla on mielipide – eikä niinkään mairitteleva.
Entisten
oppilaittensa elämänmenoa Olive seuraa tarkkanäköisesti, pystyy omalla
kömpelöllä tavallaan olemaan heille myös avuksi. Vaikka eri tarinoissa aika
ajoin pulpahtava toisto voisi saada ne tuntumaan erillisiltä novelleilta, silti
tyylikeino päinvastoin rakentaa episodeista yhtenäistä kertomusta ja vetää
lukijan siihen mukaan.
 |
| Rakastettu kirjailija Elizabeth Strout on kotoisin Mainesta ja asuu nykyisin New Yorkissa. Kuva: Leonardo Cendamo |
Voisin kuvitella
istuvani Waterhouse Bar and Grillin aulabaarissa kuuntelemassa Angela O’Mearan soittavan
Bridge over Troubled Wateria episodissa Pianisti.
Mainen rannikon
pikkukaupungissa, Crosbyssä, kaikki tuntuvat tietävän kaikista lähes kaiken. Jotkut
tietävät senkin, että Angiella on vuosikausia ollut suhde naimisissa olevan
kunnanvaltuuston puheenjohtajan kanssa.
Stroutin tarinoissa
ihmisen arjen särkee monesti pieni oivallus, jonka jälkeen hänen elämänsä saa
uuden suunnan. Angelakin ”ajatteli
tajunneensa jotain liian myöhään ja että niin kai se elämässä meni, että
ihminen tajusi jotain liian myöhään”. Tajusipa kuitenkin.
Toisinaan ulkopuolelta tuleva sysäys nostaa patoutuneet
tunteet pinnalle. Oliven käsitys hänen omasta menneisyydestään menee
pirstaleiksi, kun odottamaton väkivaltainen tapahtumaketju läpivalaisee hänen
avioliittonsa Henryn kanssa. ”Ei, he
eivät koskaan pääsisi ylitse tuosta illasta, koska he olivat sanoneet asioita,
jotka muuttivat sen millaisina he näkivät toisensa.”
Toisen iskun Olivelle antaa hänen poikansa Christopher,
kun hän vierailee tämän perheen luona New Yorkissa. Mitättömästä pikkujutusta
kehkeytynyt sananvaihto saa pojan – jota Olive on mielestään sydämestään
rakastanut – toteamaan kylmästi: ”Minä en
aio enää elää peläten sinua, äiti”.
Strout valaisee pelottavan tarkasti ihmistensä sielujen
pimeitä syövereitä, luo tunnistettavia, armottomia totuudenhetkiä, muuttaa
arjen draamaksi. Silti hänen riviensä välissä hengittää myötätunto ja ymmärrys
ihmisiä kohtaan, toivo paremmasta. Palkitun kääntäjän Kristiina Rikmanin suomennos soljuu niin luontevasti, että luulisi
lukevansa suomeksi kirjoitettua teosta.
Elizabeth Strout itse toimii mielenliikahdusten ja
ristiriitaisten tunteiden tulkkina, antaa niille tekstillään oman kielen. Aika
ajoin suoraviivainen kerronta seisahtuu, kun hänen henkilönsä uppoaa
muistoihinsa. Näinhän mieli ajelehtii, punoo omia tarinoitaan nykyhetkestä
piittaamatta.
Mainen rannikon komea luonto elää episodeissa täysillä
mukana: ”Valtavat harmaat pilvet olivat
vyörymässä taivaalle ja silti aurinko lävisti keltaisilla säteillään ne aivan
kuin kilpaillen myrskyn kanssa niin että vesi pärskyi hurjistunutta iloa”.
 |
| Frances McDormand oli mainio Olive Kitteridge tv-sarjassa. |
Kolhujen jälkeen seitsemänkymppinen Olive on jo valmis
heittämään hanskat tiskiin: ”Tulisipa se nopeasti. Nukkuessa.” Hän oivaltaa,
miten päivä toisensa jälkeen on tuhlaantunut palaamatta. Oliven valtaa katumus
menetetyistä pienistä onnen hetkistä:
”Joskus Henry piti
häntä kädestä – Olive muisti sen nyt – kun he kävelivät kotiin, keski-ikäinen
pariskunta parhaassa iässään. Olivatko he tajunneet nauttia noista hiljaisista
hetkistä? Luultavasti eivät. Useimmat
ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.” Kenties Olive on
vihdoin oppinut läksynsä.
Elizabeth Stroutin opastuksella Crosbyn asujaimiston
mielenmaisema on tullut tutuksi niin hyvässä kuin pahassa. Vetävä episodiromaani
kätkee sisälleen viisaan elämäntaito-oppaan ja jättää pitkän, täyteläisen
jälkimaun.
Kirjailija on omistanut teoksensa äidilleen, ”joka osaa tehdä elämästä taianomaisen ja on
paras tuntemani tarinankertoja”. Omena ei ole pudonnut kauas puusta.
Elizabeth
Strout: Olive Kitteridge
