Irtiotto Pohjois-Karjalaan
Soili
Pohjalaisen napakanhauskassa romaanissa Valuvika
sukupolvien välinen silta nitisee, mutta kantaa. ”Nostalgiatrippi” lapsuuden kesämaisemiin
avaa uuden räppänän myös nykymenoon kaupungissa.
Vantaalaisen Soili
Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä sai Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Helsingin Sanomien
kirjallisuuspalkintoehdokas. Romaanissa nuori nainen ei pääse pakoon
menneisyyttään, joka heittää elämään synkän varjon.
Pohjalaisen uuden teoksen, Valuvian (Atena), pääosassa sinnittelee jälleen nuori nainen. Espoolaista
kolmikymppistä Mariaa menneisyys ei piinaa, nykyhetki sitäkin enemmän: ”Minä olen joka paikassa se pala, joka ei
kuulu peliin.”
Hänen sukupolvelleen tutut ongelmat – parisuhde,
lapsettomuus, friikun työelämä, suhde omiin vanhempiin – ovat kovia pähkinöitä
purtavaksi. Pohjalainen tarttuu niihin kiinnostavalla, raikkaalla tavalla
ilmeikkäällä, rekisteriä herkullisesti vaihtavalla tekstillään.
Teräväkielinen Maria saa puhua suunsa puhtaaksi, sarkasmi
puree ja osuu maaliin: ”Ihmiset
kuvittelevat, että koska minä olen freelancer, niin minulla voi teettää kaikki
ne pikkuhommat, joita oikeasti työssäkäyvät eivät pysty päivällä hoitamaan.”
Yksi näistä pikkuhommista on äidin ehdottama piipahdus
ukin luona Pohjois-Karjalassa tarkistamassa, ettei Alzheimer vielä ole kouraissut
leskimiehenä taloaan asuttavaa Arttua. Huoli syntyi, kun pankista soitettiin
Artun käyneen asioitaan hoitamassa jaloissaan pelkät kalsarit.
 |
| Soili Pohjalainen on työskennellyt free-lance- toimittajana, sanataideohjaajana ja tiedottajana. Kuva: Riikka Kantinkoski |
Lähtöpotkun Marian irtiotolle kohti Pohjois-Karjalaa
antaa rivakka riita aviomies Jarkon kanssa. Valuviassa
ei jäädä kotinurkkiin urputtamaan vaan ampaistaan reippaasti reissun päälle. Se
on teokselle eduksi, ja avaa uuden näkökulman napaan tuijottelun sijaan.
Perillä Mariaa ei odota maalaisidylli. Päinvastoin,
kelloa on vedettävä parikymmentä vuotta taaksepäin. Aika mörskässä pysähtyi
tuolloin.
Arttu on omanlaisensa jääräpäinen ITE-taideteos, jolle nykyteknologian
tarjoama neuvova ruoka-automaatti ei kelpaa: ”Ruppee ropotin kanssa juttelemmaan.”
Kahden tuittupään välinen dynamiikka ja sanailu tarjoavat
mielenkiintoista seurattavaa. Yhteistä Artulle ja Marialle on huono käytös, elämän
punainen lanka kun on molemmilta hukassa. Paikalla vieraileva järkevä Jarkko
pukee tämän osuvasti sanoiksi, kun saunanlämmityskään ei suju sopuisasti:
”Sä oot ihan niin
kuin toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin
vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.”
 |
| Valuviassa eletään loppputalvea Artun luona, mutta voisin kuvitella, että kesällä siellä näyttää tälläiselta. Kuva Harakan saarelta. |
Vähitellen ennakkoluulot puolin ja toisin heittävät
volttia. Artun ja Marian yhteiselo mökissä alkaa lutviutua, ja särmät hioutua. Marian
äkäisen pinnan alla kytee aito huoli ja välittäminen, Arttukin kyseenalaistaa
itsensä: ”Aina vain useammin tuntuu.
Etten mie kuulu ennää tähän maailmaan.”
Yllättävä uutinen avaa Marialle ja kumpaneille aivan uuden näkökulman
elämään:
”Täällä kaikki asiat menee jotenki oudoks.
Täällä on ihan ihme fengshui.”
Pieneen romaaniin mahtuu niin mennyt kuin nykyinenkin
maailma, jotka lopulta paiskaavat kättä toisilleen. Tuuliajolla ajelehtinut
palanenkin löytää kenties paikkansa pelissä ja kutoo uuden silmukan sukupolvien
väliseen ketjuun.
